Part 7

»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»

»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan, että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»

»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.

»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet itseämme toisillemme määrättyinä.»

»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä, ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»

»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee. Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta. En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies, jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin, niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»

»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle paikalla, kun näen hänet.»

»Sano se hänelle nyt», virkkoi Hermione, »tuolla hän tulee!»

III

»Helena», sanoi Menelaos, »sanon sinulle vieläkin, että en halua Pyrrhosta tänne!»

»Se oli hyvä, että mainitsit Pyrrhoksen», virkkoi Helena, »halusinkin juuri puhella hänestä Hermionen kanssa, ja aikaa säästyy, kun pääsee suoraan asiaan».

»Salli minun sitten paikalla sanoa, äiti», virkkoi Hermione, »että en tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen — enkä Damastorin kanssa.»

»Damastorin? Taivas varjelkoon!» sanoi Helena.

»Etkö sinä kehoittanut Hermionea menemään naimisiin hänen kanssaan!» sanoi Menelaos. »Hän sai sen käsityksen.»

»En sinä ilmoisna ikänä», sanoi Helena. »Kerroin vain Hermionelle, että Kharitas väitti poikansa rakastavan häntä, ja huomautin, että huonommankin aviomiehen voisi valita itselleen. Ja se onkin totta. Mutta mieluummin soisin tyttärelleni paremman kohtalon. Koettaessani ottaa selvää, oliko Damastor ruvennut hakkailemaan Hermionea, niinkuin Kharitas otaksui, sain selville mitä epäilinkin, nimittäin että poika petti äitiään. Damastor ei kelpaa oikeastaan mihinkään mielestäni, ja mitä taas Pyrrhokseen tulee, en ole kehoittanut Hermionea menemään hänen kanssaan naimisiin enkä koskaan kehoitakaan. Hän saa ottaa miehekseen kenet itse haluaa. Niin hän joka tapauksessa tekeekin. En ole edes koskaan maininnut Pyrrhoksen nimeäkään hänelle, mutta aioin kyllä neuvoa häntä tutustumaan tuohon nuorukaiseen, ennen kuin valitsee lopullisesti. Sinä olet siis kertonut hänelle meidän keskustelustamme?»

»Niin olen», sanoi Menelaos. »Kerroin hänelle, että sinä halusit Pyrrhosta vävyksesi ja ehdotit, että hänet kutsuttaisiin tänne vierailulle.»

»Epäilemättä olet värittänyt selostuksesi hyvin vahvasti oman käsityskantasi mukaan», sanoi Helena. »Se on tavallinen yhteistoiminnan muoto. No mitä sinä arvelet siitä suunnitelmasta, Hermione?»

»Hermione ajattelee samoin kuin minäkin, ettei olisi oikein turvallista kutsua Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos.

»Kuinka niin?» sanoi Helena. »Kuka häntä loukkaisi? Vieraathan ovat aina turvatussa asemassa.»

»Mutta isäntä ei ole nykyään», sanoi Menelaos. »Me olemme päättäneet ilmaista mielipiteemme melkein yhtä avomielisesti kuin sinäkin. Hermione on samaa mieltä kuin minäkin, nimittäin että hän ja minä emme paljonkaan hyötyisi Pyrrhoksen käynnistä. Kun sinä olet täällä, ei Hermione joutuisi paljonkaan seurustelemaan tuon nuorukaisen kanssa, joka tietysti joutuisi niin suureen ihastuksen valtaan, että ei mahdollisesti huomaisikaan sellaista henkilöä olevan olemassa kuin tyttäresi — tai miehesi. Ei, Helena, se ei käy päinsä.»

»Äiti, en minä aivan noin sanonut. Minä —»

»Siitä olen varma, tyttäreni», sanoi Helena. »Jatka, Menelaos.»

»Minulla ei ole mitään lisättävää.»

»Sinulla täytyy olla», sanoi Helena. »Ei kukaan mies voi puhua vaimolleen tuolla tavoin ja tyttärensä kuullen, lisäämättä sanoihinsa vielä aika paljon. Samalla tavoin sinä loukkasit minua viime kerrallakin asiasta keskustellessamme. Silloin sanoin sinulle, etten jäisi taloosi, jos toistaisit tuon loukkauksen. Nyt lähden. Valitan, Hermione, että joudut näkemään vanhempaisi välillä näin onnettoman riidan, mutta koska isäsi on päättänyt saada sen aikaan, on parasta, että saat itse henkilökohtaisesti nähdä tämän kohtauksen. Pyysin isääsi kutsumaan Pyrrhoksen tänne, jotta perehtyisit vähän paremmin seuraelämään, ennen kuin valitset itsellesi miehen. Isäsi syytti minua siitä, että olin rakastanut Akhilleusta. Palautin Menelaoksen mieleen, että en ollut koskaan nähnyt Akhilleusta, joka oli nyt haudassaan, mutta sanoin, että jos olisin tuntenut hänet, olisin varmasti rakastanut häntä, sillä hän oli aikansa suurin mies ja puoleensavetävin samalla. Meidän täytyy välttämättä rakastaa parasta nähdessämme sen, ja jollemme halua sitä rakastaa, on meidän paras olla näkemättäkin sitä. Pyrrhos on minun käsitykseni mukaan samanlainen kuin isänsäkin. Mikäli minä tiedän, on hän nykyään elävistä miehistä kaunein. Ehkäpä olisi ystävällistä sinua kohtaan jättää hänet kutsumatta tänne, jos vain voisimme olla varmoja siitä, että et koskaan tapaa häntä sattumalta muualla, sillä Orestes ja sinä olette ilmeisesti tyytyväisiä toisiinne. Mutta jonakin päivänä joudut melkein varmasti näkemään Pyrrhoksen, ja kuinka silloin käy, jos olet jo sidottu toiseen mieheen? Halusin sanoa tämän sinulle oikein sydämeni pohjasta ja kehoittaa sinua lausumaan Pyrrhoksen tervetulleeksi hänen saapuessaan. Aioin lisätä, että vaikka uskon hänet Orestesta etevämmäksi, en ole nähnyt Orestesta ja voin siis olla väärässä. Tavattuasi Pyrrhoksen pidät häntä ehkä vähemmän viehättävänä kuin minä. Olkoon tähän eriävään käsitykseen sitten syynä sinun tai minun makuni huonous, asia on joka tapauksessa selvitetty. Sitten voit valita kenet haluat. Mutta älä kieltäydy, Hermione, ensin tapaamasta Pyrrhosta ja sitten vasta menemästä naimisiin Oresteen kanssa. Sinun luottamuksesi aviomiestä kohtaan myrkyttyy alusta lähtien. Olet muistava, että et halunnut verrata häntä toisiin miehiin. Rupeat aprikoimaan mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit tavannut Pyrrhoksen. Ensin rukoilet, että et koskaan tapaisi häntä, sitten alat toivoa, että kuitenkin saisit nähdä hänet, ja lopuksi tietysti joudut yhteen hänen kanssaan. Näin minä aioin sanoa. Mutta sinä ja isäsi saatte nyt järjestää nämä asiat niinkuin itse parhaaksi näette. Minä jätän tämän talon ikipäiviksi. Menelaos ja minä olimme sopineet siitä, että jos hän vielä puhuisi minulle tällä tavoin, niin matkustan pois.»

»Voi, Helena», sanoi Menelaos, »minä unohdin sen kokonaan».

»Ei, et sinä unohtanut», sanoi Helena, »vaikka ei sekään olisi mikään puolustus, jos niinkin olisi. Ei suinkaan minulle ole mieluisempaa kestää loukkausta, jos tiedän sen pulpahtaneen ilmoille vaistomaisesti. Mutta sinä olit luvannut, kun keskustelimme tästä asiasta viimeksi, lakata puhumasta tuohon sävyyn, ja nyt olet kuitenkin puhunut aivan samoin omalle tyttärelleni. Sitäpaitsi sanot Hermionen läsnäollessa, että hän on yhtä mieltä sinun kanssasi, ja lapsi-paran täytyy selittää puolustuksekseen, ettei asianlaita ole niin. Nyt on kaikki välillämme lopussa, Menelaos, minä lähden omaa tietäni, ja sinä saat mennä, omaasi. Hermione, minä pyydän sinua kunniasi nimessä estämään isääsi levittämästä minkäänlaisia juoruja minun rakkausseikkailuistani Akhilleuksen kanssa tai mitään muuta valheellista juttua minun poislähtöni selitykseksi. Minä lähden sen vuoksi, että isäsi on sellainen kuin hän on.»

»Minun ymmärtääkseni se häpeä, joka tästä tulee sekä sinulle että minulle, ei huoleta sinua laisinkaan», sanoi Menelaos. »Mutta voisit edes ajatella Hermionea, joka on kokonaan viaton.»

»Häneen ei lankea häpeän varjoakaan», sanoi Helena. »Se on vain lisätodistus siitä, että hänellä on ollut huono onni vanhempainsa suhteen. Häpeä, jos sellaista tulee — ja niinhän tietenkin varmasti käy — lankeaa kokonaan minun osalleni.»

»Sinuun sen tosiaankin pitäisi langeta», sanoi Menelaos. »Mutta niin ei kuitenkaan käy — ainakaan täysin. Minäkin saan siitä osani.»

»Et suinkaan», sanoi Helena. »Aivan yksinkertaisesti on vaimosi vain jättänyt sinut toisen kerran. Hän joutuu häpeään ja sinä tulet naurunalaiseksi.»

»Sitä minä en osaa uskoa», sanoi Menelaos.

»Sen saat vielä nähdä», sanoi Helena. »Kun mies tai vaimo karkaa, saa n.s. petetty puoli osakseen sääliä, mutta ei ihailua, ei edes alussa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hallita rakkautta, ei jätetä. Mutta jos karkaaminen tulee tavaksi, ei tapaus herätä pienintäkään säälin tunnetta. Ihmiset vain nauravat sellaiselle, joka hyljätään useammin kuin yhden kerran.»

»Sinä et saa lähteä, Helena», sanoi Menelaos, »et tosiaankaan saa lähteä».

»Minä lähden», sanoi Helena, »ja pyydän sinua suhtautumaan lähtööni edes jonkin verran arvokkaasti ja olemaan tuhlaamatta turhaan sanoja. Adraste ja minä voimme olla valmiit huomisaamuna. Tiedän muutamia paikkoja, joissa meidät luultavasti otetaan mielihyvin vastaan. Esimerkiksi Idomeneus —»

»Helena», sanoi Menelaos, »en koeta väkivoimin pidättää sinua täällä, ehkäpä en onnistuisikaan, jos päätöksesi on niin luja kuin väität sen olevan. Mutta pyydän sinua jäämään. Antaudun täydellisesti. Hermionen läsnä ollessa tunnustan olleeni kokonaan väärässä. Olen menetellyt arvottomasti, olen —»

»Hyvästi», sanoi Helena, »niin olet. Mutta minä lähden.»

»Äiti», sanoi Hermione, »jos jäät, niin suostun siihen, mitä olet ehdottanut Pyrrhoksesta. Otan hänet tervetulleena vastaan tässä talossa ennen kuin menen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Se sinun pitää ehdottomasti tehdä itsesikin vuoksi, lähdinpä minä sitten tai jäin», sanoi Helena, »ja siitä olen varma, että isäsi suostuu kutsumaan hänet tänne heti minun lähdettyäni. Silloin siinä ei ole mitään vaaraa.»

»Hän ei tule, jos kuulee uuden riidan alkaneen», sanoi Hermione. »Olen varma siitä, että hän luulee isän tarvitsevan apua monessa sodassa.»

»Epäilemättä hän ajattelee juuri noin», sanoi Helena. »Voin jo kuvitella kuulevani hänen äänensä. Hän nauraa yhtä sydämellisesti kuin isänsä.»

»Minulla ei kai ole valitsemisen varaa», sanoi Menelaos.

»Jos jäät, Helena, niin lähetän Pyrrhokselle kutsun heti.»

»Sinun pitäisi lähettää se paikalla, lähdenpä tai jään», sanoi Helena. »Itsehän sen ymmärrät aivan hyvin. En koskaan enää suostu hieromaan kauppaa kanssasi. Lähetä kutsu hänelle tai ole lähettämättä. Saat ratkaista asian aivan vapaasti. Tunti sitten olin vielä sinun vaimosi ja koetin suunnitella kanssasi yhteisesti tyttäremme tulevaisuutta. Nyt olet vapaa mies, saat valita aivan itsenäisesti ja itse myöskin vastata teoistasi.»

»Teen ehdotukseni toisessa muodossa», sanoi Menelaos. »Jäätkö sinä, Helena, jos lähetän paikalla kutsun Pyrrhokselle?»

»Et varmaankaan kuullut mitä sanoin sinulle. En suostu hieromaan kauppaa kanssasi.»

»Hyvä on», sanoi Menelaos. »Sinä voitat. Lähetän heti sanan Pyrrhokselle. Onko selvä? Heti paikalla. Se on täysin oma päätökseni. Olen itse harkinnut asian näin parhaaksi. Ei kukaan saisi minua luopumaan tästä. Nyt menen käskemään, että sanansaattajan on heti lähdettävä. Jäätkö?»

»Olet tehnyt viisaan päätöksen», sanoi Helena, »ja sinun on nyt paras mennä käskemään, että sanansaattaja lähtee matkalle.»

»Ja sinä jäät? Siitä kaikki riippuu?» sanoi Menelaos.

»Niinkö?» sanoi Helena. »Sittenhän se on lopultakin kaupan hierontaa. Siinä tapauksessa en halua jäädä.»

»Voi taivas, millainen nainen!» sanoi Menelaos. »Minä menen käskemään sanansaattajaa matkalle.»

»Äiti, ethän jätä minua ennen Pyrrhoksen tuloa?» sanoi Hermione. »En voinut sanoa sitä isän täällä ollessa, mutta minua kauhistuttaa ajatella, että minua tarkastellaan jonkinlaisena vaimonkokelaana, enkä voi nyt esiintyä luontevasti Pyrrhoksen seurassa kaiken tämän juttelun jälkeen. Sitäpaitsi tunnen itseni teeskentelijäksi, kun joka tapauksessa olen päättänyt mennä naimisiin Oresteen kanssa!»

»Lupaan jäädä edes Pyrrhoksen tai Oresteen tuloon asti», sanoi Helena. »Minun kantani onkin se, että meidän on verrattava heitä keskenään. Jos sinun onkin parasta tavata Pyrrhos ensin, pitää minun tosiaankin myöntää Oresteelle tilaisuus todistaa olevansa se, miksi sinä häntä luulet. Isäsi lähettää sanan Pyrrhokselle, mutta hän on kaukana eikä voi saapua pitkään aikaan. Sitä odotellessa haluaisin saada serkkusi tänne. Toimitatko siitä tiedon hänelle?»

»Mitään en tekisi sen mieluummin», sanoi Hermione, »mutta en tiedä missä hän on. En ole koskaan tietänyt sitä. Hän piileskelee Aigisthosta. Meidän on odotettava, kunnes hän tulee itse.»

»Eikö hän voisi uskoa salaisuuttaan sinulle?» sanoi Helena. »Tuo ei miellytä minua ollenkaan. Hän menettää parhaan tilaisuuden mitä hänelle todennäköisesti voi koskaan tulla, ellemme voi saada häntä käsiimme ratkaisevalla hetkellä. Etkö voi millään lailla toimittaa hänelle sanaa?»

»En millään», sanoi Hermione, »mutta et saa moittia häntä. Hän tahtoi ilmaista minulle piilopaikkansa, mutta en sallinut sitä. Minulla oli jo hallussani liian monta hänen salaisuuttaan, ja hänen henkensä riippuu tästä. Sitäpaitsi tuottavat hänen salaperäiset ilmestymisensä ja katoamisensa jonkinlaista jännitystä — ja tämä tekee suhteemme sellaiseksi kuin rakastuneitten suhteen minun ymmärtääkseni pitääkin olla. Meidät johtaa yhteen sattuma tai kohtalo tai vaisto, eikä mikään ennakkosopimus.»

»Tunnen mielenlaatusi», sanoi Helena. »Minulta puolestani ei häviäisi suhteen jännittävyys ja runollisuus, vaikka tietäisinkin missä rakastettuni on. Meidän on siis odotettava siksi, kunnes Orestes tulee. Toivon sydämestäni, että se tapahtuisi pian. Ja sitten haluan lausua sinulle tunnustukseni siitä, että olit halukas suostumaan pyyntööni ja tapaamaan Pyrrhoksen.»

»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian, joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on. Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»

»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen. Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä, ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen. Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut, ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin paljon hukkaan!»

IV

»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»

»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»

»Mitä sinä näet, Adraste?»

»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?... Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika parka!»

»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»

»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor... Damastor, rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»

»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja sellaiseen?»

»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi, teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»

»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»

»Niin, sait sen selville! Mutta minun täytyi sanoa se.»

»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»

»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin — siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»

»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta... Ja sitten pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»

»Muistan — pyysit nimenomaan yhtä.»

»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste. En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»

»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme odottaa toisiamme hyvin kauan.»

»Kuinka nuorilta me tunnuimmekaan! Olimme molemmat niin nuoria, Adraste!»

»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja, että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina ollessamme.»

»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»

»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»

»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan — miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät, ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin asia samoin, Adraste?»

»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja. Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»

»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin kainona?»

»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»

»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään. Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin. Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua vesiruukun kantamisessa.»

»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä voinut kuitenkin tulla näkyviin.»

»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella kerralla.»

»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain vesiruukkua.»

»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»

»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»

»Kohtalokas, sanoisin minä.»

»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor... Damastor, oletko jo keksinyt mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»