Part 6

Emme olleet nähneet vielä ainoatakaan alkuasukaskylää, kun illalla leiriydyimme vuorten juurelle. Seuraavana aamuna aloimme kapeata alkuasukasten tallaamaa polkua seuraten nousta ylös vuorelle. Jatkoimme kiipeämistä koko päivän tapaamatta vieläkään muuta merkkiä alkuasukkaista kuin hylätyn kylänpaikan. Arvioin nousseemme noin. 4 000 jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Vasta kolmantena päivänä jälkeen puolenpäivän saimme näkyviimme joitakin alkuasukastaloja, mutta kun saavuimme kylään, ei siellä ollut muita eläviä olioita kuin kolme sikaa. Kylän asukkaat olivat todennäköisesti piiloutuneet jonnekin lähistöön. Herättääkseni mahdollisesti väijyskelevissä vuoristolaisissa hieman kunnioitusta aseitamme kohtaan ampua jyräytin yhden sioista iltapäiväpaistiksemme.

Pystytin leirin vähän matkan päähän kylästä ja määräsin kaksi miestä pitämään vahtia. Mutta kun aamupuoleen yötä heräsin, nukkuivat kaikki mieheni, vahdinpitäjät niinkuin muutkin. Koko päivän kiipeäminen ja tukeva ateria oli liikaa veltoille merenrantakanakeille.

Aamulla panin viisi miestä tiedusteluretkelle ympäristöön kieltäen ankarasti heitä ampumasta, ennenkuin heidän henkeänsä uhataan. Pojat palasivat leiriin vasta iltapäivällä tuoden mukanaan kaksi vankia, noin 60-vuotiaan ukon ja 14-vuotiaan pojan. Molemmat vangit töllistelivät minua ja vapisivat pelosta. Saatuaan kelpo annoksen paistettua porsastamme ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään ukko alkoi selitellä meille jotakin hyvin innostuneesti. Kahdeksan miestäni edusti neljää eri alkuasukaskieltä, mutta eivät kuitenkaan ymmärtäneet sanaakaan ukon puheesta. Päätin pitää ukon ja pojan luonani toistaiseksi. Aamun valjetessa havaitsimme kuitenkin, että ukon oli onnistunut yön pimeydessä puikkia tiehensä.

Mikään alkuasukkaiden pestaus ei tällaisissa olosuhteissa tullut kysymykseenkään, joten ajattelin olevan parasta pyrkiä saaren vastakkaiselle rannikolle. Pojan päätin viedä mukanani edes näytteeksi ihmisaroista vuoristolaisista. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä emme ehtineet kulkea montakaan kilometriä, kun huomasimme olevamme vuoristolaisten piirittämät: keihäitä alkoi viuhua meitä kohti kuin nuolia. Vuoristolaisilla mahtoi olla kokemusta tuliaseiden tehosta, koska eivät uskaltaneet tulla keihäineen heittomatkan päähän. Vai oliko keihäiden matkan päästä heitteleminen heidän sodankäyntitapoihinsa kuuluvaa mielenosoitusta! Tilanne näytti joka tapauksessa varsin uhkaavalta, sillä vuoristolaisilla oli ainakin kymmenkertainen ylivoima. Koska arvasin syyn äkilliseen hyökkäykseen johtuvan pojan varastamisesta, katsoin parhaaksi noudattaa ensimmäistä uhkavaatimusta ja palauttaa pojan heimonsa turviin. Saatuaan pojan takaisin vuoristolaiset katosivat yhtä äkisti kuin olivat ilmestyneetkin, ja me saimme jatkaa matkaamme häiritsemättä. Sivuutimme nytkin, laskeutuessamme alas vastakkaista rinnettä, useita kyliä, mutta kaikista olivat asukkaat kadonneet meidän ilmestyessämme.

Ensimmäinen valkoihoinen, jonka rannikolle päästyämme tapasin, oli ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka onnitteli minua, sanoen minun olevan ensimmäisen eurooppalaisen, joka oli kulkenut vuorten yli. Joitakin vuosia sitten oli saksalainen patrulli päässyt huipulle saakka, mutta sen oli ollut pakko kääntyä takaisin alkuasukasten keihässateen edestä.»

* * * * *

Kolmas Uuden Guinean suomalainen oli saapunut Rabauliin vasta vähän ennen minun tuloani. Mutta paljon maailmaa nähnyt mies oli W.V. W., suurimman osan elämäänsä ulkomailla elänyt hänkin, ja mitä moninaisimmissa ominaisuuksissa esiintynyt. W. oli _globe-trotter_ Jumalan armosta — jos siihen ominaisuuteen mitään erikoista armoitusta tarvitaan! —ja niin monipuolinen kyvyiltään kuin vain suomalainen maankiertäjä voi olla. Hän pystyi tekemään insinöörin, arkkitehdin, rakennusmestarin ja laivaperämiehen tehtävät, mutta ei tarpeen tullen halveksinut konttoriapulaisen, kirvesmiehen tai autonkuljettajan toimiakaan. En tullut kysyneeksi, oliko hän koskaan työskennellyt laastimuurarina, mutta vapaamuurari hän ainakin oli.

Kun ensimmäisen kerran tapasin W:n Rabaulissa, oli hän valtion tiemestarina. Hänen työnään oli parinkymmenen mailin pituisen tieosan kunnossapidon valvominen. Tie oli kuvankaunis autotie ja kaarsi lahden pohjukkaa rantapalmujen lomitse koko matkan noin viiden tai kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Ratsastaa tien kerran, pari viikossa päästä päähän ja ilmoittaa maanjäristysten tai rankkasateiden mahdollisesti aiheuttamista vieremistä asianomaisten alkuasukaskylien päämiehille — siinä tämän armoitetun maankiertäjän tehtävät! Mutta maankiertäjä ei olisi oikea maankiertäjä, jos hän viihtyisi yhdessä paikassa, olipa se sitten kuinka puoleensavetävä tahansa.

W. oli usein kutsunut minua viettämään »viikon loppua» luonaan, ennenkuin hän tulisi jättämään toimensa. Omaa äidinkieltä haastelevia maanmiehiä ei tuolla maailmaasivulla tapaa joka käänteessä, joten noudatin kutsua heti tilaisuuden tullen ja ajaa hurautin eräänä lauantai-iltapäivänä Karaviaan, missä W:n palmunlehvistä ja bamburuo'oista kyhätty maja sijaitsi mainitun rantatien varrella, noin kolmen neljännestunnin automatkan päässä Rabaulista.

W. oli vastikään hankkinut pari luodikkoa, joilla ensi virkistykseksemme pudottelimme paremman riistan puutteessa palmujen latvoissa torkkuvia lentäviä kettuja. Liian helppoon metsästykseen väsyttyämme menimme vilvoittelemaan 28 Celsius-asteen lämpöiseen meriveteen. En ole eläissäni tavannut toista niin puheliasta suomalaista kuin W. oli. Kun myöhemmin sikäläisille tuttaville kuvailin suomalaisia harvasanaisiksi, sain aina vastaukseksi: »Entäs maanmiehesi W.!»

Kujeita ja kompia oli W:llä aina varastossa. Nyt hän tokaisi yht'äkkiä, että hänen musta palvelijapoikansa ymmärtää suomea, ja sanojensa tueksi hän huusi ovensuussa seisovalle kanakille väärentämättömällä Rauman murteella:

»Hei, Torombara, tuost masteril lissä plätei!»

Poika kantoi ohukaisia pöytään kuin käskystä. Väitin tietysti, että hän oli sopinut tästä kanakkinsa kanssa ennen minun tuloani. Silloin W. antoi toisen näytteen:

»Torombara, panest lamppu valkkia!»

Ja kanakki sytytti lampun ja kantoi sen pöydälle. Nyt päätin minäkin koettaa, miten pitkälle murjaanin suomentako riittäisi ja sanoin vuorostani:

»Hei, poika, sulje se ovi!»

Siinä sitä oltiin, Torombara ei ollut tietääkseenkään. Mutta väitti yhä, että poika ymmärtää suomea, nimittäin Rauman murretta, ja sanoi saman lauseen omalla tavallaan:

»Torombara, panest se ovi kii!»

Torombara sulki oven.

Vähän aikaa poikaa tutkittuani pääsin kuitenkin W:n juonen perille: Torombara oli niin sanottu metsäkanakki; vasta lyhyen aikaa ollut valkoisten ihmisten ilmoilla, eikä niin ollen osannut muuta kuin kotikylänsä kieltä, joten oli aivan yhdentekevää, mitä muuta kieltä hänelle puhui. Poika koetti parhaansa arvatakseen, mitä kulloinkin tarvittiin. Jos Torombara olisi osannut pidgin-englantia, hän ei varmastikaan olisi kuunnellut »raumlaissi komennukssi».

Erään toisen kerran W. hämmästytti minua samanluontoisella tempulla. Tavanomaisen kirjelappusen sijasta, joilla kanakit siellä toimittavat isäntiensä asioita, W. lähetti saman Torombaran luokseni suullisin terveisin. Poika astuu sisään ja sanoo virheettömällä suomen kielellä:

»Hyvää päivää! Isäntä käski sanomaan, että hän voi muuten hyvin, mutta elämä tuntuu niin...» (sitten seurasi liuta painettavaksi sopimattomia suomalaisia attribuutteja).

Vähällä oli, ettei kelpo Torombara saanut kädessäni olevasta perhosverkon varresta selkämykseensä, ennenkuin älysin, että viatonhan palvelija oli isäntänsä synteihin.

VALKOINEN MIES TROPIIKISSA.

Suurin piirtein puhuen olisi kenties ollut parempi sekä valkoiselle miehelle itselleen että hänen mustalle veljelleen, jos ensiksimainittu ei olisi koskaan jalallaan astunut viimeksimainitun asuinsijoille.

Näiden paratiisillisten saarten alkuperäisten asukkaiden ennen huoleton elämä voidaan nyt määritellä useissa paikoissa paratiisin vastakohdalla. Pahimpana valkoihoisten tuomana vitsauksena ovat epäilemättä monet siellä nykyjään raivoavat kulkutaudit. Näistä eivät sukupuolitaudit ole suinkaan kaikkein vaarallisimpia, sillä tuhoisasta luonteestaan huolimatta voidaan niiden levenemistä estää huomattavassa määrässä tehokkaiden varokeinojen ja eristysmenetelmien avulla. Kaikkein tuhoisimmiksi ovat siellä osoittautuneet eurooppalaisille vaarattomat taudit, kuten esimerkiksi tuhkarokko.

Oleskellessani Uudessa Britanniassa tuhkarokko pääsi siellä yht'äkkiä valloilleen. Gasellinniemi jaettiin heti useampiin karanteenialueisiin, vähänkin tartunnasta epäillyt eristettiin pienille saarille, ja terveysviranomaiset tekivät voitavansa kulkutaudin rajoittamiseksi. Mutta kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta tuhkarokko levisi yli koko niemen ja tappoi muutamissa viikoissa useita satoja alkuasukkaita niin lapsia kuin aikuisiakin.

Tosin raivoaa alkuasukasten keskuudessa myöskin tauteja, joiden sinne kuljettamisesta ei voida syyttää ainakaan eurooppalaisia, koska useimmat niistä ovat Euroopassa tuntemattomia. Näihin voidaan lukea monet ilkeät ihotaudit ja vaikeat mätähaavat. Omituisin Tyynellämerellä esiintyvistä taudeista on kenties _elefantiasis_, norsutauti, jossa jotkin ruumiinosat pysyväisesti laajenevat suunnattomasti; toinen raaja, tavallisimmin jalka, saattaa olla neljä, jopa kymmenenkin kertaa paksumpi kuin toinen. Taudin alkusyytä ei tunneta eikä sitä vielä voida parantaa.

Mutta jos alkuperäiset asukkaat ovat alttiina sairauksille, niin maahantunkeutujat ovat sitä vielä suuremmassa määrässä. Tropiikki etsii esille eurooppalaisissa kaikki ruumiilliset viat ja vanhat sairaudet ja uhkaa tulokasta joukolla uusia vaivoja. Viimeksimainituista yleisin on malariakuume monine eri ilmenemismuotoineen. Hyvin harvat eurooppalaiset säästyvät tältä kuumetaudilta. Lievässä ja yleisimmässä muodossaan se on hyvin influenssan tapaista, mutta pitkäaikaisen toistumisen vuoksi se on monin verroin kiusallisempi kuin ensiksimainittu. Ainoa lääke, jota brittiläiset lääkärit suosittelevat ja soveltavat malariaa vastaan, on kiniini. Sitä brittiläiset nauttivat säännöllisesti jopa 10 grammaan asti päivittäin. Saksalaiset ovat säästeliäämpiä kiniinin käytössä, väittäen, että sen liiallinen nauttiminen aiheuttaa huonokuuloisuutta ja on usein syynä mustavesikuumeeseen.

Vain äärimmäistä puhtautta noudattaen voivat valkoihoiset säilyä mustien keskuudessa niin yleisiltä iho- ja syyhytaudeilta ja troopillisilta mätähaavoilta. Jokainen eurooppalainen ottaa vähintään yhden puhdistavan ja samalla myös virkistävän kylvyn päivässä, monet kylpevät kaksi, jopa kolmekin kertaa päivässä. Joka aamu puetaan ylle puhdas alusvaatekerta, ja tavallisesti likaantuu valkoinen pukukin päivän mittaan niin, että sekin on vaihdettava samalla kertaa. Runsaan hikoilemisen vuoksi käyttävät useimmat eurooppalaiset myös kevyttä aluspaitaa, mikä äkkinäisten sadekuurojen sattuessa onkin hyvin tarpeen vilustumisen ehkäisemiseksi. Sadekuurot ovatkin siellä hyvin voimakkaita, vettä tulee kirjaimellisesti kuin kaatamalla. Kerran sattui Rabaulissa raskas sadepilvi repeämään vuorenlaella, päästäen valloilleen sellaisen vesimäärän, että vesi ryöpyn mukana vyöryi puita ja soraa alas tonnittain piirtäen rinteen hiekkakivettymään leveän uoman.

Sateiden sattuessa voi lämpömäärä, joka on koleat sadekaudetkin huomioonotettuina keskimäärin +28° C, alentua puolen tunnin kuluessa kymmenen, jopa kaksikymmentäkin astetta Fahrenheitiä. Silloin alkavat vilunväreet puistattaa pakkasiin tottunutta pohjoismaalaistakin.

Muistan erään kolmipäiväisen retken Toman vuoristoseutuun Uudessa Britanniassa. Läksimme, australialainen ystäväni ja allekirjoittanut, Rabaulista matkalle autolla. Puolimatkassa meidän piti ottaa mukaan kolmas vuoristoilmaa kaipaava eurooppalainen, mutta hänen asuntoonsa tullessamme poloinen makasi kuumeessa ylt'ympäri hiestä märkänä. Malaria on tropiikin _force majeure_, se tulee yllättäen kuin varas yöllä, sitä ei voi koskaan aavistaa etukäteen, paitsi niin sanotuissa toistuvissa malariatapauksissa, jolloin kuume nousee uudelleen pitkät ajat kahden, kolmen tai neljän päivän kuluttua täsmälleen samalla tunnilla. Potilas pyysi meitä odottamaan pari tuntia, sanoen silloin jo olevansa »all right» ja antoi samalla palvelijoilleen käskyn laittaa päivällinen valmiiksi. Tuskin olimme odottaneet tuntiakaan, kun isäntämme jo kehoitti meitä käymään pöytään, tosin vähän valjuna, mutta kuivana kasvoiltaan. Aterioituamme pääsimme kaikin kolmisin jatkamaan keskeytynyttä matkaamme. Auton tasaisesti puskiessa ylöspäin polveilevaa vuoristotietä, tunsimme selvästi, kuinka ilma kävi asteittain viileämmäksi, sitä mukaa kun nousimme ylemmäksi. Perillä, Toman vuoristohotellissa, noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella, oli miellyttävän vilpoisaa. Mutta aamulla heräsimme iho »kananlihalla». Sää oli yöllä käynyt sateiseksi ja koleaksi. Komensimme hotellin »edeskäypää» murjaania kiireesti täyttämään kylpyhuoneen suihkun kuumalla vedellä.

Olimme tulleet vilpoista vuoristoilmaa etsimään, mutta emme olleet osanneet kuvitellakaan, että tropiikissa saattaisi olla niin kylmää, että hampaat suussa kalisevat. Vasta malariasta parantunut toverimme masentui niin, että yllytti kuumeen hyökkäämään kimppuunsa vastoin kaikkia sääntöjä jo seuraavana päivänä, vaikka hänellä piti olla kahden päivän väliajoin uudistuva malarialaji.

Päällystakkeihin ja huopapeitteisiin kääriytyneinä värjöttelimme korituoleissa, koettaen kuluttaa lomapäiviämme seikkailuromaaneja lukien ja kuumia ja »lämmittäviä» juomia latkien. Muistuivat siinä mieleen kotoiset tulipalopakkaset ja masentava itsesurkuttelu valtasi koko olemuksen. Pakkasesta kulkeutuivat ajatukset lämpömittariin, jollainen kapine muuten on verraten harvinainen niillä seuduilla, kun taas miltei jokainen omistaa kuumemittarin. Toman hotellissa oli sentään lämpömittarikin... Äskeinen itsesurkuttelu muuttui ihmettelyksi, sillä lämpömittarin näyttämä lämpömäärä vastasi +24° Celsiusta... ja kuitenkin terve pohjoismaalainen värisi vilusta.

Kenties juuri siitä syystä, että fyysillisen puolen puhtaanapitoon on uhrattava niin paljon vaivannäköä, lyödäänkin henkisen puolen hoito tropiikissa melkein tykkänään laimin. Elämä Etelämeren saarilla on Etelämeren elämää, se voisi tuskin olla muunlaista, eikä sellaista voisi olla muualla. Tropiikin valkoiset yhteiskunnat on haalittu kokoon kirjavista yksilöistä maailman eri kolkilta, rauhattomista sieluista, joista useimmat ovat jo sinne muuttaessaan tavoiltaan enemmän tai vähemmän omituisia. Huomattava prosentti sinne siirtyvistä nuorista miehistä on varakkaiden ja hyvämaineisten perheiden »mustia lampaita», joista tahdotaan päästä sopivalla tavalla erilleen. Sitten on epäonnistuneita liikemiehiä, onnen sotureita ja seikkailijoita. Lyhyesti, yksilöitä, jotka ovat jo ennestään tottuneet tinkimään periaatteistaan.

Kun tähän sitten vielä lisätään eksoottinen ilmasto ja tropiikin ainainen kuumuus, helpot ja lyhyet työpäivät, Lännen ja Idän sivistysten rippeiden sekautuminen, puute henkisistä nautinnoista ja sivistyneiden eurooppalaisten naisten vähälukuisuus, ei ole ollenkaan ihme, jos periaatteet höltyvät ja moraali laskee.

Sanotaan, että eurooppalaisen Etelämeren saarilla viettämät vuodet voi laskea tunneista, jotka hän lojuu nojatuolissaan. Alussa hän tekee vapaa-aikoinaan retkiä läheisiin alkuasukaskaliin, harjoittaa valokuvausta ja kerää perhosia tai näpertelee pikkuesineitä kilpikonnankuoresta. Sitten hänen retkensä supistuvat naapuri-bungalowiin tehtyihin vierailuihin, kunnes hän havaitsee oman nojatuolinsa kaikkein mukavimmaksi ja pysyttelee enemmän kotosalla lukien magasiineja ja rakkausromaaneja. Vuodet kuluvat... hän lukee vähemmän ja tuumii enemmän — jos tuumiikaan... tuijottelee vain ilman aikojaan sinistä taivasta tai valjua kuuta.

Kun virkatunnit on tehty, jää jäljelle iltapäivä ja pitkä iltakausi. Ainoa mahdollinen ohjelma — heittäytyä telttatuoliin lukemaan tai mennä — kapakkaan. Tropiikissa ei juoda niin paljon itsensä alkoholin eikä päihtymyksen kuin janon vuoksi ja senvuoksi, ettei ole mitään muuta tekemistä. Useista kehittyy tietenkin todellisia alkoholisteja, onpa siellä yksilöitä, jotka juovat päivittäin kaksikymmentä pulloa, jopa puolen laatikkoakin väkevää saksalaista varasto-olutta. Monet juovat itsensä loppuun. Aikaisemmin mainittu Peter Hansen väitti olleensa yhtämittaisessa humalassa siitä saakka kuin hänen plantaasinsa takavarikoitiin, eli viimeiset neljä elinvuottansa.

Jos valkoihoisilla miehillä on vähän työtä tropiikissa, niin on sitä harvoilla siellä olevilla eurooppalaisilla naisilla vielä vähemmän. He panevat tuskin kortta ristiin jokapäiväisen leipänsä hyväksi. Ja miksi heidän sitten pitäisi, kun lämpömittari näyttää +90° Fahrenheitia varjossa (+33° Celsiusta) ja alkuasukkaita saa palvelijoiksi muutamalla shillingillä kuukaudessa.

Erään hyvinvoivan virkamiehen rouva valitti olevansa ylenmäärin rasittunut työstä ja monenlaisista velvollisuuksista.

»Mitä tekemistä teillä sitten on ollut niin paljon?» uskalsi joku miehinen koiranleuka kysyä.

»Pelaan ensinnäkin tennistä kaksi iltapäivää viikossa, sitten olen ollut parissa eri paikassa päivälliskutsuilla ja iltapäiväteellä, ja sitten minulla on itselläni ollut vieraita», vastasi työn rasittama rouva.

»Mutta eikö kiinalainen kokkinne ja alkuasukaspalvelijanne huolehdi ruoan valmistamisesta ja pöydän kattamisesta?»

»Niin, mutta tuo ainainen pukeutuminen on niin rasittavaa.»

»Mutta miksi ette käytä palvelustyttöänne apuna pukeutuessanne?»

»Tietysti minä käytänkin, mutta on sentään aina yhtä ja toista, jota he eivät voi tehdä.»

Väsyneesti huoaten rouva etsi mukavampaa asentoa nojatuolissa käskien samalla yhden mustista palvelijattaristaan tuolinsa taakse seisomaan siltä varalta, että hän sattuisi jotakin tarvitsemaan.

Esimerkkinä toisesta äärimmäisyydestä ansaitsee maininnan eräs saksalainen, joka kuuluu elävän Duke of York-saarilla jo toistakymmentä vuotta pelkkien kookospähkinöiden varassa. Vaatteita hän käyttää vain vieraita saadessaan. Tämä omituinen yksilö ei ole kuitenkaan mikään erakko luonnostaan; joitakin vuosia sitten hän tuotatti morsiamensa kotimaasta luokseen, mutta morsian sai palata takaisin niine hyvineen, kun ei suostunut elämään sydämensä valitun kanssa pelkällä kopralla ja ilman vaatteita. Miehellä olisi kyllä varaa elää toisellakin tavalla, sillä sanotaan hänen tilaavan useammilla eri kielillä ilmestyvät uudet kirjat. Mutta hän on kerta kaikkiaan päättänyt elää periaatteensa mukaan: hän kuuluu nimittäin amerikkalaiseen Kokonarisuus-lahkoon, jonka kannattajain päätunnuslauseena on: yksinomainen ravinto kookospalmun hedelmä. Miehemme vuosittainen ravinto maksaa tuskin sataa Suomen markkaa, sillä hän käyttää päivittäiseen ravintoonsa yhden kookospähkinän, milloin keittäen tai paistaen sen sydäntä, milloin juoden nesteen mehua ja syöden sydämen kuivana, kopran muodossa. Suotta ei kookospalmua nimitetä »elämänpuuksi»!

LUOTEIS-TYYNENMEREN SAARTEN TULEVAISUUS.

Tyynenmeren saarten tulevaisuudesta on yleensä vaikea esittää mitään varmoja suuntaviivoja, mutta erittäin uskallettua se on Uuden Guinean mandaattialueen suhteen. Sen valtiollinen kohtalo säädetään nykyjään Kansainliitossa, ja siihen kuuluvien saarten sekä taloudellinen että sivistyksellinen kehitys on suuresti riippuvainen oikean isännän valitsemisesta. Entisen Saksan Uuden Guinean nykyiset isännät, australialaiset, ovat vielä tottumattomia johtamaan siirtomaita. Heiltä ei tosin puutu hyvää tahtoa, mutta heiltä puuttuu se vaikuttava auktoriteetti, jolla esimerkiksi englantilaiset niin menestyksellisesti hallitsevat lukuisia mustien asumia siirtomaitaan. On kuitenkin muistettava, mitä tulee erikoisesti entiseen Saksan Uuteen Guineaan, että australialaiset ovat siellä vain päällysmiehinä, joiden on toteltava Kansainliiton määräyksiä, eivätkä he niin ollen ole halukkaita kiinnittämään harrastustaan tarpeeksi voimakkaana maan olojen kehittämiseen.

Uuden Guinean mandaattialueen hallinnon pääasiallisimmat heikkoudet ovat siinä, että ylin käskynhaltija virkamiehineen ei uskalla päättää juuri mitään; kaikille vähänkin tärkeämmille toimenpiteille on saatava merentakaisten diplomaattien hyväksyminen, poliitikkojen, joilla ei ole alkeellisintakaan käsitystä alkuasukkaiden hallitsemisesta. Tällainen hallitusjärjestelmä on ilveilyä, joka ei voi päättyä muuhun kuin omaan tuhoonsa.

Elävä esimerkki toisenlaisen hallitusmuodon paremmuudesta on Papua eli Brittiläinen Uusi Guinea, joka on ollut Australian Liittovaltion välittömän hallinnon alaisena vuodesta 1912 lähtien. Papuan kuvernöörillä on melkein diktaattorin valta maan sisäisissä asioissa, vaikka hän onkin vastuuvelvollinen Australian Liittovaltion hallitukselle. Papuan taloudellinen kehitys ja kaikinpuolinen edistyminen tapahtuu varmoin askelin. Alkuasukkaiden taloudelliset edut on turvattu ja heidän yritteliäisyyttänsä rohkaistaan. Papuan territoria kannattaa itse itsensä, kun taas mandaattialueen hallinto nielee Australialta vuosittain suuria summia.

Hallituksen julkaisemat lakisäädökset ja muut toimenpiteet alhaisella tasolla olevien alkuasukkaiden suojelemiseksi ja kehittämiseksi eivät ole missään siirtomaissa saaneet eurooppalaisten uudisasukkaiden kannatusta, kaikkein vähimmän Uuden Guinean mandaattialueella. Hallituksen ja yksityisten edut ovat ilmeisessä ristiriidassa keskenään. Uudisasukkaat näkevät hallituksen suojelutoimenpiteissä vain hempeämielistä tunteellisuutta. Vähitellen tämä vastustusmieli laajenee niin, että nekin hallituksen toimenpiteet, jotka eivät ole missään yhteydessä alkuasukaskysymyksen kanssa tuomitaan arvottomiksi. Niin on käynyt aikaisemmin Fidši-saarilla, ja näyttää käyvän samoin nyt Uudessa Guineassa.

Eräs uudisasukkaissa ja jossakin määrin alkuasukkaissakin tyytymättömyyttä aikaan saanut lakimääräys, jonka mandaattihallitus Australian eläinsuojelusliiton ja naisyhdistyksen painostuksesta saattoi voimaan ensimmäisinä hallitusvuosinaan, oli paratiisilintujen täydellinen rauhoittaminen 100 punnan sakon uhalla. Saksalaisten aikana harjoitettiin paratiisilintujen metsästystä runsaassa mitassa. Vuonna 1913 saatiin Saksan Uudessa Guineassa metsästetyistä paratiisilinnuista tuloja lähes 11 miljoonaa Suomen markkaa. Moni nuori tropiikin saksalainen perusti niillä rahoilla kukoistavan kookosplantaasin. Hollannin Uudessa Guineassa, missä kookospalmujen viljeleminen on vasta alkuasteillaan, paratiisilintujen metsästys on eurooppalaisten tärkein elinkeino. Metsästyskausi alkaa maaliskuussa, jolloin metsästäjät alkuasukasapulaisineen lähtevät kuukausimääriksi sisämaahan virittelemään verkkojaan lintumaailman kauneimman edustajan tuhoksi. Paratiisilintujen pyydystäminen tapahtuu tavallisimmin siten, että tiheään metsään, missä lintujen tiedetään lentelevän, asetetaan puiden latvoihin hienosäikeisiä verkkoja. Verkkoihin tarttuneista linnuista otetaan vain koreat urokset, mutta arvottomat naaraat lasketaan takaisin vapauteensa. Lintukuormat kuljetetaan sitten Surabayaan ja Bataviaan, sieltä edelleen maailman muotimarkkinoille lähetettäviksi.

Uuden Guinean mandaattialueella on silti paratiisilinnun metsästyksen tultua kielletyksi vielä muitakin sallittuja elinkeinoja kuin saarten pääelinkeino, kookospalmunviljelys. Australialaisten hallituskauden aikana on siellä pantu alulle kaksi tuottavaa sivuelinkeinoa: kullankaivaminen ja öljynporaus. (Jälkimmäisestä lähemmin seuraavassa luvussa.) Saksalaiset olivat jo aikoinaan tietoisia kullan ja öljyn esiintymisestä Uuden Guinean saarella, mutta eivät ehtineet ryhtyä toimenpiteisiin niiden nostamiseksi, ennenkuin maailmansota syttyi.

Oleskellessani Uudessa Britanniassa levisi seuduilla huhuja Uuden Guinean »mantereen» sisäosissa tehdyistä mahdottoman suurista kultalöydöistä. Salaperäisistä löydöistä oli tosin jo kuiskailtu parin kuukauden ajan, mutta luotettavamman leiman saivat huhut vasta sitten, kun muuan harvoja prospektoreja palasi Rabauliin noutamaan alkuasukkaita ja muonaa eikä humalapäissään malttanut vaieta rikkauksistaan.