Part 8

»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää mitä muutakaan voisi tehdä.»

»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot — mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»

»Tarkoitat — tarkoitat —»

»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin, ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi olisi ystävällinen meille.»

»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta. Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää. Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»

»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän yhteistä rakkauttamme?»

»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»

»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen. Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit, että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä, että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme. Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi. Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä tekemättä?»

»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»

»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä, että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää rakastakaan?»

»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen, mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle. Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»

»En sanaakaan.»

»Epäileekö hän mitään?»

»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään, enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»

»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa salaisuutena.»

»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon, että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»

»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»

»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä, josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä, tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi, en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta, Damastor.»

»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista turvaa tai suojaa.»

»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta? Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille — kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä, että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko siihen nyt — tällä hetkellä?»

»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»

»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»

»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste, rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta, kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata minun olleen oikeassa... Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain väitelleet.»

»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai Hermione.»

V

»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa, niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti, ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»

»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen tasosi kohonneen.»

»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»

»Mistä asiasta Eteoneus tahtoi keskustella kanssasi?» kysyi Helena.

»Se on vanha juttu», sanoi Menelaos. »Olin hupsu, kun mainitsin sen.»

»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi, toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».

»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan tärkeää.»

»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»

»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista. Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras. Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi. Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»

»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena. »Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn Eteoneukselta mitä hän sanoi.»

»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»

»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan — kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»

»Ja hän kertoo sen tietenkin sinulle!» sanoi Menelaos.

»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»

»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit, ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin, ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni, mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen, jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä tuntui, sanoi hän —»

»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?» sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»

»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän lakkaamatta poikkesi, ja —»

»Mihin asiaan koetit saada hänet palaamaan?» sanoi Helena.

»No niin, hän tuli puhumaan minulle Hermionesta», sanoi Menelaos.

»Kuinka?»

»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän suhteestaan.»

»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään. Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»

»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos, »niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle, että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme. Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten, että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen, mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään. Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»

»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat. Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi, Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja. Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen. Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen väärässä mielentilassa.»

»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä. Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli. Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään... Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin ensin, vai mitä sinä arvelet?»

»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»

»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».

»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»

»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla. Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole sopiva niin?»

»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa keskusteluun... Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin. Jätänkö teidät kahden kesken?»

»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»

»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi minusta?»

»Et», sanoi Menelaos.

»Miksi ei? Etkö selostanut minulle keskusteluamme oikein?»

»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin totta.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin. Pyydän anteeksi.»

»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»

»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»

»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi, Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».

»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi tarkoitukseni?»

»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä... Mutta meidän on parasta olla jatkamatta pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»

»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on täynnä huolia».

»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea omatuntonsa huolettomaksi.»

»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu omista rikoksistani.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot minulta?»

»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä. Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»

»Juuri sitä», sanoi Eteoneus.

»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»

»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»

»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille. Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »vaadin sinua nyt sanomaan mitä —»

»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».

»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»

»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».

»Et suinkaan tarkoita, että Pyrrhos on kieltäytynyt tulemasta?»

»Hän ei ole vielä saanutkaan kutsua. Ei, uutiseni koskee veljeäsi.»

»Onko hän palannut?»