Part 8
Seuraavana aamuna lähetti Hollannin puolelta tuleva lähetysaseman kuunari ohipurjehtiessaan veneen maihin tiedustelemaan, halusiko kukaan lähteä Rabauliin. Koska olin ensinnäkin jättänyt paluumatkani satunnaisten ohipurjehtijain varaan ja toiseksi nähnyt Aitapen tärkeimmän nähtävyyden, päätin käyttää hyväkseni näin edulliseen aikaan ilmaantunutta tilaisuutta. Seuraava sattuma olisi saattanut viipyä viikkokausia. Pakkasin nopeasti vähät tavarani, sanoin pikaiset jäähyväiset ja kiiruhdin rantaan laukkuani kantavien laivamiesten perässä.
Paluumatka Rabauliin suoritettiin mahdollisimman suoraa reittiä poikki saaristomeren eikä niin ollen muodostunut läheskään niin mielenkiintoiseksi kuin mutkitteleva menomatka. Mutta yhtä kaikki olin täysin tyytyväinen puolentoista viikon kiertomatkaani tropiikin takalistossa. Sen ihanampia laguunimaisemia ja auringonlaskuja tuskin tulen koskaan näkemään. Sain sitäpaitsi oppia tietämään, että uudisraivaajia, joilta kysytään sekä tarmoa että rohkeutta, voi tavata päiväntasaajan uinailevilta saariltakin.
WHAT NAME?
»What name?» (Mitä varten?)
Eräs Rabaulissa oleskellut australialainen oli Sidneyn satamassa tavannut entisen palvelijapoikansa, joka oli ruvennut laivamieheksi Uuden Guinean ja Australian välillä purjehtivaan koprakuunariin. Molemmat näyttivät olevan mielissään tapaamisesta. Heidän välillään sukeutui seuraava keskustelu:
»Oh master, olet tullut maahan, joka kuuluu sinulle.»
»Niin, mitäs sinä pidät tästä maasta?»
»Hyvä maa, master, kovin hyvä», vastasi päiväntasaajan poika leveästi hymyillen.
Australialainen tunsi itsensä ylpeäksi saadessaan näytellä yksinkertaiselle kanakille sivistyksen ja tekniikan ihmeitä ja oli innostunut kuulemaan mustan ihmetteleviä huudahduksia, koettaen puolestaan auttaa alkuasukasta käsittämään, kuinka suuri oli ero hänen kotikylänsä ja Sydneyn sälillä.
»Paljon suuria taloja, eh?»
»Paljon suuria taloja, master.»
»Paljon autoja, junia, suuria laivoja, eh?»
»Paljon, paljon.»
Poika vastaili tyynesti, melkein yhdentekevästi, vähääkään ihmettelemättä. Australialainen tunsi itsensä noloksi alkuasukkaan stoalaisen olemuksen edessä. Eikö kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmeillä ensi kerran nähtyinä todellakaan ollut mitään vaikutusta tähän luonnonlapseen? Pettyneenä hän viimein tokaisi:
»Well, mitä sinä pidät kaikesta tästä? Eikö se ole ihmeellistä?»
Poika epäröi hetkisen, ennenkuin puhkesi puhumaan:
»Yes, master, paljon suuria taloja, paljon laivoja, paljon ihmisiä, paljon kaikkea yhteensä. Ei kukaan nuku, ei kukaan kulje _lim-limbo_ (laiskana), kaikilla kiire, mutta _what name_?»
»Mitä varten?»
Australialainen ei osannut vastata luonnonlapsen syvämietteiseen kysymykseen.
* * * * *
Alkuasukkaiden yksinkertaisilta tuntuvissa kysymyksissä on usein paljon syvämietteistä viisautta. Heillä on aikaa ajatella. Heidän luonaan valkoinen mieskin oppii ajattelemaan. Ei ole yksin sattuma, että kaikki suuret uskonnot ovat saaneet alkunsa lämpimissä maissa, kun taas kylmissä maissa on luotu vain taloudellisia järjestelmiä. Luonnon yltäkylläisyyden keskellä ei ajatus olemassaolon kamppailusta täytä henkistä näköpiiriä niin tyystin kuin karummissa maissa. Pintapuolisimmallekin »surujen unohtajalle» jää hetkiä luonnon ja elämän arvojen aprikoimiselle.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan rauhattomalle eurooppalaiselle Etelämeren valkohiekkapäärmeiset korallisaaret huokuvat ikuista sunnuntai-iltapäivän rauhaa. On valmis uskomaan, että tämä rauha on ollut hamasta aikojen alusta ja että se tulee jatkumaan määrättömiin. Kuitenkin on siellä myöskin seutuja, joissa tähän iltapäivärauhan tunteeseen liittyy levottomuuden häive. Varsinkin Rabaul ympäristöineen herättää jonkinlaisen selittämättömän tuhoa ennustavan tunteen, mikä ei olekaan ihme, sillä sitä kaartaa kolmelta sivulta kolme vanhaa tulivuorta, joista yksi vielä aika ajoin suitsee sisuksistaan pahanhajuista rikkikaasua. Ja onhan sen välittömässä läheisyydessä selviä merkkejä luonnonvoimien mullistuksista: vuonna 1878 kohosi Rabaulin satamalahteen meren syvyydestä noin parin neliökilometrin laajuinen saari, joka nyt kasvaa vehmasta metsää, ja uudenvuodenyönä 1917 eräs niemenkaula painui mereen. Nopeasti kasvavien koralliriuttojen vuoksi käy purjehdus tunnetuilta reiteiltä vähänkin syrjään poikettaessa vaaralliseksi. Muuan tuollainen nopeasti kasvanut koralliriutta oli vähällä tehdä hylyn siitä 8 000 tonnin kauppalaivasta, jolla tämän kirjoittaja palasi Eurooppaan.
* * * * *
Olimme olleet matkalla Rabaulista lähdettyämme kuusi päivää, kun illalla, kapteenin ja meidän kolmen matkustajan pelatessa kannella »viittäsataa», australialaista korttipeliä, kolmas perämies tuli kutsumaan kapteenia komentosillalle ilmoittaen nähneensä epäilyttävän valon näköpiirissä. Seurasimme uteliaina mukana, sillä olimme niillä tienoin Tyyntä Valtamerta, Celebes-saaren ja päiväntasaajan välillä, jossa harvoin liikkuu laivoja. Kapteeni tiesi laivamme par'aikaa sivuuttavan laajan koralliriutan noin viiden mailin päästä. Mutta eihän vedenalaisella koralliriutalla voinut olla valoa! Mielestämme valo ei voinut olla muuta kuin jonkin haaksirikkoisen merkkituli. Kapteeni ja ensimmäinen perämies harkitsivat, mitä tehdä, sillä suunnan muuttaminen lähemmäksi karia olisi ollut vaarallista omalle laivallemme. Harkinta keskeytyi kuitenkin lyhyeen, sillä joku oli keksinyt valkoisia fosforityrskyjä suoraan keulan edessä. Kapteeni oli tuskin ehtinyt antaa pysähtymismerkin konehuoneeseen, kun se jo tapahtui — pom — pom, — krr... Parin minuutin — tai kenties ne vain tuntuivat minuuteilta — täydellinen hiljaisuus 2 800-hevosvoimaiset koneet seisoivat, ei kukaan puhunut, ensimmäiset sekunnit olivat niin vakavia, ettei kukaan voinut rikkoa hiljaisuutta... kunnes peräpuolessa joku nuoremmista laivapojista parahti itkemään. Jännitys laukesi. Seurasi käheällä äänellä huudettuja komentosanoja, kuumeista juoksentelua edestakaisin kannella. Luukkuja avattiin, mittailtiin vuotoa, voimakkaita sähkölamppuja raahattiin keulaan. Tulos tarkastuksesta oli, että istuimme puolitiessä maalla, täydessä kopralastissa.
Sähköttäjä sai määräyksen lähettää S.O.S.-sanomia luoteis-Tyynenmerellä purjehtiville laivoille ja ilmoittaa karilleajosta laivan isännistölle Norjaan. Mutta, kuten jo mainittiin, niillä vesillä purjehtii vähän laivoja. Lähimmäksi laivaksi osoittautui sillä hetkellä Hollandiasta Bataviaan matkalla oleva hollantilainen alus, joka sitten lupasikin tulla avuksemme 36 tunnissa.
Lastia ryhdyttiin viipymättä siirtämään keularuumasta peräkannelle. Vielä kuusi päivää sitten laivan kelluessa turvallisena satamassa ja katsellessamme, kuinka satalukuinen alkuasukasjoukko viimeisteli lastaustyötä, emme olisi voineet kuvitella, että vajaan viikon kuluttua tulisimme itse nostelemaan samoja koprasäkkejä. Mielestämme olisi silloin tarvittu vähintään maailmanvallankumous, ennenkuin valkoihoinen mies olisi nostanut koprasäkin selkäänsä. Nyt oli tilanne toinen: oli itsestään selvää, että tarjouduimme miehistön mukana ottamaan osaa lastin kantamiseen. Miehet jaettiin kahteen työvuoroon, kuusi tuntia työtä ja kuusi tuntia lepoa. Seuraavien päivien kuluessa kaduimme hiljaisuudessa monta kertaa ylevämielistä päätöstämme, sillä raskaaseen työhön tottumattomina väsyimme niin, ettemme voineet ensimmäisinä lepovuoroina ummistaa silmiämme.
Aamulla saimme tietää, mistä salaperäinen valo oli aiheutunut: riutan takana oli pieni vehmas saari, jonka asukkaat olivat pitäneet nuotiotulta. Syynä karilleajoon oli koralliriutan, Helen-reef, leveneminen ja merikortin paikkansapitämättömyys. Saaren olemassaolosta ei parhaissa englantilaisissa merikorteissa liioin mainittu mitään, joten kapteenimme voi syystä pitää itseään saaren löytäjänä. Vuotoa ei onneksi ollut muualla kuin äärimmäisessä keularuumassa, joten välitöntä vaaranuhkaa ei vielä meren tyynenä pysyessä ollut. Aamulla järjestettiin myöskin lastinsiirto käytännöllisemmin: neljä laivan suuria pelastusveneitä laskettiin vesille, ja niiden avulla ruvettiin kuljettamaan lastia pitkin laivan sivua keulasta perään. Näin kävi työ helpommin kuin kantamalla tavarat pitkää rautaista laivankantta kulkien, mutta veneillä kuljettaminen oli vaarallisempaa, sillä veneissä olijat saivat aina olla varuillaan, ettei säkkipinkka matkalla ylhäältä laivankannelta alas veneeseen tai päinvastoin päässyt irtautumaan vintturinsilmukasta ja ruhjomaan alhaallaolijoita.
Laivassa oli toinenkin suomalainen, lämmittäjä P., nuori tukeva pohjalainen, jonka venekumppaniksi ensimmäinen perämies minut huomaavaisesti sijoitti. Ilman samaisen maanmiehen ripeätä toimintaa tämä kuvaus olisi todennäköisesti jäänyt kirjoittamatta.
Työvuoromme oli juuri päättymässä, viimeisen edellinen säkkipinkka oli saatu vintturin kouruun, ja olimme heittäytyneet väsyneinä istumaan paikoillemme veneessä ja odottamaan nostokourun alastuloa, kun maanmieheni yht'äkkiä kiljaisee veneen, keulasta: »Hei, pinkka hajoo!» — 80 kilon painoiset koprasäkit kulkevat aika nopeasti alaspäin ilmassa, mutta ajatus näyttää olevan vielä nopeampi: ehdin vilkaista ylös todetakseni, että pinkka oli jo hajonnut ja kymmenkunta säkkiä kiiti suoraan sitä ahdasta peräkomeroa kohti, jossa seisoin. Meri oli ainoa pelastus — ja sieltä maanmieheni minut hetkistä myöhemmin veti takaisin veneeseen. Suomalaiseen tapaan kunnostauduimme muuten tässäkin hommassa niin, että saimme kiitokset kapteenilta. Emme päästäneet venettämme kaatumaan kertaakaan koko uudestaanlastauksen aikana, kun taas norjalaiset laivamiehet, vaikka ottivat pienempiä lasteja, pulikoivat meressä lasteineen vähintään kerran kussakin vuorossa. Ne kylvyt eivät olleet myöskään jännittävyyttä vailla, sillä meren hyeenat, haikalat, uskalsivat jo verraten lähelle laivaamme.
Hollantilainen alus osoittautui 1500-hevosvoimaiseksi matkustajalaivaksi, liian pieneksi meitä auttamaan. Ensimmäinen yritys oli aivan tulokseton, laivamme ei hievahtanutkaan, vaikka kolme voimakeskusta, nimittäin omat koneemme ja hollantilaisen laivan koneet sekä sivulle laskettua ankkuria kiristävät höyryvintturit, yritti saada sitä luisumaan pois rosoiselta riutalta; ankkurikettinki vain katkesi. Matkustajalaivan läheisyys reipastutti kuitenkin mielialaamme huomattavasti ja, mikä parempi, antoi meille tervetulleen levon. Hollantilaisessa oli nimittäin malaijiväestö, noin 50 miestä, jotka pantiin heti moottoriveneellä ja isoilla lastiveneillä kuljettamaan lastia meidän keularuumastamme vähän matkan päässä pysyttelevään hollantilaiseen laivaan. Me tunsimme taas olevamme valkoihoisia, asteen tai pari ylempänä ruskeapintaisia malaijeja.
Oli lauantai-ilta, kun hollantilaisen laivan oli pakko, kaksi päivää lastiamme kevennettyään, jättää meidät oman onnemme nojaan. Sinä yönä lastia ei enää kuljetettu peräkannelle, vaan työnnettiin yli laidan kalojen ruoaksi.
Sunnuntaiaamuna kohosi nousuvesi iloiseksi hämmästykseksemme riutan yli korkeammalle kuin kertaakaan ennen, ja tuskin oli potkuri ehtinyt pyörähtää, kun s/s Tugela jo ui vapaana. Satuin sillä hetkellä olemaan komentosillalla kapteenin kanssa ja sain kunnian ohjata laivan väljemmille vesille sireenin ulvoessa kolme pitkää riemuhuutoa.
Sitten alkoi tämän kohtalokkaan matkan toinen vaihe: »hiilikuume». Hiilikuume on puhtaasti henkinen vaiva, joka saattaa esiintyä vain hiiliä polttavissa höyrylaivoissa ja hyökkää tavallisimmin ensiksi laivan päällystön kimppuun. Olimme viipyneet Helen-riutalla kuusi päivää ja kuluttaneet hiiliä enemmän, kuin olisi tarvittu seitsemän päivän matkaan. Ensimmäiseen määräpaikkaamme, Singaporeen, oli runsaan viikon matka, ja meillä oli hiiliä tuskin neljän päivän normaalikulutusta varten. Kapteeni ja perämiehet neuvottelivat ja saivat tietää merikorttejaan ja purjehduskäsikirjojaan tutkittuaan, että lähin hiilisatama sijaitsi Borneon länsirannalla, viiden päivän matkan päässä. Sinne oli päästävä — ja päästiinkin, kun sekotettiin kopraa hiilten sekaan. Kuudentena päivänä illansuussa ankkuroimme Labuanin kauniiseen satamaan viimeinen hiilitonni höyrypannujen alla — saadaksemme kuulla, ettei Labuanissa ollut lapiollistakaan hiiltä. Labuan oli ennenmuinoin ollut vilkas hiilisatama, mutta kaivostyöt oli siellä lopetettu jo neljä vuotta sitten. Tästä ei purjehdus käsikirjoissa kuitenkaan mainittu mitään. Ei ollut muuta neuvoa kuin tilata laiva vartavasten tuomaan hiiliä Borneon itärannalta, missä oli todellinen hiilisatama.
Labuan sijaitsee samannimisellä saarella aivan Borneon rannalla ja kuuluu Englannin alusmaihin. Se on surkastuva kaupunki, asukkaina kymmenkunta eurooppalaista ja kolmisentuhatta kiinalaista ja malaijia. Ilmasto on kuumempi kuin Bismarckin saaristossa, mutta myöskin huomattavasti kuivempi ja omituisen sulotuoksuinen, aivan kuin parfymoitu — tuoksu johtuu erään saarella yleisen pensaslajin kukista.
Kuusi päivää odotettuamme saimme lopultakin hiiliä ja pääsimme jatkamaan matkaamme Singaporeen, Idän suureen satamaan. Singapore on iso ja kaunis kaupunki, sen kaduilla varsinkin kiinalaiskortteleissa, on hälinää ja hyörinää vuorokaudet umpeen. Siellä on sekä Länttä että Itää, enemmän sentään viimeksimainittua. Mutta tärkein on sen satama, oikea laivojen kestikievari: tuskin missään muualla saa nähdä niin paljon laivoja yht'aikaa. Siellä on aluksia kaikennäköisiä ja -muotoisia, kaikkia kansallisuuksia, valtamerijättiläisiä sadoittain ja rannikko- ja saaristolaivoja tuhansittain.
Singaporesta alkoi matkamme kolmas vaihe: kolmen viikon kamppailu päivä päivältä yltyvää länsimonsuunia vastaan Intian Valtamerellä. Laivan vauhti oli kurja, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä Labuanin malaijisukeltajien kertomuksen mukaan oli keulassa parin neliömetrin suuruinen repeytymä, johon oli täytteeksi iskeytynyt suuri korallilohkare.
Kapteeni taisi pitää meitä kaikkia kolmea matkustajaa »Joonaksina». Molemmilla matkakumppaneillani ainakin oli siihen ominaisuuteen hyvät edellytykset: kiinalainen oli toisella merimatkallaan, hänen ensimmäinen matkansa oli päättynyt täydelliseen haaksirikkoon; australialainen taas oli toista kertaa matkalla Eurooppaan — ensimmäisellä matkalla hänen oli ollut pakko kääntyä Pariisista takaisin maailmansodan syttyessä. Eikä s/s Tugelan karilleajo totta puhuen ollut kirjoittajankaan ensimmäinen merivahinko.
Muu laivaväki oli kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei matkan vastoinkäymisiin voinut olla syypää kukaan muu kuin toinen perämies, jonka laivassaolo oli miehistön mielestä yhtä turmiollinen kuin »Lentävän hollantilaisen» näkeminen. Miesparka oli vielä joitakin vuosia sitten ollut saman yhtiön komeimman aluksen päällikkönä, kun vastoinkäymiset alkoivat ajaa häntä takaa. Mainitun komean aluksen hän oli ajanut hylyksi jollekin karille; siitä hänet oli alennettu kapteeniksi pienempään laivaan, joka taas oli syttynyt palamaan hänen ensimmäisellä matkallaan. Nyt ei miehelle enää rohjettu uskoa päällikkyyttä, vaan hän sai tyytyä ensimmäisen perämiehen virkaan jollakin saman yhtiön laivalla. Sama kohtalo: laiva törmäsi sumussa yhteen toisen laivan kanssa kovaonnisen perämiehen ollessa vahtivuorossa. Ja nyt poloinen oli toisena perämiehenä s/s Tugelassa.
Kaikista enteistä huolimatta pääsimme sentään suuremmitta vaurioitta Punaiselle merelle ja Sueziin, tosin kuukautta myöhemmin kuin tavallisissa oloissa olisi pitänyt. Suezissa saimme postia. Oslon lehdet olivat heti karilleajomme jälkeisenä päivänä julkaisseet huomiota herättäneitä uutisia suuren norjalaisen kauppalaivan tuhosta Tyynellämerellä.
Vielä yksi odottamaton tapaus sattui jo ennestään niin vaiherikkaalla matkalla: hiilenlastauksen aikana Port Saidissa laivan hiilisäiliöihin oli kätkeytynyt neljä intialaista kulia, jotka aikoivat saada ilmaisen kyydin Marseillesiin. Vapaamatkustajat keksittiin vasta seuraavana päivänä ulkona merellä. Vastoinkäymisistä hermostunut kapteeni näki siinä aiheen vakaviin rettelöihin Ranskan viranomaisten kanssa. Sähköttäjälle juolahti onneksi mieleen koettaa päästä yhteyteen saman yhtiön jonkin toisen Välimerellä sillä hetkellä mahdollisesti purjehtivan laivan kanssa. Ja loppujen lopuksi oli kaikissa s/s Tugelan onnettomuuksissa ollut onni myötä, sillä tästä viimeisestäkin selviydyttiin hyvin: yksi s/s Tugelan monista sisarlaivoista oli edessämme tuskin 60 meripeninkulman päässä matkalla »alas» Port Saidin kautta. Parin tunnin »manoveerauksen» jälkeen laivat kohtasivat toisensa ja pysyttelivät parin kaapelinmitan etäisyydellä toisistaan, kunnes kulit oli siirretty veneellä toiseen — ja takaisin Afrikkaan.
Tropiikki oli jäänyt selän taakse. Port Saidin tällä puolen leyhähtivät vastaamme Välimeren leudot tuulet, ja tuntui kuin olisi ollut vain muutaman tunnin junamatka kotiin.
ETELÄMEREN LUMOISSA.
Oletko koskaan istunut rannalla, kun nousuvesi on lähestynyt — Ja kuunnellut etäistä humua? Oletko uneksinut kaukaisesta kotimaasta, ystävistä ja tuttavista — Ja toivonut heidän näkevän sinut?
Oletko ihaillut sorjien palmujen huojuntaa korallisaarilla — Ja nähnyt aurinkokehrän nousevan niiden takaa? Oletko nähnyt valjun kuun sukeltavan taivaalle, nousevan ja kirkastuvan — Ja nähnyt valokärpästen parveilevan puiden pimennoissa?
Oletko tyynenä iltana istunut jouten purjekangastuolissa — Ja kuunnellut yölintujen ainutlaatuista musiikkia? Oletko huomannut päiväntasaajan lasten tummien hahmojen häipyvän hämärään — Ja kuullut sisiliskojen visertelevän lemmenlauluja?
Oletko päivänkoitossa astunut huojuvaan kanoottiin, Matkalla saareen tuntemattomaan, Kumppaleina tusina tummapintaisia suuria lapsia Ja laguunin mosaiikkipohjalla kisailevat delfiinit?
Oletko tuskitellut tropiikin auringon alla, sadatellut pilvetöntä kupoolia Ja toivonut kaakkoistuulen värähtävän? Oletko halkaissut kookospähkinän ja siemaissut _kulaun_ korventuneeseen kurkkuusi — Ja nauttinut lounaaksi keitettyä _taroa_?
Oletko kyykkinyt kookoslehvämatolla _betel_-pensaan alla Haastellen _pidgin_-englantia _luluaille_? Tai oletko maannut päiviä kuumeessa'bambumajassa — Ja kuunnellut hyökyjen pauhua riutan rannoilla?
Jos kaikki nämä elänyt olet — silloin tunnet sen maan. Ellet — käy etsimään! Sieltä löydät elämän, Joka Jo On — Eikä yksin unelmoitu: Joka Voisi Olla, — Jos vain olisit saanut etsiä.
Sillä maalla on puutteensa, niinkuin kaikilla mailla on puutteensa. Onhan mainen paratiisi vielä löytämättä! Mutta älä ota todeksi hourailevien kuumesairaiden valituksia »Maasta, joka olisi pitänyt ristiä helvetiksi».
Vaan ajattele pitkähyökyjen pauhua riuttain rannoilla... Ja palmupuiden hiljaista huojuntaa... Älä muista kenties kärsimääsi kuumetta, ikävää ja tuskaa, Vaan loihdi silmiisi Etelämeren auringonlasku.
Ajattele vapaata elämää, ilman »yhteiskuntaa» ja »velvollisuuksia», Nousevan auringon kilossa kylpeviä vuorenhuippuja, Kullanpunaisia iltataivaita ja hopeanhohtoisia kuutamoöitä Ja rajatonta sinivihreätä valtamerta...
Sen vastustamatonta lumoa kerran koettuasi tiedät, Niiltä tuntuu jättää maa, Missä palmut huojuvat, bambut väräjävät ja laguunit päilyvät Ja missä Etelämeren mainingit loiskuvat hiekkarantaan...