Part 3

»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»

»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut sinulle tämän kaiken?»

»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat Egyptissä oleskelua.»

»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»

»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin, joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein — Polydamna.»

»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan luona?» kysyi Helena.

»Etkö sitten asunut?» sanoi Kharitas. »Hermione kertoi niin.»

»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».

»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät, että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan — olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»

»Eikö siis Hermionen mielestä Troijan sotaakaan ollut?» sanoi Helena.

»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet. Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi Hermione.»

»Vai sanoi hän niin!» huudahti Helena.

»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin. Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»

»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»

»Siinä oli luullakseni kaikki —»

»Kharitas, oletko kertonut näitä juttuja kenellekään ystävällemme?»

»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon sinusta.»

»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut Hermionen sanoja?»

»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»

»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi. Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle meidän paluumatkallamme.»

»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin — älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»

»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas, niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton, nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä, mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena. Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme, jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»

»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»

»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»

»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon kuulla sen. Toivon selvyyttä.»

»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas, vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä. Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran, että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan — ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä, että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut hänet rakastamaan totuutta.»

»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut vaimoaan niin uskollisesti.»

»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»

»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies parka!... Helena, sinä olet mahdoton!»

»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä», virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma, jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»

»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas. »Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et ole puhunut paljon hänestä.»

»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit minun puhuvan hänestä?»

»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena, tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes olla suruissasi.»

»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena, »mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»

»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen tunne».

»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.

»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi, Helena.»

»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa, jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä vuodet?»

»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»

»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»

»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset seurustelivat keskenään.»

»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»

VII

Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne. Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.

»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»

»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»

»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»

»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»

»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä kuulit niitä ensin?»

»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»

»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena. »Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja koska?»

»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»

»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»

»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»

»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä. »Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina, jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»

»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää, äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän teki — mitä teki.»

»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi. Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään. Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»

Hermione ei virkannut mitään.

»Entä sitten?» sanoi Helena.

»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä», sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»

»Mistä sitten?» sanoi Helena.

»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.

»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä häväistysjuttu sai alkunsa?»

»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä kuohuttavalta.»

»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena. »Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä. Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun? Tiedätkö sinä?»

»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».

»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena. »Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione, kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata, se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista kasvatusta.»

»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»

Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa ollessani?»

»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en kovinkaan usein».

»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei suinkaan se olisi rikos?»

Hermione ei sanonut mitään.

»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että olet tavannut serkkusi usein.»

Hermione ei sanonut mitään.

»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti; »mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan, ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi — olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi voittaa avomielisyyden puutteesta?»

»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua. Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä et pidä hänestä.»

»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin alussa.»

»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua. Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot. Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut — kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua, en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»