Part 1

language: Finnish

TROPIIKIN KUVIA

Havaintoja ja kokemuksia Australian Uudesta Guineasta

Kirj.

LAURI LAIHO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

Uus-guinealaiselle ystävälleni Maurice Hyde’lle omistan tämän kirjan. L.L.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Tekijän esipuhe. Ensimmäisen päivän vaikutelmat. Ent. Saksan Uuden Guinean synty ja myöhäisemmät vaiheet. Uskoa ja taikuutta. Kanakit omissa oloissaan. Pidgin-englantia. Kanakit ja heidän valkoiset herransa. Rakkautta päiväntasaajalla. Aasialaisia, polyneesialaisia ja sekarotuisia. Suomalaisia ja skandinaaveja Etelämerellä. Valkoinen mies tropiikissa. Luoteis-Tyynenmeren saarten tulevaisuus. Kierroksella tropiikin takalistoissa. What name? Etelämeren lumoissa.

ESIPUHE.

»Nimeni on Laiho, voisiko professori myöntää minulle puolen tunnin vierailun?», kysyi ääni puhelimessani eräänä päivänä viime toukokuussa.

»Hyvää päivää, herra Laiho, mitähän asia koskisi?»

»Haluaisin näyttää professorille käsikirjoituksen, joka käsittelee havaintoja ja kokemuksia Uudesta Guineasta.»

»Kuka on sen kirjoittaja?»

»Minä.»

»_Oletteko itse ollut Uudessa Guineassa?_»

»Kyllä.»

»_Tervetuloa sitten kaikella muotoa!_ Mielenkiintoista tavata Teitä luonani.»

Niin tapahtui tutustumiseni Lauri Laihon kanssa. Kun vieras sitten sovittuun aikaan saapui luokseni, katselin joltisenkin uteliaana sisäänastuvaa nuorta miestä. Vieraallani oli miellyttävä ulkomuoto, hyvin vaaleansiniset silmät, verraten terävät piirteet ja vilkas ja solakka olemus.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin olimme syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, kysellen ja kertoen kokemuksistamme kaukaisilla Etelämeren saarilla. Kuinka oli herra Laiho sattunut joutumaan niin syrjäiseen maailmankolkkaan kuin Uuteen Guineaan? Mahtaa olla seikkailujenjanoa veressä, vastaa hän. Ensin hän oli oleskellut pari vuotta Melbournessa, Australiassa, mutta, sitten hän oli saanut halun tutustua tropiikin kiehtoviin saariin ja hankkinut itselleen toimen pienen sanomalehden palveluksessa Rabaulissa, entisen Saksan Uuden Guinean territorion hallitus keskuksessa, Uuden Britannian (Neu Pommern) saarella, Bismarckin saaristossa.

Rabaulissa herra Laiho oleskeli yhden vuoden ja kolme päivää, ja sinä aikana hän ehti tehdä joukon hyviä havaintoja Etelämeren elämästä. Rabaul lähimpine ympäristöineen on enemmän sivistynyttä kuin villiä — autoja ja elokuvateatteri —, ja huomaa siellä kaikkialla vielä nytkin selviä merkkejä saksalaisten jättämästä vaikutuksesta. Mutta ei tarvitse tunkeutua kovinkaan syvälle saaren sisäosiin tullakseen kosketuksiin villin luonnon ja pääkallonmetsästäjä-alkuasukkaiden kanssa.

Herra Laihon kirja osoittaa, että hän on kulkenut silmät avoinna matkoillaan, samoin kuin siitä saa sen vaikutuksen, että kaikki kuvaukset perustuvat tekijän omiin kokemuksiin. Hänen työnsä on siis ennen kaikkea havainnollinen esitys tropiikin elämästä. On myönnettävä, ettei tekijä ole voinut tunkeutua esityksessään niin syvälle kuin pitkäaikainen maassaolo ja säännöllinen, vartavasten suunniteltu tutkimustyö edellyttäisivät, jotka seikat olisivatkin luonnollisesti antaneet teokselle toisen luonteen, varsinkin alkuasukkaiden kansatieteelliseen kuvailuun nähden. Mutta se ei ole ollut hänen tarkoituksenaankaan. Tekijä antaa meille sensijaan vilkkaan ja eloisan esityksen tropiikista eurooppalaisen maallikon silmillä nähtynä. Eksoottisen aiheen kiintoisan kuvauksen lopettaa pirteä selostus seikkailusta, joka tekijälle sattuu kotimatkalla laivan ajaessa koralliriutalle Celebes-saaren ja päiväntasaajan välillä. Lukija vakuuttautuu pian tutustuvansa tekijässä kyvykkääseen kertojaan, jolla, on hyvä huomioimisvaisto ja paljon sanottavaa.

Helsingissä, kesäkuulla 1927.

Gunnar Landtman.

TEKIJÄN ESIPUHE.

Etelämeren saaret ovat siksi kaukaisia seutuja meille suomalaisille, ettei ole ihmeteltävää, vaikka tietomme ja käsityksemme niistä ovatkin vaillinaiset, usein jopa virheelliset. Sikäläisiä oloja kuvaava alkuperäinen matkakirjallisuutemme on verrattain köyhä. Mitä Tyynenmeren kansojen oloista tiedämme, perustuu suurimmaksi osaksi romaani- ja kertomakirjallisuuden useinkin mielivaltaisiin kuvauksiin ja harvoihin tieteellisiin teoksiin, joiden yksityiskohtainen perinpohjaisuus ei yleistietoja etsivää lukijaa kiinnosta.

Omien aikaisempien käsitysteni erheellisyys tropiikin elämästä etusijassa rohkaisikin minua yrittämään osaltani hieman valaista sitä hämäräperäisyyttä, minkä oletan vallitsevan muidenkin maanmiesteni tiedoissa paljon puhutuista, mutta vähän tunnetuista »paratiisillisista saarista».

Toimessani Rabaulin ainoan ja »kaikkitietävän» sanomalehden »The Rabaul Timesin» palveluksessa minulla oli mainio tilaisuus läheltä seurata valkoihoisten ja mustien — niinkuin keltaisten ja ruskeidenkin — välisiä suhteita ja tehdä havaintoja elämästä ja oloista Bismarckin saaristossa yleensä. Ettei tekeleestä silti tullut parempaa kuin tuli, johtunee tämäntapaisten aiheiden arvokkaaseen esittämiseen vaadittavan etnografisen ja etnologisen pohjasivistyksen puutteesta. Olen joka tapauksessa koettanut kuvailla sikäläisiä oloja ja elämää sellaisina kuin ne tavallisen maallikon silmillä katsottuna ovat, liioittelematta ja värittelemättä, ja uskallan toivoa, että kirjani puutteellisenakin kykenee osaltaan palvelemaan tarkoitusta, johon ylempänä viittasin.

Käytän tilaisuutta tässä yhteydessä kunnioittavimmin kiittääkseni tunnettua Uuden Guinean olojen erikoistuntijaamme, professori Gunnar Landtmania, joka, paitsi ystävällisesti kirjoittamaansa esipuhetta, ehdotti käsikirjoitukseen arvokkaita parannuksia, sekä professori Kaarlo Hildéniä hänen antamistaan tarpeellisista osviitoista.

Heinäkuulla 1927.

Tekijä.

ENSIMMÄISEN PÄIVÄN VAIKUTELMAT.

Tyynenmeren pitkät mainingit tuudittelevat tasaisesti täysin höyryin jyskyttävää Etelämeren postilaivaa. Aurinko paahtaa kantta, ja väkevä meri-ilma raukaisee...

Näin on jatkunut jo seitsemän päivää eli siitä asti, kun Sydneystä läksimme pohjoista kohti, ja huomenna pitäisi laivan laituroida ensimmäiseen määräpaikkaansa — Rabauliin. Suurin osa matkustajia on »alhaalla etelässä» vilvoittelemassa käyneitä kookos-plantaasien ylivalvojia, työnjohtajia ja mandaattihallituksen virkamiehiä, jotka nyt palaavat takaisin yksinäisille tiluksilleen ja erakkosaarilleen.

Etelämeren valkoihoiset eli saaristolaiset, kuten he itse itseään nimittävät, ovat hilpeäluontoista väkeä ja osaavat elää hetken kerrallaan. Auringon laskettua ja ilman käytyä siedettävämmäksi pannaan iso gramofoni yläkannella soimaan jazzimusiikkia, parit alkavat pyöriä ja viinurit tarjoilevat jäällä sekoitettuja juomia... Se on elämää tropiikin paahtamille miehille, joille jo kenties päivän parin perästä alkaa entinen yksitoikkoinen erakkoelämä pienellä, eristetyllä saarella, ainoina kumppaneina satakunta vaskenkarvaista kanakkia...

Tanssi jatkuu myöhään yöhön, kunnes naiset väsyneinä vetäytyvät hytteihinsä. Etelämeren saaristo on niitä harvoja maailmankolkkia, missä valkoiset naiset vielä nykypäivinä ovat vähemmistönä miehiin verraten — ja niinmuodoin suuresti palvottuja.

Auringon seuraavana aamuna noustua pilvettömälle taivaalle ilmestyvät rannattoman ulapan näköpiiriin Duke of York-ryhmän laakeat saaret, ja taempana häämöittävät sinisenharmaina kyhmyinä Gasellinniemen kolme vuorenhuippua. Laiva lipuu Uuden Britannian ja Uuden Irlannin välisestä, St. Georgen kanavassa mutkittelevaan Blanche-lahteen. Satama on täysin suojassa tuulilta ja hyökyaalloilta ja erikoisen syvä, väitetäänpä koko laajan satamalahden lepäävän luhistuneen kraatterin päällä.

Pari laituria makasiinirakennuksineen ja joitakin pieniä moottorikuunareita pistää silmään tropiikin viheriöivää taustaa vastaan. Jossakin tuolla viidakon takana siimeksessä pitäisi sijaita Rabaulin kaupungin. Lähemmäksi tultua löytää etsivä katse jonkin valkoiseksi maalatun bungalowin päädyn pilkistävän tuuheiden akaasiain ja korkeiden kasuarinapuiden oksien lomitse.

Laiturilla seisoo kaksi erillistä ihmisparvea: hohtavan valkoiseen vaatekertaan pukeutuneet eurooppalaiset ja erivärisillä vyötäisvaatteilla verhotut tummapintaiset kanakit. Postilaivan tulo on aina suuri tapaus täällä maailman sivulla; kaikki, jotka vain voivat, rientävät silloin laivarantaan. Valkoihoiset huutelevat kuulumisia laivassaolijoille, mutta kanakkien parvi seisoo äänettömänä: ei ole hedelmillä lastattuja kanootteja, rahansukeltajia eikä kuriositeettien kaupustelijoita parveilemassa laivan kupeilla, kuten useimmissa muissa Idän satamissa. Kanakit ovat haluttomia sellaiseen touhuiluun, heiltä puuttuu yritteliäisyyttä, ja lisäksi, heidän ei ole tarvis: kopra kasvaa palmun latvassa ilmankin — ja koprasta maksetaan hyvin.

Tuttava australialainen on vastassa autonsa, malaijikuljettajan ja parin kanakkipalvelijan kanssa. Kanakit kantavat tavarat autoon, malaiji istuutuu ohjaajan paikalle. Tulokas mittailee tätä Etelämeren hintelää poikasta hieman tutkivin katsein, ennenkuin istuutuu auton takaistuimelle. Myöhemmin hän saa tietää, että malaijeja pidetään Etelämerellä rotuasteikossa yhdenarvoisina kiinalaisten kanssa, tottuupa vielä istumaan täysin levollisena usein hurjaa vauhtia kiitävässä vaunussa, jonka ohjausratasta pyörittelee näiden saarten alkuperäisin poika, tummapintainen kanakki.

Ajaa huristetaan tuuheiden mangopuiden kaartamaa viertotietä halki Malakunan esikaupungin. Huolimatta tärkeydestään Luoteis-Tyynenmeren saaristossa Rabaul ei kuitenkaan tee ensinkään kaupunkimaista vaikutusta, ellei oteta lukuun erillään olevaa, tiheään asuttua kiinalaiskorttelia. Parin neliökilometrin alueella sijaitsee eurooppalaisessa kaupunginosassa viitisenkymmentä puutarhoilla ympäröityä bungalowia, joista suurempia käytetään virastotarkoituksiin, pienempiä taas yksityisasunnoiksi. Onpahan kuin pienoinen puutarhayhteiskunta.

Ulkomaalaisen maassaoloa koskevien virallisten asiain tultua järjestetyiksi ajamme jälleen korkeiden kasuarinapuiden reunustamaa kujannetta ja edelleen ylös parin kilometrin pituista mäkeä Namanulan esikaupunkiin, missä minulle on varattu pieni sievä, kahden huoneen bungalow. Virkistävän kylmän kylvyn saatuani alan katsella uutta ympäristöäni.

Minulle varattu kanakkipalvelija on jo ennakolta saanut tiedon uuden »masterin» tulosta. Siinä hän nyt ihmettelee kumppaniensa, naapuritalon mustien kanssa matkatavarain paljoutta, hokien pidgin-englanniksi [Pidgin-englanti on köyhäsanaista, taivuttamatonta englantia, jota puhutaan yleisesti Etelämerellä. Tästä enemmän edempänä.] tuon tuostakin, uuden vaatekerran tai kirjapinkan ilmestyessä pöydälle: »Runsaasti liian paljon jotakin.» — Australialaiset näet eivät tuo mukanaan mitään sellaista, mitä eivät välttämättä tarvitse tropiikissa. Metalliesineet ruostuvat tai muuttavat väriänsä, kellot lakkaavat käymästä, villavaatteet homehtuvat, ja kaikki muut vaatetavarat ja pikkuesineet joutuvat joko rottien, kookos-kovakuoriaisten, koiperhosten tai kanakkien saaliiksi. — Yksityisiä englantilaisia sanoja harvaan lausuen saan Tukaveon — hän oli jo etukäteen piirtänyt nimensä nähtäväkseni — ymmärtämään, että tahdon saada tavarani järjestetyiksi laatikkoihin, kenkäni maalatuiksi valkoisiksi ja niin edespäin. Ensimmäinen kielellinen vastoinkäymiseni hänen kanssaan johtuu omasta tietämättömyydestäni; kukaan ei ollut vielä ehtinyt selittää minulle Gasellinniemen kanakkien tapaa vaihtaa kerakkeita sanojen alussa. Niinpä Tukaveo näyttääkin hieman loukkaantuneelta, kun hänen kohteliaaseen tarjoukseensa, haluanko _sea_ (engl. merta) vastaan kieltävästi ja pudistan päätäni. Kymmenisen minuutin kuluttua poika kuitenkin palaa takaisin tuoden suuren kupin englantilaiseen tapaan valmistettua väkevää teetä ja joitakin keksejä. Hän oli siis tarkoittanut _tea_ (engl. teetä).

Namanula sijaitsee kahden lähekkäin olevan vanhan tulivuoren välisellä kunnaalla, noin sata metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä vuorten väliseltä kunnaalta on avoin näköala niin Blanche-lahdelle kuin vastakkaisella puolella aaltoilevalle St. Georgen kanaalille; samoin saapuvat vilvoittavat tuulenhengähdykset kummaltakin mereltä esteettömästi hellettä lieventämään. Paikan oivallisuuden vuoksi saksalaiset valitsivat sen Rabaulin perustaessaan kuvernöörin asumapaikaksi ja rakennuttivat sinne sitäpaitsi isohkon sairaalan eurooppalaisia potilaita varten; sittemmin on sinne noussut kymmenkunta yksityisten asumaa bungalowia. Täytyy ihailla sitä tarmon ja yritteliäisyyden näytettä, mikä silloisilta saksalaisilta insinööreiltä on vaadittu heidän rakentaessaan oivallisen autotien Rabaulista tänne, halki jyrkkämaastoisen ja sankkaa viidakkoa kasvavan rinteen, jota vielä lisäksi maanjäristykset aika ajoin ravistelevat.

Toinen, pienempi tie, myöskin saksalaisten perua, vie Namanulasta kuvernöörin bungalowin ohitse, edellistä jyrkempiä rinteitä kiemurrellen, halki miltei läpinäkymättömän viidakon alas Rabauliin. Tätä tietä sanotaan morsiuspoluksi, ja sitä voi kulkea vain jalan tai ratsain. Huipulta, kuvernöörin asunnon kohdalta aukenee katsojan silmäin eteen muuan maailman kauneimpia näköaloja; kolme, neljä kerrosta vehreyttä uhkuvaa tiheää viidakkoa, jonka latvoja silmä viihtyen hyväilee, epäröiden minne seuraavassa hetkessä kohdistua — lahden pohjukassa, viidakon alla lepäävään rauhalliseen kaupunkiin ja sen valkoisiksi maalattuihin, peltikattoisiin rakennuksiin, vaiko sen takana tyynenä välkkyvään Blanche-lahteen, vaiko vastakkaisella rannalla äkkijyrkkänä kohoavaan, silmänkantamattoman laajaan vuoritasankoon. Maisema on liian suurenmoinen — kameran tähystyslasi mitättömän, pieni...

Katsoja vetäytyy pois raukaisevasta auringonpaisteesta ja painuu viidakon viileään puolihämärään: kostean mullan ja vehmaan lehvistön tuoksua, salaperäisiä ääniä, lintujen viserrystä... leipäpuun suurikokoinen, kuivunut lehti putoaa rasahdellen oksalta toiselle, säikähtyneet sisiliskot kahisevat lakastuneiden lehtien seassa, vankkarakenteiset hämähäkinseitit tarrautuvat kulkijan hiestyneisiin kasvoihin... Jostakin kaukaa kuuluu kanakkien yksitoikkoinen joiku, jota tum-tum rummun kumajava kaiku säestää.

Morsiuspolku päättyy kalmistoon — niinkuin sopiikin. Tuskin missään muualla tapaa niin rauhallista vainajien kaupunkia kuin Rabaulissa: miltei pystysuorina kohoavat viidakkoa kasvavat vuorenrinteet sen kolmella sivulla, jykevien satajuuristen viikunapuiden neljännellä sivulla erottaessa sen kasvitieteellisestä puutarhasta. Ei kantaudu kaupungin kohu sinne, ei edes vilvoittava tuulenhenki pääse pujottautumaan tähän hiljaisuudelle pyhitettyyn soppeen. Siellä lepäävät eurooppalaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja malaijit samassa kolkassa, tosin kukin rotu omalla pienellä alueellaan. Alku asukkaat, kanakit, sensijaan »istuttavat» — kuten heillä on tapana sanoa — kuolleensa muualle.

Kalmiston ja kaupungin välillä on laaja kasvitieteellinen puutarha, niinikään saksalaisten aikoinaan alulle panema. Kuten odottaa sopiikin, näkee siellä kasveja ja puita jos jotakin heimoa ja luokkaa; onpa joukkoon eksynyt eräs eläinkunnan edustajakin: joskus ammoisina aikoina ovat maanjäristykset nostattaneet merenpohjasta jättiläisvalaan luurangon ja sijoittaneet sen keskelle nykyistä puistoa, missä se yhä vielä muotonsa säilyttäneenä on kestänyt vuosikymmenien sateet ja auringonpaisteet.

Kasvitieteellisen puutarhan välittömässä yhteydessä on Rabaulin kiinalaiskortteli. Sen tiheään rakennetut asumukset ja suorakulmaiset kadut muistuttavat enemmän kaupunkia kuin eurooppalaisten asuma varsinainen Rabaul, jossa talot ovat siroteltuina hajalle ympäri lahden perukkaa.

Samoinkuin Rabaul on Uuden Britannian ja koko Bismarckin saariston tärkein keskus, on Rabaulin kiinalaiskortteli näille seuduille muuttaneen aasialaisen rodun valtapaikka. Sen pääkadun varrella ei ole ainoatakaan asuntotaloa, vaan ovat kaikki varatut joko kauppapuodeille, räätälinliikkeille, pesulaitoksille tai ruokaloille — onpa siellä pari kiinalaista hotelliakin. Kauppojen hyllyt ovat täynnä liha- ja kalasäilykepurkkeja sekä kaikenlaista rihkamaa alkuasukkaille. Ja kauppa näyttää käyvän hyvin: kaikkien myymäläin ovet ovat auki, ja oviaukoissa tungeksii ostonhaluisia kanakkeja ja kanakkinaisia palmunlehvistä punottuine vasuineen, useimmilla naisilla on sitäpaitsi lapsi selässä tai rinnalla roikkumassa.

Markkina-aika on päättynyt, kanakit ovat myyneet kaupunkiin tuomansa hedelmäkantamukset ja valmistautuvat nyt palaamaan takaisin kyliinsä ostoksineen, kellä lihapurkki, kellä pullo lamppuöljyä, uusi hakkuuveitsi, vyötäisvaate ynnä muuta pientä rihkamaa vasussaan.

Kiinalaiskortteli ei houkuttele ainoastaan yksinkertaisia kanakkeja. Eurooppalaisetkin näyttävät viihtyvän sen itämaisessa ilmakehässä, varsinkin sen hotellit ja biljardihuoneet ovat valkoisten suosimia. »Fan-Tan», eräänlainen nappipeli, on yleisin niistä kiinalaisten harjoittamista uhkapeleistä, joissa eurooppalaiset menettävät rahansa.

Tropiikin päivä ei ole pitkä. Aurinko laskee muutamaa minuuttia jälkeen kuuden ja pimeä seuraa melkein välittömästi. Pimeä ei kuitenkaan kestä kauan, sillä miltei neljännestunnissa on täysikuu noussut keskelle kuulakkaan sinistä tähtitaivasta. Sen valju hohde ei jää paljonkaan jäljelle Suomen hämäristä keskitalven päivistä. Kuu on niin lähellä maata, että kuuleman mukaan on vaarallista asettua nukkumaan sen loisteeseen: voi tulla »kuunlyömäksi».

Rabaulissa on sellainenkin nykyajan laitos kuin elokuvateatteri: keskiviikko- ja lauantai-iltaisin on yksi näytäntö eurooppalaisille ja aasialaisille, ja torstai-iltana kanakeille. Hyvän tavan mukaan antavat eurooppalaiset palvelijoilleen shillingin viikossa tähän huviin. Sattuu olemaan mustien ilta, mutta pistäydyn sisään — puolta korkeammasta pääsymaksusta kuin kanakit. Aateluus velvoittaa!

Alemmat, muina iltoina aasialaisille ja malaijeille varatut penkkirivit ovat ahdinkoon asti täynnä päiväntasaajan tummapintaisia lapsia. Neekerinhaju on vahva. Ylemmät, eurooppalaisille varatut tuolirivit ovat tyhjinä, niihin ei alkuasukkaiden sallita istua. Myöhemmin tulin huomaamaan, kuinka rikas kiinalainen kauppias, joka omisti puolet koko teatteria, sai tyytyä istumaan alemmilla penkkiriveillä muiden aasialaisten ja malaijien seurassa.

Ohjelma käsittää vuoden, parinkin vanhoja viikonkuvia, pilakuvia ja paikallisia, mustista itsestään otettuja valokuvaesityksiä. Hollywoodin kiihoittavia draamoja ja moraaliltaan epäilyttäviä näytelmiä ei, viisaasti kyllä, näytellä alkuasukkaille. Väliajalla tarjotaan mustille vieraille väkevää teetä läkkipeltituopeissa sekä pieni »pulla» ja sitäpaitsi yksi Capstan-savuke. Teatterissa, jossa kaikki ikkunaluukut ovat auki, saa tietysti tupakoida vapaasti.

Kuu on kadonnut näkyvistä. Taivas peittynyt pilviin. Sysimustaa tietä ajaessa välähtää ohitse tuhansien valokärpästen piirittämiä akaasiapuita... Sade rapisee vaunun katolla... ukkonen jyrähtelee kauempana. Hajanaisia mielikuvia sujahtelee aivoissa... täällä alhainen rotu — huoleton elämä ja yltäkylläisyys... siellä kaukana korkeampi rotu — puute ja elämänhuolet.

Tukaveo on lamppua täyttäessään tipahuttanut jonkin pisaran öljyä lampun kupeelle, ja siihenkös nyt on kertynyt sadoittain pieniä hyönteisiä — surmansa saamaan. Yhä uusia joukkoja parveilee lampun kuvun vaiheilla ja yhä enenee öljyisellä uurnalla tukehtuneiden pikkuolioiden luku. Pienen pieniä ne ovat, kuin meidän hyttyset. »Lentäviksi muurahaisiksi» englantilaiset niitä nimittävät. Niitä esiintyy vain sateen aikana, auringon paistaessa ne syntyvät siivettöminä, mutta täyttävät silloinkin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat, etenkin voi- ja sokeriastiat. Jokainen noilla seuduin vähänkin aikaa elänyt eurooppalainen voi huoletta kerskua syöneensä muutamia satoja muurahaisia.

Kirjoittamisesta ei tule mitään: hyönteiset peittävät paperin, kynän, mustepullon, kaiken, mitä on lampun himmeässä valopiirissä. Vikiseepä joukossa jokin pahanilkinen moskiittokin, ahdistellen varsinkin korvalehtiä ja paljaita kyynärpäitä. Kaikella hyvällä on varjopuolensakin.

Väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä rikassisältöiseen päiväänsä vastatullut kömpii moskiittoverkon suojaan vuoteeseen.

ENT. SAKSAN UUDEN GUINEAN SYNTY JA MYÖHÄISEMMÄT VAIHEET.

Jo ammoisina aikoina ennen Kristuksen syntymää arvellaan babylonialaisten merenkävijäin ulottaneen retkensä aina Tyynellemerelle saakka. Mutta ensimmäinen, jonka varmasti tiedetään käyneen Etelämerellä v. 1520, oli portugalilainen Magelhaens, jonka retken Espanjan hallitus kustansi ja josta oli seurauksena Filippiinien valtaus. Oletetaan M:n mainitulla retkellään ainakin nähneen muitakin luoteis-Tyynenmeren suurimpia saaria. Nykyisen Uuden Guinean saaren löytäjäksi mainitaan espanjalainen Saavedra, joka v. 1527 löysi Uuden Guinean, Uuden Britannian ja Uuden Irlannin, luullen niitä kaikkia yhdeksi saareksi, jolle hän sitten antoi nimen Papuasia. V. 1645 hänen maanmiehensä Juguo Ortez totesi papualaisten muistuttavan Afrikassa olevan Guinean rannikon neekereitä ja nimitti saaren Uudeksi Guineaksi.

Ominaista senaikaiselle löytöretkeilylle oli, että retkeilijät useimmiten etsimänsä saaren tai mantereen asemesta löysivät jonkin toisen tuntemattoman maan. Taruperäisten kuningas Salomonin kaivosten ja Australian mantereen etsinnät viitoittivat reitin Etelämeren saaristoon. Niinkin pienet saaret kuin Uusi Britannia ja Uusi Irlanti löydettiin aikaisemmin kuin Australian mannermaa.

Vasta 1800-luvun puolivälissä Australian asutuksen lisääntyessä alkoivat sikäläiset kauppamiehet tehdä pienillä kuunareillaan retkiä Uuden Guinean ja Salomonin saarille ostaen asukkailta kopraa ja houkutellen näitä mukaansa työvoimaksi Queenslannin sokeriruokokentille. Tämän vuosisadan alussa alkanut »Valkoinen Australia»-politiikka ja sitä seurannut lakimääräys, joka kieltää australialaisia työnantajia käyttämästä värillistä työvoimaa, ovat saaneet aikaan sen, että silloin »ryöstetyt» kanakit ovat jo aikoja sitten palautetut kotisaarilleen tai ainakin niille tienoille.

Ensimmäisen sysäyksen luoteis-Tyynenmeren saarten varsinaiselle valtauspolitiikalle antoi saksalaisten kauppamiesten ripeä esiintyminen noin 40 vuotta sitten. Tohtori Finsch on näistä saksalaisista »siviilivalloittajista» parhaiten tunnettu. 1880-luvulla hän purjehti Uuden Guinean pohjoisrannikkoa pitkin jättäen siellä täällä maihin pienen varaston hiiliä merkiksi siitä, että Saksalla oli kaupallisia harrastuksia niillä seuduin. Tämä herätti levottomuutta Suur-Britannian siirtomaapoliitikoissa, ja melkein samanaikaisesti kuin tri Finsch pohjoisrannikolla toimitti valtauksia, purjehti englantilainen risteilijäalus etelärannikkoa myöten tehden siellä valtauksia Englannin kruunulle. Silloin liitettiin m.m. Papua Suur-Britannian siirtomaihin, vaikka se myöhemmin, v. 1912, annettiin Australian valvontaan.

Mutta saksalaisilla oli etumatkaa tässä kilpavaltauksessa, ja he toimivat ripeästi. Varhaisempien espanjalaisten ja brittiläisten löytöretkeilijäin antamat, samoinkuin alkuasukkaiden omat paikannimet, saksalaistettiin kaikki. Silloin syntyivät Keisari Wilhelmin maa, Bismarckin Arkipelagi, Uusi-Pommeri, Uusi Mecklenburg, ynnä monet muut saaret, jotka yhdessä muodostivat Saksan Uuden Guinean. Samaan ripeään tahtiin alkoi näiden saarten taloudellinen elämä vaurastua heti, kun Saksan hallitus oli ottanut ne suojelukseensa ja saksalaiset kauppayhtiöt olivat alkaneet ostaa alkuasukkailta suuria maa-alueita pilkkahintaan. Hallitus rohkaisi ja avusti lainoilla emämaasta tulleita siirtolaisia hyvään alkuun. Satamia ja kauppa-asemia perustettiin, myrkyllisiä soita — moskiittojen tyyssijoja kuivattiin, säännöllinen laivayhteys emämaan kanssa järjestettiin, lyhyesti — kaikki saksalaiseen malliin.