Part 7
Kullan mahti inhimillisten intohimojen lietsonnassa on tunnettu asia: se saattaa jäykät brittiläisetkin pois tyynestä tasapainotilastaan, vieläpä tropiikin flegmaattiset australialaisetkin. Rabaulin pieneen, ikuisen iltapäivärauhan kaupunkiin ilmestyi elämää ja touhua: kiinalaiset hotellit täyttyivät viimeistä komeroa myöten päivän ja suolaisten merihöyryjen ahavoittamista onnen sotureista, ja kapakoissa vilisi maineeltaan epämääräisiä seikkailijoita. Hyväpalkkaiset valtion virkamiehet sanoutuivat irti toimistaan tai koettivat saada virkavapautta, ammatinharjoittajat myivät liikkeensä, ja uusia seikkailijoita saapui jokaisessa postilaivassa Australian kaikista kolkista ja kauempaakin. Kaikki saman keltaisen metallin hohteen houkuttelemina, kaikilla sama päämäärä: tulla äkkiä rikkaaksi.
Suomalainen kapteeni S., joka otti osaa Moroben kultaryntäykseen vuonna 1926, kirjoittaa perille päästyään matkastaan ja oloista siellä:
»Viime elokuussa jätin koprankaupat Salomoninsaarilla sikseen, kun kuulin näistä suurista kultaryntäyksistä. Värväsin 26 alkuasukasta kantajiksi ja työmiehiksi, hankin muonat ja työkalut Rabaulissa ja matkustin joukkoineni Salamoaan jatkaakseni sieltä matkaani Edie-joelle.
Olen nyt ollut täällä kaksi kuukautta ja louhinut kultaa kaikkiaan 300 unssia [1 unssi = 28 gr]. Olen ajatellut viipyä täällä vuoden päivät, kauempaa tätä tuskin kestäisikään. Tämä ylätasanko on 7 500 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ilmasto on kerrassaan viheliäistä, kylmää ja kosteata. Sataa kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lämpömittari näyttää öisin usein 42 astetta Fahrenheitia (+6° Celsiusta). Nukkuessa täytyy pitää päällään vähintään kuusi huopapeitettä. Sumupilviä leijailee yläpuolellamme yhtämittaa, ja keskimääräinen lämpö päivisin on 60 astetta (+16° Celsiusta).
Kymmenen päivän matka Salamoasta tänne ei ollut mitään huvikävelyä: pitkät taipaleet piti ryömiä ihan nelinkontin. Mutta mitä ihminen ei tekisi kullan vuoksi! Tätä Edie-joen aluetta pidetään maailman kultapitoisimpana seutuna. Valtaukset ovat 20 000 neliöjalan laajuisia, ja parhaimmat palstat tuottavat 50—60,jopa satakin unssia päivässä. Minun parhaat päiväni ovat tuottaneet 10—30 unssia, mutta olen tyytyväinen, jos sitä jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan. Täällä on tällä hetkellä 200 valkoista miestä, kullakin parikymmentä kanakkia kaivajana, ja lisää kuuluu tulevan maailman kaikista kolkista.»
Vuoden 1926 aikana laivattiin Uuden Guinean territoriasta kultaa Australiaan kaikkiaan 43 248 unssia. Siis pari hyvää hevoskuormaa eli rahaksi muutettuna noin 36 miljoonaa Suomen markkaa. Tässä on vasta se määrä, mikä on kuljetettu virallista tietä Rabaulin kautta. Saattaa olla hyvinkin niin, että toinen mokoma on kulkeutunut sivuteitä maailmanmarkkinoille. Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei kuitenkaan ole läheskään niin tuntuva, kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta. Australiassa, esimerkiksi, on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana nostettu kultaa kaikkiaan noin 120 miljardin Suomen markan arvosta, mutta lasketaan kultamäärän tuotantokustannusten kohoavan likipitäen samaan määrään.
* * * * *
Eräs kookospalmujen sivutuote, joka tähän saakka on ainakin Uudessa Guineassa kokonaan jätetty huomioonottamatta, nimittäin kookospähkinän kuitu, voi tulevaisuudessa kehittyä tuottavaksi teollisuudenhaaraksi.
Kookospähkinän ulkokuori käsittää, paitsi orvaskettä eli ulkopintaa, paksun, osaksi kuitumaisen, osaksi korkkimaisen sisäkerroksen. Tämä kuitumainen aines on jo kauan ollut tunnettu poikkeuksellisen sitkeäksi ja kestäväksi kudosaineeksi, jonka koneellinen kehrääminen on tähän saakka kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Malabarilla ja Ceylonilla alkuasukkaat valmistavat kuidut kehruukelpoisiksi antaen pähkinänkuorten liottua vähintään vuoden ajan lammikossa tai ojassa. Vain alkuasukkaat kykenevät kehräämään näitä kovia kuituja. Kaikki koneelliset kehräysyritykset ovat tähän saakka epäonnistuneet, joten monet tuhannet markkinoilla esiintyvät kookosmatot ja muut kookoskuiduista valmistetut esineet ovat kaikki käsin tehtyjä.
Hiljattain on eräs hollantilainen asiantuntija päästänyt julkisuuteen monivuotisten kokeilujensa tulokset, jotka eivät ainoastaan ratkaise kookoskuitujen kehruuprobleemia, vaan tulevat mullistamaan koko koprateollisuuden. Kookospähkinöiden rikkominen ja kopran erottaminen on tähän saakka tapahtunut käsin, hakkuuveitsellä. Hollantilaisen keksimässä menetelmässä heitetään kookospähkinät sellaisinaan koneeseen, joka murskaa pähkinät, irroittaa kopran ja repii irti kuidut, jotka sitten pannaan erikoiseen liuokseen kahdeksi tunniksi — alkuasukkaiden menetelmän vaatiessa toista vuotta. Liuoksessa oltuaan kuidut käyvät joustaviksi ja ne voidaan nyt kartata, kehrätä ja kutoa tavallisia menetelmiä käyttäen.
Kookoskuidun erikoisten ominaisuuksien vuoksi voidaan sitä tämän keksinnön tultua käytäntöön ruveta käyttämään moniin eri tarkoituksiin. Se kestää meriveden sekä monien kemikaalien vaikutuksen, joten se on mitä sopivinta ainesta säkki- ja päällyskankaaksi. Halvan hintansa vuoksi sillä tulee kaikesta päättäen olemaan suuri merkitys juuri säkkikankaan valmistuksessa, sillä kopran vientimaissa on säkkien kysyntä suuri. Yksin Jaavassa tarvitaan noin sata miljoonaa säkkiä vuodessa. Joustavuutensa ja kosteuden vastustuskykynsä vuoksi sitä tullaan varmaan käyttämään myöskin sähkökaapeliteollisuudessa.
* * * * *
Etelämeren saarten taloudellinen tulevaisuus näyttää siis lupaavalta, mikäli Luonto tulee säästämään niitä maanjäristysten sekä muiden vulkaanisten mullistusten tuhoilta. Mutta niiden alkuperäisillä asukkailla, päiväntasaajan lapsilla on tuskin tulevaisuutta edessään. Siirtomaiden historia todistaa, että kaikkialla, minne eurooppalaiset ovat tunkeutuneet, alkuasukaskansat ovat ruvenneet vähenemään, ovatpa jotkut kansat parin miespolven aikana hävinneet tyystin sukupuuttoon (homo Tasmanianus). Espanjalaisten 200-vuotisen hallituskauden aikana Marianne-saarten asukasmäärä väheni sadastatuhannesta yhteen tuhanteen. Matty-saaren asukkaat, vaaleaihoisuudestaan kuuluisat mikronesialaiset, ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vähentyneet puolestatoista tuhannesta kolmeensataan, ja Mortlock-saarten alkuperäinen väestö on samassa ajassa hävinnyt olemattomiin.
Kun alkuasukkaat saavat päähänsä, että heidän on paras lakata olemasta, niin he yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Olisi kuitenkin väärin väittää, että esimerkiksi melanesialaiset olisivat degeneroituja, sillä itse asiassa he ovat vain sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaita. Muuksi kuin henkiseksi sairaudeksi ei voi tulkita niitä testamentteja, joita heimopäälliköt jättävät perinnöksi kansalleen, kuolinvuoteillaan kieltäen heitä lisääntymästä, jos tahtovat välttää tuhoa. Taikauskoiset alkuasukkaat pelkäävät manalle menneen päällikkönsä henkeä ja noudattavat määräystä. Viimeisen vuosikymmenen aikana on alkuasukasnaisissa sitäpaitsi huomattu yleistä haluttomuutta lapsen saamiseen.
Mandaattihallitus on tietoinen näistä rotuitsemurhista ja koettaa kaikkensa niiden estämiseksi. Hiljattain hallitus julkaisi määräyksen, että alkuasukasnaisille on maksettava yksi punta jokaisesta vastasyntyneestä.
Kun eräältä varakkaalta alkuasukkaalta kysyttiin, miksei hänellä ollut useampia kuin yksi lapsi, vastasi mies hartioitaan kohauttaen:
»Mary no like.» (Vaimoni ei halua.)
Alkuasukkaat eivät kuitenkaan ole askeetteja eivätkä pidättyväisyyden harjoittajia, kuten ylläolevan perustalla voisi luulla. Päinvastoin. Lääkärien lausunnon mukaan ei esimerkiksi Gasellinniemen monituhantisen alkuasukasväestön keskuudessa ole kymmenvuotiaista ylöspäin ainoatakaan koskematonta naista. Salaisuus on siinä, että alkuasukasnaiset tuntevat toistakymmentä eri yrttiä ja ruoholajia, jotka vapauttavat heidät suvunjatkamisen vaivoista.
Etelämeren saaria verrataan kovin usein paratiisillisiksi olinpaikoiksi. Eedenin paratiisissa oli »käärme» väijymässä, mutta tekisi mieli huudahtaa: Etelämerelle niitä on sijoitettu liian monta!
KIERROKSELLA TROPIIKIN TAKALISTOSSA.
Olin kuullut Bismarckin saariston pohjoisten saarten ja samoin Keisari Wilhelmin maan luonnonkauneutta ylistettävän niin väririkkain sanoin, että päätin uhrata parin viikon lomani kiertomatkaan noilla seuduilla. Sattui vielä niin onnellisesti, että erään Wapik-joella poraustöitä harjoittavan öljykomppanian insinöörin odotettiin piakkoin matkustavan Rabaulin kautta Aitapehen. Parin suosituskirjeen ansiosta insinööri suostui ystävällisesti pyyntööni päästä hänen matkakumppanikseen.
Seuraavana päivänä laivamme s/s Mataram, lähti Rabaulista ensimmäisenä määräpaikkanaan Kavieng, Uuden Irlannin pohjoiskärjessä. Matkustaminen näissä saariston yhdistetyissä posti- ja lastilaivoissa on mielenkiintoista, mutta rauhatonta. Uuteen satamaan poiketaan vähintään kerran päivässä, höyryvintturit rämisevät yötä päivää, kappaletavaraa puretaan ja kopraa lastataan. Vanhoja tuttavuuksia uudistetaan ja uusia solmitaan plantaasien työnjohtajien ja laivan matkustajien välillä, maljoja juodaan ja toivotetaan onnea.
Seuraavana pysähdyspaikkana oli Manus eli Amiraliteettisaaret. Siellä uudistui sama touhuinen näytelmä. Sitten tultiin niin sanotuille Länsisaarille eli Maron-ryhmään. Siellä on skandinavialaisen Wahlenin palatsimainen bungalow. Mutta vielä samana päivänä, lähestyessämme Ninigo-saariryhmää, sain ihailla elämäni ihaninta merimaisemaa. Laguunien sinisiä ja vihreitä vivahduksia, pienten palmusaarten hopeaisia rantajuovia, näköpiirin taakse vaipuvan auringon oranssimaista hehkua — niiden oikeudenmukaiseen kuvailuun tärvätään vähintään Stevensonin veroinen kynä. Ninigosta tulimme Mattysaarelle, missä paljon puheenaihetta antaneet vaaleaihoiset alkuasukkaat elävät, ja sieltä jatkoimme matkaamme Seleonsaarelle, missä öljyinsinööri ja allekirjoittanut jättivät laivan ja astuivat maihin.
Kopraa oli kaikkialla, minne vain katsoikaan, sitä oli valtoimenaan nurmikolla kuivumassa ja säkeissä suurissa pinoissa katosten alla. Katkeamattomana ketjuna kulki kanakkeja kantaen koprasäkkejä pienten laiturien ääressä odottaviin proomuihin, joilla kallis lasti sitten siirrettiin lahdella ankkurissa olevaan laivaan. Seleon oli pieni ulkoasema, missä oli vain kaksi valtion takavarikoimiskomitean omistamaa plantaasia, eikä mitään majataloa matkustajia varten. Olimme kiitolliset, kun toisen plantaasin esimies kutsui meidät asumaan bungalowiinsa niiden parin päivän ajaksi, jotka meidän piti siellä odottaa Aitapehen lähtevää kuunaria.
Kahden päivän kuluttua kuunari saapuikin noutamaan meitä. Hymyilevä, vähänläntä japanilainen kippari ennusti meille märkää maihinnousua seuraavana päivänä. Keisari Wilhelmin maan suojattomalle pohjoisrannikolle on nimittäin luoteistuulen aikana hyvin vaikea laskea maihin kelvollisten ankkuripaikkojen puutteessa. Nyt, helmikuussa, oli sitäpaitsi juuri pahimpien luoteismyrskyjen aika. Katsoimmekin parhaaksi varustautua seuraavan päivän koettelemuksia varten muutaman tunnin unella ja kääriydyimme huopapeitteisiimme ruumaluukkujen päälle.
Uuvuttavassa meri-ilmassa nukuimme sikeästi huolimatta 60-hevosvoimaisen »Skandian» jyskynnästä, ja aamulla ei olisi hienoimmankaan linjalaivan salongissa tarjottu turkkilainen kahvi maistunut meistä paremmalta kuin se maitopulverilla vaalennettu väkevä kahvi, jonka kuunarin kiiltäväpintainen kokki meille kiikutti keulakannen pimennosta.
Uuden Guinean rannikkoa kaartava vuorijono oli vielä kauttaaltaan sinertävän usvan peitossa, vain siellä täällä korkeimmat huiput nousivat sumumeren yläpuolelle. Sitä mukaa kuin usva haihtui, erotti silmä kuulakkaassa aamuilmassa vuorten rinteillä sijaitsevista kylistä kohoavia savukiehkuroita. Kaiken todennäköisyyden mukaan kyliä, jonne valkoinen mies ei vielä ollut astunut. Mitä salaperäisyyksiä kätkivätkään nuo luoksepääsemättömät vuorilinnoitukset? Elivätkö niiden asukkaat vielä kivikauden elämää, olivatko he todellakin täysin tietämättömiä samalla saarella asuvien »sivistyneiden» veljiensä olemassaolosta, näiden koreista vyötäisvaatteista ja Capstan-savukkeista? Ja olivatko lie onnellisia tietämättömyydessään? Tuntui oudolta ajatella, että kuljimme kukaties hyvinkin taisteluhaluisten alkuihmisten luolien ohi verraten turvallisina vain muutaman mailin matkan päässä.
Kuunarin kapteenin ja mustan miehistön kesken syntyi lievää erimielisyyttä jonkin maihinnousukohdan määrittelemisessä. Mahtoi ollakin vaikeata löytää tuttua merkkiä yksitoikkoisesta rannikosta aamuauringon vielä kisaillessa eksyttäväsi aallonharjoilla ja välimatkan ollessa viisi, kuusi mailia. Lopulta eräs »pojista» keksi määrätyn puun määrätyssä paikassa, joten asemapaikka saatiin määritellyksi.
Kuunarista katsoen rantahyrskyt olivat verraten pienet, mutta kapteeni näytti silti olevan hieman huolissaan maihin pääsemisestämme. Laukkumme laskettiin veneeseen muiden maihinmenevien tavaroiden mukana ja itse asettauduimme istumaan keskituhdolle, soutajien ja peränpitäjän väliin. Päästyämme noin sadan metrin päähän rannasta peränpitäjä käski soutajien lakata soutamasta ja kiinnitti itse kaiken huomionsa mereltä hiljaa vyöryvien hyökyjen lähestymiseen. Yht'äkkiä perämies komensi airot käyntiin, ja puhisten painautuivat kanakit takakenoon vetäen airoja ruumiinsa painolla. Veneemme kiisi hurjaa vauhtia kohti rantaa oikein roiman hyökyaallon harjalla, joka, samassa kuin veneen pohja karahti rantahiekkaan, repesi valkoiseksi vaahtoryöpyksi aivan keulan edessä. Toistakymmentä rannalla tuloamme odottanutta mustaa käsiparia tarttui veneemme laitoihin kiskaistakseen sen samassa hengenvedossa ylemmäksi maalle. Mutta ensimmäinen yritys epäonnistui ja ennenkuin »pojat» ehtivät yrittää toistamiseen, syöksähti samanlainen hirmuaalto, jonka harjalla juuri olimme lentäneet, yli veneen, kyllästyttäen suolavedellä kaiken, mitä veneessä oli. Minulle ei vahinko ollut kovinkaan suuri, sillä metallinen laukkuni oli kutakuinkin vedenpitävä ja siinä oli sitäpaitsi pääasiallisesti vaatteita, mutta päättäen niistä attribuuteista, joilla lähestyvät eurooppalaiset kiittivät veneenvetäjiä, ei heidän kauan odottamansa Sydneyn tuomiset olleet käyneet ainakaan paremmiksi tästä Tyynenmeren aaltojen roiskahduksesta.
Läpimärkänä ja kengät santaa täynnä seisoin rannalla ja katselin, kuinka alkuasukkaat tyhjensivät venettä. Tapaus ei ollut varmastikaan ensimmäinen laatuaan, koskapa eurooppalaiset vielä kotvan aikaa alkuasukkaita läksyteltyään alistuivat kohtaloonsa ja alkoivat tottuneesti jaella määräyksiä lastin pikaisesta käsittelystä. Riisisäkit oli tyhjennettävä purjekankaalle auringonpaisteeseen, koneet ja muut metalliesineet oli huuhdeltava jokivedessä ja kuivattava huolellisesti. Koska oma, vähäpätöinen persoonani ei saanut osakseen mitään erikoisempia myötätunnonilmauksia, päättelin, että kuului maan tapoihin nousta maihin vaatteet likomärkinä.
Rannalla oli kaikkiaan neljä valkoihoista miestä meitä kahta vastatullutta lukuunottamatta. Kaksi heistä oli poraustöitä johtavia apulaisinsinöörejä, kolmas oli alkuasukasten esimies ja neljäs toimi varastonhoitajana. Viimeksimainitun kehoituksesta siirryimme heidän yhteisesti asumaansa bungalowiin, noin kivenheiton päähän rannasta. Insinöörin käskystä kannettiin verannalle laatikko, jonka sisällys ei pienistä haaksirikoista pilaannu ja jolla nyt vuorostamme kostuttelimme sisäpuoltamme — malarian varalta.
Apulaisinsinööreillä oli kiire takaisin porausreijilleen, joiden päättelin sijaitsevan jonkin matkan päässä sisämaassa. Meille vastatulleille valmistettiin kylpy ja tervetullut ateria. Saatuamme kuivat vaatteet päällemme ja nälän vaatimukset täytetyiksi tunsimme olomme aika mukavaksi, ja aamuinen märkä vastaanotto oli aivan unohtunut.
Pienen öljynporausyhteiskunnan asumukset sijaitsivat erikoisen kauniilla paikalla, rinteellä, noin kaksikymmentä jalkaa merenpintaa ylempänä ja parin kivenheiton päässä Wakipjoen suusta. Bungalowit olivat kaikki alkuasukasmallisia taloja. Paitsi päärakennusta, jossa minä insinöörin vieraana olin saanut asunnon, oli avara varastorakennus hyvinlajiteltuine kauppatavaroineen, rihkamineen ja sepänkaluineen. Vähän erillään näistä oli pienempi bungalow, jossa asui toinen apulaisinsinööreistä vaimonsa kanssa; sen takana olivat keittiörakennukset, kiinalaisen kirvesmiehen asunto, sairaala alkuasukkaita varten sekä joitakin pieniä majoja. Hiekoitetut käytävät yhdistivät eri bungalowit toisiinsa. Eurooppalaisten asuntojen ympärillä kasvoi troopillisessa yltäkylläisyydessä mitä monivärisimpiä kukkia. Näiden kirjavien kukkien näkeminen yksitoikkoisen vihreän metsän jälkeen oli silmille elähdyttävää, samalla kuin se antoi viidakkoon pystytetylle uudisasutukselle sivistyneen leiman.
Iltapäivällä apulaisinsinöörien kotiuduttua alkoi yleinen postin tarkastelu. Panin merkille, etteivät nämä takaliston miehet jättäneet parin kuukauden vanhoista sanomalehdistä ja magasiineista montakaan riviä lukematta.
Matkasta väsyneenä menin varhain vuoteeseen. Rakennuksen toisella sivulla sijaitsevalta verannalta kantautui selvästi korviini yli-insinöörin ja varastomestarin kiihtynyt keskustelu; miehet väittelivät jonkin pienen saaren etäisyydestä päiväntasaajalta. Lopulta vaivuin uneen yölintujen säännöllisten huutojen ja niitä säestävien sirkkojen yksitoikkoisen surinan tuudittamana.
Aamulla heräsin lehmänkellon kalinaan: alkuasukasten työnjohtaja keräsi kellonsoitolla miehensä riviin jakaakseen kullekin päivän tehtävät. Olin nukkunut hyvin. Ylhäältä mäeltä henkivä viidakkotuuli tuntui miellyttävältä Seleonsaaren kostean meri-ilman jälkeen, ja Rabaulin rikkituoksuiseen ilmastoon tätä ei olisi voinut verratakaan. Kömpiessäni ulos moskiittoverkkoni suojasta tajusin vasta ensimmäisen kerran, että olin Uuden Guinean »mantereella» — saarella, joka on pinta-alaltaan lähes puoli miljoonaa neliökilometriä ja jonka ylimmät vuorenhuiput kohoavat enemmän kuin 15 000 jalan korkeuteen merenpinnan yläpuolelle — ja että ilmastosuhteet täällä olivat tykkänään toisenlaiset kuin Bismarckin saariston alavilla korallisaarilla.
Aamiaisen jälkeen liityin porauspaikalle lähteviin insinööreihin. Hyvin tallattu polku sukelsi pian aukeamasta tiheään metsään kulkien sitten Wakip-joen kumpaakin rantaa. Siellä ja täällä oli suuria puita kaadettu joen yli sillaksi, mutta useissa kohdin oli mentävä ylitse kiveltä toiselle hyppien. Joka käänteessä silmä havaitsi jotakin uutta katseltavaa. Vähän väliä soinnahti jossakin lähistöllä ihmeellisen kirkas viserrys, nousten asteikossa aina korkeaan c:hen ja pysähtyen sitten äkisti. Se oli paljonpuhuttu »Kumul» eli paratiisilintu. Matkakumppanieni suureksi huviksi väsytin niskanikamiani koettaessani turhaan kurkistella lintua puiden latvoista.
Vielä kerran mentyämme joen poikki saimme näkyviimme ilmoitustaulun, jossa näkyvästi maalatuin kirjaimin kiellettiin asiaankuulumattomia lähestymästä porausaluetta. Kutakuinkin tarpeeton ilmoitus, sillä seudun ainoat lukutaitoiset olivat edellämainitut öljykomppanian miehet. Ilman mainittua tauluakin olisin voinut arvata, että olimme hyvin lähellä matkamme määrää, sillä väkevä öljynhaju täytti tienoon.
Tunsin suoraan sanoen pettyneeni, kun saavuimme ensimmäiselle porausreiälle, sillä odottamieni korkeiden telineiden ja mahtavien pumppulaitteiden sijaan ensimmäisellä porausreiällä ei ollut näkyvissä muuta kuin kappale kuusituumaista putkea ja sen päässä laatikkomainen kotelo. Tämä oli nyt sitten kuuluisa Wakip-joen ylänkö, jonka öljypitoisuudesta puhuttiin toisella puolen maailmaa. Joki tai sillä, kohdalla paremminkin vuoripuro virtasi ohitse tuskin kivenheiton päässä porauspaikalta. Aivan joen partaalla oli havaittavissa saksalaisten geologien tekemiä porausreikiä, joista tihkui öljyä vieläkin. Ne reiät oli kuitenkin hylätty kannattamattomina, sillä 70 jalan syvyydestä tavattu öljymäärä oli siksi vähäinen, ettei se vastannut nostokustannuksia. Nyt koeteltavassa reiässä oli päästy öljyyn jo 40 jalan syvyydessä.
Insinöörin aukaistua putken päässä olevan metallilaatikon ja kuunneltua syvyydestä kantautuvaa huminaa ja haisteltua esiintihkuvan öljyn laatua siirryimme toiselle porausreiälle, joka sijaitsi vähän ylempänä mäellä. Sieltä kuului moottorin tasainen »fat-fat», ja siellä oli vähän katselemista maallikollekin. Tärkeimmältä mielestäni näytti noin 10 metrin korkuinen nostokurkiteline, jonka huippuun oli kiinnitetty kourupyörä, jonka kautta teräsköysi sitten kulki kelasta alas porausreikään. Pumppuaminen toimitettiin pienemmällä teräsköydellä, joka kulki toisen kourupyörän kautta.
Yksi miehistä nosti pumpun männän ylös ja tyhjensi sen tuoman kuonan erikoiseen laatikkoon. Noin lapiollinen yön aikana varissutta soraa ja savea, siinä kaikki, mitä maan uumenista nousi. Insinööri vakuutti kuitenkin, että toisinaan oli hyvinkin vaikea saada reikää »seisomaan» maaperän mureuden ja usein etäisten maanjäristystenkin vuoksi.
Kun porauskone oli saatu uudelleen käyntiin, kyllästyin piankin sen yksitoikkoiseen tahtiin ja aloin katsella ympäristöä. Jättiläispuita ja tiheää, paikoin kirjavana kukkivaa alametsää kaikkialla. Puulajeissa oli useita arvokkaita, niin vakuuttivat insinöörit. Siellä oli _quila_ ja _afzelia bijuga_, joita saksalaiset aikoinaan kuljettivat suuressa määrin emämaahan laivanrakennuspuiksi. Loistavia linnunkokoisia perhosia lenteli kirjavien kämmekkäin latvoissa. Moottorin tasaisen fat-fat-äänen ja porauskoneen rätinän yli erottautui yhtäkkiä ihmeellisen korkea ja värisevä viserrys, johon kohta vastasi toinen, kenties asteen matalampi ääni, ja vihdoinkin onnistui minun nähdä uhkea, keltainen paratiisilintu korkean leipäpuun latvassa ja kohta toinen ruskean ja keltaisen kirjava. Linnut kuhertelivat ja hyppelivät oksalta toiselle välittämättä vähääkään alapuolellaan jyskyttävien koneiden melusta. Ihmettelin, kuinka miehet eivät joutuneet kiusaukseen moisten aarteiden viserrellessä melkein käden ulottuvilla, mutta sain vastaukseksi, ettei kannattanut ruveta urheilemaan, sillä lainkoura oli paratiisilintuihin nähden ankarampi kuin monien vakavampien rikosten suhteen.
Pora oli työskennellyt keskeytymättä noin tunnin ajan, kun kone taas pysäytettiin ja tutkittiin tuloksia. Männän mukana nousseessa sorassa ei ollut vieläkään mitään merkkiä öljystä, mutta maakerros oli ilmeisesti muuttunut, sillä aikaisemmin nostetun ruskean soran sijasta saatiin nyt harmahtavaa. Se saattoi merkitä paljonkin. Vaikka maasto oli monin paikoin öljykiveä, ei porausreiässä, jonka syvyys oli jo lähes 100 jalkaa, oltu vielä tavattu merkkiä öljykivikerrostumasta. Mutta pora saattoi iskeä siihen millä hetkellä tahansa.
»Todellisia teollisuuden ja kehityksen esiraivaajia!» ajattelin nähdessäni insinöörien iltapäivällä väsyneinä ja öljyn ja pölyn tahraamina palaavan asuntoonsa. Oli helppoa antaa ajatuksen rakentaa mielikuvituksen taikavasaralla seudusta tulevaisuuden öljykaupunki, puoliksi ummistetuin silmin »nähdä» öljylaivojen keikkuvan turvallisesti ankkurissa aallonmurtajien sisäpuolella toisten ottaessa lastia laiturien ääressä pulppuavista öljyputkista. Kuvittelin kuulevani, kuinka lokomotiivi vihelsi ja sähisi kuljettaessaan miehiä aamulla työhön ylös kaivannoille. Rantapengermällä, missä nyt kasvoi metrinkorkuista _kunui_-ruohoa, olisi pieni, mutta toimelias kaupunki radiomastoineen ja sähkövaloineen...
»Kuusi pistettä — ruutu valttia... kahdeksan — pata valttia — menetkö yli?»
Insinööri ja varastomestari pelasivat »viittäsataa» takaverannalla, ja kookasrakenteinen Manus-saarten kanakki liikkui arvokkain ja itsetietoisin elein merenpuoleisella verannalla päivällispöydän kattamispuuhissa...