Part 9

»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle — hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen, mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on hyvin kaunis.»

»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»

»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu, odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»

»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi Menelaos.

»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien hetkellä.»

»Eikö hän ollenkaan nähnyt Klytaimnestraa?» kysyi Menelaos.

»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin kohteliaasti.»

»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»

»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»

»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi. Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan saavani tietää, millaiseen!»

»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos. »Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»

»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»

»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»

»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»

»Sehän on mahdotonta», sanoi Menelaos.

»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»

»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet kerallaan?» sanoi Menelaos.

»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»

»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta erikoisen vastenmieliseltä... Luulenpa tosiaankin, että on viisainta lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua matkalle. Nyt heti paikalla.»

»No, Helena, mitä oikein arvelet asiasta?»

»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»

»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita asioita... etkö sinäkin luule niin?»

»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren tytön ajatuksia... Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta, jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»

»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta kuin mitä Eteoneus kertoi.»

»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin välinpitämättömästi pois.»

»Luuletko Eteoneuksen tietävän enemmän kuin mitä hän kertoi meille?»

»Joko Eteoneuksen tai kulkukauppiaan.»

»Kutsun hänet paikalla takaisin ja otan asiasta selvän!»

»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten häntä.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»

»Kerro se nyt minulle. Mitä tapahtui vielä?»

»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa, jos hän pani arvoa terveydelleen.»

»Terveydelleen?»

»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian todistajitta.»

»Kutsu miehet koolle, Eteoneus! Lähden paikalla.»

»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti. Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»

»Missä Orestes oli? En luullut häntä voitavan löytää.»

»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»

VI

»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti Helena on kotona.»

»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän. Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»

»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin, niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä, kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan Helenalle kuinka iloinen olin... Hyväinen aika!... Totta kai olet kuullut tädistäsi?»

»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti. Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän luonamme niin pian kuin hän ennättää.»

»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä, mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli — useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen rinnalla.»

»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»

»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä! Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi, että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen kanssa.»

»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas, mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»

»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään. Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan? — hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»

»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»

»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»

»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua, että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten, kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana, että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan. Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis väittämään hänen olevan väärässä.»

»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen. Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»

»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»

»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt suotuisaksi, vai kuinka?»

»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi, ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»

»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen. Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä kohtaan!»

»Tuskinpa häntä liiaksi ihailen», sanoi Hermione.

»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta — et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen. Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»

»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»

»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki. Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua tervehtimässä.»

»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan.»

»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!... Älä sano minulle niin — se poika ei voisi pettää minua.»

»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit väärän kuvittelun vallassa.»

»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»

»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi, Kharitas.»

»Et suinkaan väitä, että hän on rakastunut — äitiisi!»

»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun — luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»

»Ja kuka on Adraste?»

»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini lähin palvelija.»

»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin kaunis.»

»Niin on — jos vain se tyyppi kerran miellyttää.»

»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki Helenan seurassa!... Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen häneen?»

»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä. Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin joutuneen hänen pauloihinsa.»

»Poika parkani! Poika parkani! Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Tämä on äitisi syy, Hermione! Olisin loukkaamatta sinua, jos suinkin voisin, mutta minun täytyy sanoa, että tuo nainen on palkinnut katalasti sen uskollisuuden, jota olen osoittanut häntä kohtaan — silloinkin, kun tiesin, ettei hän sitä ansainnut. Mikä oikeus hänellä on tulla takaisin kunniallisten naisten luokse, jotka ovat tyytyneet huonompiin miehiin kuin hänellä ehkä on koskaan ollut, ja esiintyä kuin jumalattarena, johon eivät ulotu inhimilliset käsitykset oikeasta ja väärästä — ja tuoda mukanaan tuollainen pikku käärme, joka panee miesväkemme pään pyörälle ja myrkyttää elämämme! Jospa vain äitisi saisi ansaitsemansa palkinnon, Hermione! Mutta minä voin vielä pelastaa Damastorin. Lähetän hänet pois niin kauas, etteivät tuon tytön kädet sinne ulotu. Poikani kyllä unohtaa hänet, kun näkee vähän enemmän maailmaa. Annan hänen matkustaa veljeni luokse vierailulle. Jos tuo tyttö vielä joskus saa puhua hänen kanssaan, tapahtuu se vasta minun hautajaisissani!»

»Suuresti katsoen menettelet luullakseni viisaasti», sanoi

Hermione. »Damastor on varmasti liian hyvä poika tuollaisen huonon naisen turmeltavaksi. Säälisin ketä hyvin kasvatettua nuorukaista tahansa, joka valitsisi itselleen Adrasten. Minua ilahduttaa, ettei Orestes pidä hänestä ollenkaan, mikäli muuten ylipäänsä tietää hänen olemassaolostaankaan.»

Kolmas osa

HEIDÄN VANHEMPANSA

I

»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione, »niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»

»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon. Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia, joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä, että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä. Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»

»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».

»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon, että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen, että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»

»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään, kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»