Part 2

Mutta samalla olivat seikkailun ja romantiikan ajat ohi, ainakin siinä merkityksessä, missä olemme tottuneet niistä lukemaan Etelämeri-romaaneissa... Vielä saattaa silti kuutamoisina öinä, fosforihohtoisten maininkien loiskuessa laakeille rannoille juhlallisessa rytmissä, kaakkoistuulen suhistessa palmujen latvoissa ja lentävien kettujen raskaasti viuhkoessa ilmaa kuin mitkäkin kummitukset, loihtia mieleensä kuvia entisaikojen merenkävijäin ja onnenetsijäin uskaliaista retkistä ihmissyöjäin saarilla, koralliriutoilla haaksirikkoutuneista aluksista ja salaperäisesti kadonneista miehistöistä...

Tosin on ihmissyöjiä olemassa vielä meidänkin päivinämme Etelämeren suurimpien saarten, niinkuin Uuden Guinean, Uuden Britannian, ja Uuden Irlannin keskiosissa, jonne valkoisen miehen on vaikeata päästä tiettömien vuorten yli, samoinkuin sieltä rannikolle tunkeutuminen on liian rasittavaa tropiikin laiskoille alkuasukkaille. Rotumme kunnian nimessä täytyy sentään myöntää, etteivät maastoesteet sen paremmin kuin ihmissyöjätkään olisi pidättäneet eurooppalaisia jo aikoja sitten tunkeutumasta saaren sisäosiin, jos siellä vain olisi tiedetty olevan riittävästi taloudellisia houkuttimia. Etelämeren elinkeinon ja kaupan tärkein tekijä, kookospalmu, ei viihdy kaukana suolaisen meren lähettyviltä. Toiset kansantaloudellisesti vähemmän tärkeät vaikuttimet, niinkuin mineraalien etsintä, saattavat aika ajoin houkutella harvoja uskalikkoja antautumaan alttiiksi vuoristolaisten keihäänheitoille. Moroben kultalöydöt Uuden Guinean saaren itäosassa, noin yhdeksän päivän matkan päässä rannikolta, ovat tällaisen löytöretkeilyn tulos. Lähetyssaarnaajat ovat ainoat, jotka puhtaasti altruististen vaikuttimien kannustamina, usein henkensä kaupalla, tunkeutuvat ihmissyöjien asuinsijoille vallaten vuosi vuodelta yhä suuremman alan uskonnolle ja sivistykselle.

Mies, joka on tehnyt entisen Saksan Uuden Guinean rauhallisen sivistykselle valtaamisen hyväksi enemmän kuin kukaan muu, oli australialainen lähetyssaarnaaja, tohtori Brown. 50 vuotta sitten hän purjehti muutamien fidšiläisten alkuasukassaarnaajien kanssa Duke of Yorkin saaristoon, perustaen sinne Uuden Guinean ensimmäisen metodisti-lähetysaseman. Sieltä hän pian laajensi toimintansa Uuden Britannian ja Uuden Irlannin saarille uskaltaen usein yksin ja aseettomana taisteluhaluisten villien joukkoon. Mainittujen saarten asukkaat olivat jo sitä ennen olleet jonkin kerran kosketuksissa häikäilemättömien ja tekojaan punnitsemattomien kauppamiesten kanssa, joten heillä oli omat ennakkoluulonsa valkoisesta miehestä. Brown alkoi kuitenkin raivaustyönsä rauhallisin keinoin perustaen kirkkoja ja lähetysasemia. Myöhemmin oli hänen periaatteistaan huolimatta usein joukkoineen pakko tarttua aseisiin ja rangaista murhanhimoisia opetuslapsiaan. Muistelmissaan Brown myöntää, että ainoa mahti, jota villit kunnioittivat, oli raaka ylivoima. Kirjoittajan vuonna 1926 ollessa Rabaulissa vietettiin siellä suurin juhlallisuuksin metodistilähetysaseman 50-vuotisjuhlaa, joka samalla muodostui kunnianosoitukseksi tri Brownin työlle. Myöhemmin on näille saarille perustettu muidenkin uskontokuntien lähetysasemia.

Bolivialainen markiisi de Ray oli toinen, joka teki nimensä tunnetuksi Etelämeren kansoittajana, vaikka hänen siirtolasuunnitelmansa epäonnistuikin täydellisesti. V. 1879 hän varusti retkikunnan, johon kuului yli kolmesataa eri kansallisuutta olevaa eurooppalaista, purjehtiakseen Uuden Irlannin saarelle ja perustaakseen sinne siirtolan. Retken osanottajat olivat kaikki yhtä innostuneita kuin sen johtajakin, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta tropiikin erikoislaatuisesta elämästä ja vaatimuksista. He lastasivat laivansa kallisarvoisilla koneilla, joiden käyttämiselle mainitulla saarella ei ollut mitään raaka-aineiden tarjoamia edellytyksiä. Sanotaanpa retkikunnan kuljettaneen mukanaan useampia satoja tuhansia tiiliäkin. Heillä oli satoja kirveenteriä, mutta he olivat unohtaneet varret kotiin. Kiniinin sijasta he olivat ottaneet mukaansa madonnankuvan, ja lääkärien sijasta pappeja. Ensimmäinen viljelykselle valittu alue osoittautui liian mäkiseksi. Makeanveden puute oli ainaisena uhkana. Kuume, ihotaudit ja heikko ravinto lopettivat monta retkikunnan jäsentä jo Uudessa Irlannissa. Kaksi vuotta turhaan yritettyään retkikunta päätti siirtyä melkein hylyksi käyneellä laivallaan Uudessa Kaledoniassa olevaan ranskalaiseen siirtolaan. Vielä tällä matkalla kuoli useita janoon ja heikkouteen. Loistavin toivein lähteneen retkikunnan rippeet siirtyivät lopulta Uudesta Kaledoniasta Australiaan, missä heitä on muutamia vielä elossa. Markiisi de Ray joutui kevytmielisestä kanssaihmistensä elämän vaarantamisesta vankilaan ja kuoli lopulta mielisairaalassa.

Kaikkein tunnetuimpia nimiä luoteis-Tyynenmeren saaristossa on Mrs. Forsaythin liikanimi »Kuningatar Emma». Nimi oli alkujaan annettu pilkallisessa mielessä, mutta tämä merkillinen nainen kohosi älynsä ja kauneutensa avulla uuden nimensä arvoiseksi. Hän oli syntyjään samoalainen sekarotuinen, jätti miehensä Samoaan ja purjehti erään uus-seelantilaisen kanssa Uuden Britannian saarelle, missä hän alkuasukkaiden uhkauksista välittämättä astui joukkoineen maihin vuonna 1849. Heimopäälliköiltä Emma osti maata rihkamalla ja tupakalla, pannen alulle ensimmäisen kookosplantaasin Bismarckin saaristossa. Kerrotaan hänen aikanaan ostaneen m.m. Mortlock-saaret viidellä tupakkanaulalla — nykyjään niiden arvo lasketaan miljoonin markoin.

Siihen aikaan kookosplantaasien alullepaneminen oli verraten helppo asia: eurooppalainen saapui seudulle ensin vaihtamaan rihkamansa ja tupakkansa alkuasukkaiden kopraan, katseli itselleen sopivan maa-alueen, sadasta aarista ylöspäin, ja lunasti alueen päälliköiltä mitättömästä maksusta. Sitten hän saattoi palkata parisen sataa kanakkia raivaamaan alueen ja istuttamaan siihen kookospähkinöitä. Ensimmäiseen sadonkorjuuseen saakka hän saattoi jatkaa kauppiastointaan ansaiten siten riittävästi kaikkien plantaasin aiheuttamien kulujen peittämiseksi. Kun palmut sitten viiden, seitsemän vuoden kuluttua kantoivat ensimmäisen sadon, oli hänen tulevaisuutensa taattu. Hän voi viettää päivänsä verannallaan telttatuolissaan loikoen romaanin ja viskylasin ääressä: pähkinät kasvoivat palmuissa ja kanakit tekivät työn. Kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua plantaasin perustamisesta hän voi sanoa itseään varakkaaksi mieheksi missä maanosassa tahansa, ellei hän siihen mennessä jo ollut tullut keihästetyksi, tai, mikä vielä tavallisempaa — juonut itseään loppuun.

Mutta, kuten sanottu, sitten tulivat saksalaiset lakeineen ja järjestyksineen. Maa tuli valtion omaisuudeksi. Kookosviljelijäksi yrittävän piti ensin ostaa maa kanakkipäälliköiltä, sitten alistaa tarjouksensa hallituksen hyväksyttäväksi ja maksaa siitä vielä kohtuullinen korvaus kruunulle. Hallitus saattoi myöskin evätä tarjouksen, milloin se arveli kaupanalaisen maa-alueen riistävän joltakin kanakkiheimolta vastaiset elinmahdollisuudet.

Siihen tapaan jatkuivat olot Saksan Uudessa Guineassa aina maailmansodan syttymiseen saakka. Mainittu siirtomaa-alue käsitti silloin Keisari Wilhelmin maan, Bismarckin Arkipelagin, Saksalaiset Salomonin saaret, Nauru-saaren, Karoliinit, Maršall-saaret ja Marianne-saaret (Guamia lukuunottamatta).

Joitakin päiviä sodan julistamisesta alkoivat Australian, Uuden Seelannin ja Japanin risteilijät kukin taholtaan lähestyä Saksan Uutta Guineaa hävittääkseen ensi sijassa alueella sijaitsevat neljä voimakasta radioasemaa ja puolisen tusinaa sotalaivoja. Tässä tehtävässään he ylivoimaisina onnistuivatkin helposti. Saksalaiset olivat japanilaisten tai australialaisten hyökkäystä odottaen muuttaneet hallituksen Rabaulista Tomaan, helposti puolustettavaan vuoristoseutuun. Joukko ampuma-aseiden käyttöön koulutettuja alkuasukkaita oli luvannut pysyä uskollisina saksalaisille, joilla sitäpaitsi oli upseereja ja ampumatarvikkeita, risteilijöitä ja apulaivoja siellä täällä saariston monissa satamissa: saksalaiset olisivat voineet tehdä tehokasta ja pitkällistäkin vastarintaa. Mutta todennäköisesti olivat hallitusviranomaiset saaneet emämaasta määräyksen luovuttaa alueet vastarinnatta niin edullisilla ehdoilla kuin mahdollista. Tomaan siirtynyt hallitus antautui syyskuun 15. ja muiden saarten piiripäälliköt seurasivat esimerkkiä. Vain joissakin paikoin tekivät saksalaiset joukot lievää vastarintaa.

Mainitsemisen ansaitsevat saksalaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Herman Detznerin [Kapteeni Detzner (nyt tohtori) piti esitelmän tässä mainitusta retkestään Helsingissä vuonna 1924] vaiheet Uuden Guinean saarella sodan aikana. Kapteeni Detzner oli vähän ennen sodan syttymistä lähtenyt uhkarohkealle tutkimusretkelle Uuden Guinean »pimeihin» osiin, aikoen taivaltaa halki koko »mantereen» ainoana turvanaan parikymmentä alkuasukaskantajaa ja asemiestä. Detzner sai kuulla sodasta vasta kolme kuukautta sen jälkeen, kuin se oli syttynyt, ja hän kiiruhti silloin uskollisine alkuasukasjoukkoineen takaisin rannikolle liittyäkseen saksalaisiin puolustusjoukkoihin. Saatuaan kuulla maanmiestensä antautuneen brittiläisille valtausjoukoille Detzner palasi takaisin sisämaahan, pysytellen siten koko sodan ajan poissa brittiläisten miehittämiltä seuduilta. Mutta matka halki Uuden Guinean saaren on yhä suorittamatta.

Saksan Tyynenmeren siirtomaat joutuivat ympärysvaltojen huostaan siten, että australialaiset joukot miehittivät päiväntasaajan eteläpuolella sijaitsevat alueet, paitsi Samoaa, jonka Uuden Seelannin joukot valtasivat, ja japanilaiset saivat päiväntasaajan pohjoispuolella olevat saaret. Samassa järjestyksessä on alueiden hallinta vielä nytkin, tosin sillä erotuksella, että ne kuuluvat mainituille valloille vain mandaatteina Kansainliiton ollessa ylimpänä määrääjänä.

Saksalaisten ja australialaisen valtausjoukon välillä v. 1914 tehdystä sopimuksesta, jossa sanotun valtausjoukon komentaja eversti Holmes takasi saksalaisille tilanomistajille ja muille yksityisille täydellisen koskemattomuuden hengen ja omaisuuden suhteen, on paljon puhuttu ja väitelty. Saksalaiset syyttävät brittiläisiä sanansa syömisestä. Versaillesin rauhansopimuksen nojalla Australian hallitus nimittäin takavarikoi yksityisten saksalaisten kookos-plantaasit, lukuunottamatta muutamia harvoja poikkeuksia, jolloin tilanomistaja oli naimisissa alkuasukkaan tai sekarotuisen kanssa. Useimmat näistä plantaaseista olivat juuri ennen sotaa alullepantuja, ja omistajiensa huolellisesti vaalimia, joten ne takavarikoimisasetuksen tullessa voimaan olivat parhaassa pähkinäsadossa. Tuntui tietysti katkeralta nähdä toisten korjaavan monivuotisten ponnistustensa tuloksen. Australialaiset puolustavat itseään sillä väitteellä, ettei eversti Holmesilla ollut valtuuksia tehdä moista koskemattomuuslupausta. Mainittu eversti sai muuten palatessaan takaisin Australiaan yleisön taholta osakseen paljon moitetta saksalaisia kohtaan osoittamastaan hempeydestä. Australialaisten valtausjoukkojen kunniaksi on sanottava, että niiden kohtelu voitettuja saksalaisia kohtaan Uuden Guinean alueella oli koko sodan ajan ihmeteltävän humaanista. Takavarikoimismääräys tuli nimittäin voimaan vasta sodan päätyttyä.

Australian hallitus on velvollinen lähettämään vuosittain Kansainliitolle raportin toiminnastaan tällä mandaattisella territoriaalilla. Vuoteen 1922 oli ent. Saksan Uusi Guinea tullut maksamaan Australian hallitukselle noin miljoonan puntaa. Vasta viime vuosina, varsinkin siviilihallituksen tultua siellä voimaan v. 1921, se on ruvennut paremmin kannattamaan. Nyt, valtion takavarikoimiskomitean v. 1926 ryhdyttyä myymään saksalaisilta takavarikoituja istutuksia yksityisille, on syytä uskoa, että se ennen pitkää vaurastuu varakkaaksikin siirtomaaksi.

USKOA JA TAIKUUTTA.

Kanakit uskovat kuolleittensa henkien aika ajoin palaavan takaisin niille paikoin, missä heidän ruumiinsa ovat haudattuina. Toiset heimot uskovat henkien käyvän määrätyissä paikoissa, synkkien laaksojen ja rotkojen pitäisi olla niiden viihtyisimpiä olinpaikkoja. Yleensä ei ole turvallista olla missään ulkosalla pimeän tultua, jonka vuoksi kanakit tavallisesti sulkeutuvat yön tullen majoihinsa. Yhdessä joukossa kulkien ja loimuavaa soihtua kantaen uskaltavat kanakit tarvittaessa ulos yölläkin, mutta silloinkaan he eivät unohda vähän väliä kiljaista täyttä kurkkua — henkiä karkoittaakseen.

Joidenkin heimojen käsitys hengistä on edellistä hiukan kehittyneempi: lukemattomat henget ovat yhdistyneet yhdeksi suureksi yksiöksi, joka tunnetaan nimellä Tamburan. Tämä suuri henki asuu eri paikoissa eri aikoina, useimmiten suurissa puissa, vaihdellen uuden kuun ja täysikuun aikojen mukaan. Tamburan edustaa sekä hyvää että pahaa; se voi tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille sotavoittoja ynnä muuta hyvää. Mutta jos Tamburan vihastuu, silloin on kylän miesten kokoonnuttava henkimajaan tanssimaan »sing-singiä» [yleisnimitys alkuasukkaiden tansseille] ja toimittamaan muita merkillisiä menoja. Näihin tilaisuuksiin on naisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Luonnonlaeista täysin tietämättöminä kanakit ovat äärimmäisen taikauskoisia. Kaikkiin onnettomuuksiin ja vastoinkäymisiin on syynä joku vihamies, joka toimii joko omin neuvoin tai poppamiehen avustamana. Muita vähän älykkäämmät yksilöt ovat osanneet käyttää hyväkseen tätä salaperäisten voimien kammoa ja ruvenneet poppamiehiksi eli loihtijoiksi. Tarpeellisesta määrästä näkinkenkärahaa he ovat valmiit auttamaan mistä vaikeudesta tahansa. Käsittämättömillä loihtusanoilla poppamies karkoittaa pois kivut, lupaa menestystä vastasyntyneelle lapselle ja toimittaa pois päiviltä vastenmielisen vihollisen. Monenlaisia loihtumenetelmiä on tietysti käytännössä. Kirjoittaja tutustui erääseen paljon käytettyyn keinoon, jossa poppamies täytti bamburuo'on kappaleen sekoituksella, jonka hän oli valmistanut ruohoista, juurista, kalkista ja merikäärmeen palasista. Sekoitus vahvistettiin sitten loihtusanoilla ja kätkettiin maahan uhrin asunnon lähettyville. Tieto siitä, että on joutunut poppamiehen tuomion alaiseksi, alkaa tavallisesti vaikuttaa uhrin mielessä, kunnes se lopulta kasvaa niin suureksi kuolemanpeloksi, että onneton yksinkertaisesti kuolee uskonsa pakottamana, ilman mitään fyysillistä aihetta.

Kanakeilla on lapsen usko. Ikävä vain, että he soveltavat sitä yksinomaan kielteisiin tapauksiin. Ei ole ensinkään harvinaista, että kanakki näkee unta tai saa muuten päähänsä, että hänen on kuoltava. Hän miettii asiaa viikon, parikin, kunnes lopulta menee syrjäiseen paikkaan metsään ja — kuolee.

Kirjoittajan onnistui oleskelunsa aikana Uudessa Britanniassa seurata läheltä erään tällaisen itsesuggestio-kuoleman vaiheita. Alkuasukassairaalaan oli tuotu nuori, kovia tuskia kärsivä kanakkityttö. Laitoksen lääkäri ei kuitenkaan keksinyt tytössä mitään taudin syytä tai tuskan aihetta. Lopulta tunnusti tyttö, että eräs kanakki oli loihtinut hänet. Etsittiin tytön nimeämä kanakki ja tuotiin mies vastaanhangoittelevana sairaalaan. Tyttö kertoi edelleen olleensa viime aikoina suhteissa jonkun kiinalaisen kanssa, josta mainittu kanakki, väittäen itsellään olevan aikaisempia oikeuksia tyttöön, oli julmistunut ja uhannut kostaa tytölle. Edellisenä päivänä oli kanakin onnistunut repäistä tytön lava-lavasta [naisten vyötäisvaate] tilkku, jolla sitten oli kiireesti koskettanut tytön jalassa olevaa haavaa — niitä on kanakeilla tavallisesti aina jossakin raajassa. Nyt väitti tyttö kuolevansa, ellei tilkkua upoteta »soodaveteen» — kanakit nimittävät näet merta soodavedeksi. Meidän, valkoisten mielestä asia oli helposti järjestettävissä: mentiin kanakin majaan ja pakotettiin poika ottamaan tilkku esille kätköistään. Mutta kun sitten kehoitimme poikaa heittämään verisen tilkun mereen, silloin teki poika tenän. Poliisimestarin auktoriteetin pakottamana kanakki lopulta kantoi tuon kohtalokkaan rievunpalan mereen. Parahti vain kerran: »Now me die finish!» (Nyt minä kuolen) ja juoksi pois. Saatuaan kuulla asian onnellisesta vaiheesta, tuli tyttö parissa tunnissa entiselleen. Mutta kanakki kuoli vielä samana yönä.

Tämän syvälle juurtuneen taikauskon tuotteita ovat myöskin kanakkien salaiset seurat, joita salaperäisyytensä vuoksi voisi melkein verrata valkoihoisten vapaamuurariseuroihin. Mutta vapaamuurariuden altruististen periaatteiden sijasta on kanakkien salaseurojen tarkoituksena itsekäs omanvoitonpyynti. Jäseneksi pääsy on vaikea ja salainen. Uudessa Britanniassa vaikuttava _Duk-Duk_ on kuuluisin näistä mustien mystillisistä yhdistyksistä. Heidän erikoistansseihinsa eivät muut kuin jäsenet saa ottaa osaa. Duk-Duk-pukuun kuuluu palmunlehdistä punottu päähine, joka peittää kasvot täydellisesti, sekä samasta aineesta valmistettu hame, joka tanssin rytmissä heilahtelee tasaisesti kuin meidän naisten »pliseeratut» hameet. Salaseuralaiset ilmestyvät äkkiarvaamatta sing-sing-tansseihin, ja heidän esityksestään tulee aina juhlan jännittävin numero. Kerran vuodessa on Duk-Duk-seuralla suuri juhla, silloin tanssitaan metsään varta vasten hakatulla aukealla kokonainen viikko yhteen menoon — olipa sitten sade tai pouta.

Kanakeilla on paljon legendoja, mutta suurin osa niistä on lapsellista lorua. Mainitsemisen arvoinen on Uuden Irlannin legenda, joka tavallaan selittää tällä saarella vallitsevan ruumiinpolttotavan. Muiden saarten kanakit »istuttavat» kuolleensa, mutta Uuden Irlannin kansa polttaa vainajansa istuvassa asennossa tuolilla, jonka alle ja ympärille rakennetaan rovio.

Legenda kertoo: Oli vanha vaimo, jolla oli hyvin kaunis ja nuori tytär. Vaimo eli yksinomaan tytärtään varten. Eräänä päivänä lapsi juoksi metsään, ja ennenkuin äiti ehti huomata tyttärensä katoamisen, oli suuri sika löytänyt tyttösen ja syönyt suuhunsa. Isku oli äidille liian raskas kantaa: hän sulkeutui majaansa, josta hänen surunvalituksensa kuuluivat monta päivää ja yötä.

Tamburan, suuri henki, kuuli vaimon valitukset ja tuli hänen ovelleen kysymään syytä hänen suruunsa. Tamburan käski vaimon lakata itkemästä ja odottaa mitä tuleman piti, ja lupasi vaimolle vielä, ettei hän ja hänen sukunsa tulisi koskaan kuolemaan. Vaimo totteli ja vaipui uneen, niin että muu maailma luuli hänen jo kuolleen. Mutta Tamburan ajoi takaa sitä suurta sikaa kaksi päivää ja kaksi yötä.

Eräänä aamuna vaimo heräsi virkeänä ja onnellisena, mutta hämmästyi samassa suuresti, kun hänen ihonsa putosi yhtäkkiä hänen päältään kuin auennut lava-lava. Hän tunnusteli kasvojaan ja huomasi rypyt kadonneiksi, tunsi jäsenensä nuorteiksi ja rintansa kimmoisaksi: hän oli kuin viidentoistavuotias. Sitten vaimo meni rantaan, missä tapasi veljenpoikansa ja sisarentyttärensä, jotka luulivat häntä uudeksi Tamburaniksi, niin yliluonnollisen kaunis hän oli. Vaimo kertoi heille ihmeestä ja lisäsi, että hekin voisivat vanhoiksi käytyään tulla uudestaan nuoriksi, jos vain tekisivät kuten hän tahtoi. Sitten hän määräsi heidän kantamaan hänen vanhan ihonsa keskelle salmea, jotta virta veisi sen mereen.

Sisarentytär ei kuitenkaan tahtonut käsin tarttua ihonahkaan, vaan sujutti kepin sen alle, ja käski serkkunsa tarttua kepin toiseen päähän. Rantaan päästyä tyttö irroitti tahallaan otteensa kepistä ja antoi ihon luisua maahan. Poika hätääntyi tästä, mutta kun serkkunsa pilkkasi häntä pelkuriksi, jätti hänkin puolestaan ihonahkan virumaan rannalle.

Kun sisarentytär ja veljenpoika sitten vanhenivat ja tulivat rumiksi ja ryppyisiksi, muistivat he tätinsä lupauksen ja sulkeutuivat majaansa odottamaan ihmeen tapahtumista. Heidän lapsensa alkoivat kuitenkin pian tuntea ruumiinhajua, tunkeutuivat majaan ja tapasivat vanhat syntiset kuolleina. Ensin he eivät tienneet, mitä olisivat tehneet ruumiilla, kunnes muistivat että kylässä oli tapana polttaa kaikki arvoton romu. He tekivät suuren rovion ja polttivat syötäväksi kelpaamattomat ruumiit.

Siitä Uuden Irlannin kansan tapa polttaa kuolleensa.

KANAKIT OMISSA OLOISSAAN.

Luoteis-Tyynenmeren saariston alkuasukkaat tunnetaan yleisessä kielenkäytössä nimellä kanakit. Tämä nimitys on alkujaan koskenut vain Hawaiji-saarten alkuasukkaita, mutta se on sittemmin laajentunut käsittämään kaikki Tyynenmeren tummaihoiset kansat. Koska Hawaiji-saarten alkuasukkaita ei enää ole olemassa, ei nimityksen yleistyminen voi aiheuttaa mainittavaa käsitteiden sekaantumista.

Australian Uuden Guinean kanakit, joita arvellaan olevan 350 000, jakaantuvat melanesialaisiin, mikronesialaisiin ja papualaisiin. Varsinaisen Uuden Guinean saaren asukkaita nimitetään papualaisiksi, Bismarckin saariston ja Salomonin-saarten asukkaita melanesialaisiksi, kun taas päiväntasaajan pohjoispuolella ja lähimpänä sitä eteläpuolella sijaitsevien saarten asukkaat ovat mikronesialaisia.

Sekä papualaiset että melanesialaisetkin voidaan, jos otetaan huomioon kansatieteelliset näkökohdat, jakaa useampiin eri heimoihin. Vielä tarkemman erittelyn tullessa kysymykseen voidaan heimot jakaa kielensä ja tapojensa perustalla kyläkuntiin ja klaaneihin.

Mutta tavalliselle maallikolle ne ovat kaikki »neekerejä». Kaikilla on näet Afrikan neekerien tavoin tumma pinta, paksut huulet ja leveä ja matala nenä. Ihonväri vaihtelee tummanruskeasta nokimustaan, tukka on kihara ja silmät ruskeat. He ovat lyhytkasvuisia, mutta sopusuhtaisia ja verraten hyväryhtisiä.

Kanakit ovat suurin piirtein katsoen luonteeltaan petollisia ja epäluotettavia. Mutta sehän on vain luonnollinen seuraus järjestämättömistä yhteiskuntaoloista. On huomattava, että tässä ovat kysymyksessä n.s. metsäkanakit, jotka eivät ole tulleet osallisiksi valkoisen miehen vaikutuksesta. Tosin ovat ikivanhat tavat hämärine käsityksineen oikeasta ja väärästä luoneet jonkinlaisen kirjoittamattomien lakien kaavan, jonka noudattamista ei kuitenkaan valvota. Niinpä ovatkin voimakkaimmat, heimon päällikkö ensimmäisenä, suurimpia lainrikkojia. Yksilö saa itse huolehtia turvallisuudestaan. Vaara väijyy häntä kaikkialla: lähin naapurinsa, vieläpä veljensäkin, voi ryöstää hänen omaisuutensa, ja toisen heimon henkipatot voivat syödä hänet suuhunsa sopivassa väijymäpaikassa. Eipä ihme, jos moiset olosuhteet synnyttävätkin petollisuutta ja viekkautta.

Eräs saksalainen lähetyssaarnaaja kertoo kanakkien luonteesta seuduilla, joissa hän on ollut ensimmäisten valkoisten kävijäin joukossa. Hänen mielestään kanakit ovat tunteettomia, pelkureita, saitoja, epärehellisiä, kiittämättömiä ja laiskoja. Kanakki ei ota millään tavoin osaa toisten kärsimyksiin. Äidit eivät hoitele sairaita lapsiaan, vaan jättävät ne omiin koleisiinsa kuolemaan. Vielä tänä päivänä on useilla Uuden Guinean vuoristokansoilla rikkomattomana tapana viedä vastasyntynyt lapsi vuorenlaelle ja jättää se sinne alastomana yökylmään. Jos lapsi aamulla on hengissä, otetaan se perheeseen. Moinen sparttalainen tulikoe ei tietenkään ole mitenkään pätevä päättämään lapsen yleisestä terveydentilasta.

Vanhuksia kohtaan ei kanakki liioin osoita sääliä: tarpeettomiksi käyneet eläjät saavat kuolla omia aikojaan. Jos samaan totemiin (heimoon) kuuluva tyttö ja poika tavataan sukupuoliyhteydessä, rangaistaan heidät tavallisesti kuolemalla, usein rääkkäämällä.

Samaa tunteettomuutta osoitetaan eläimiä kohtaan: eläviltä kanoilta kynitään höyhenet ja leikataan jalat. Lentävät ketut paistetaan elävinä. Porsaatkin, jotka tavallisesti jakavat ruoan ja asunnon isäntäväkensä kanssa, heitetään nuotioon elävinä, jotta niiden harjakset palaisivat. Porsaista puheen ollen, kirjoittaja sattui kerran näkemään syrjäisessä kanakkikylässä huvittavan idyllin, joka kameran puutteessa jäi ikuistamatta: kanakki-äiti piteli oikealla käsivarrellaan pientä lasta ja vasemmalla vielä pienempää porsasta, nuorten eläjien imiessä ahnaasti — kumpikin puoleisestaan nännistä!

Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa. Mutta yleensä ei kanakki hevillä pane elämäänsä vaaralle alttiiksi taisteluissa. Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä.