Part 2

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen, mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui — tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin. Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia, mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin. Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa. Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus, »mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee hän päivän parin kuluttua».

»Minä otaksuin, että et päästänyt häntä sisään?»

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain. Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea, joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka. Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos, »ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää, että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija, ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita, siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi, olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on mielestäni peitettyjä loukkauksia.»

»Mahdollisesti olen puhunut enemmän kuin tarkoitukseni oli», sanoi portinvartija, »mutta halusin kiinnittää huomiotasi sellaiseen pulmaan, jonka vain sinä voit ratkaista. Me olemme kaikki uskollisia sinulle, mutta emme oikein tiedä kuinka meidän on suhtauduttava erinäisiin asioihin. Ennen oli asianlaita niin, että vaimo, joka karkasi miehensä ja lastensa luota, joutui häpeänalaiseksi ja sai mahdollisesti rangaistuksensa. Se oli sinunkin mielipiteesi Troijaan lähtiessäsi. Me täällä kotona olemme kaikki nämä vuodet olleet valmiina ilahduttamaan sinua parhaamme mukaan yksinäisyydessäsi ja surussasi, kun kerran palaisit —»

»Etkö jo sanonut jotakin tuontapaista aikaisemminkin?» kysyi Menelaos. »Toistelet omia sanojasi ja poikkeat asiasta. Luulin sinun haluavan selostaa minun poissaoloni aikana sattuneita tapauksia.»

»Niin juuri aionkin», sanoi vanha portinvartija, »ja teen sen kiertoteitse vain ollakseni tahdikas. Koetan ilmoittaa sinulle kunnioittavasti ja viattomasti, että taloasi uhkaavat muutamat vaaralliset uudenaikaiset aatteet, ja koetan saada selville tiedätkö sinä niistä ja tuomitsetko ne vai kannatatko niitä. Pelkäänpä pahasti, että hyväksyt ne, ja jos niin on, täytyy minun luullakseni lähteä täältä, niin vanha kuin olenkin, sillä olen liian vanha muuttuakseni. Syy minkä vuoksi otaksun sinun omaksuneen muutamia noista aatteista on — no niin, kun laiva tuli näkyviin, huomasimme, että et ollut yksin, vaan että Helena palasi kerallasi. Siinä ilmeni uusi aate, Menelaos. Mutta me totuimme siihen ja päätimme ymmärryksemme mukaan kohdella kunnioittavasti katuvaa vankia, joka tuotiin häväistynä kotiin. Mutta hän ei näytä tajuavan minkäänlaista häpeää tapahtuneen eikä kadu. Hän ei käyttäydy — etkä sinäkään suoraan sanoen kohtele häntä — niinkuin hän olisi —»

»Kuuleppas, Eteoneus», sanoi Menelaos, »olet puhunut tarpeeksi. Ensin sinulla on olevinaan taloushuolia sydämelläsi ja sitten sinulla on muka vaarallisia uutisia Oresteesta, jotka osoittautuvat vähemmän suositteleviksi sinulle kuin hänelle, mutta todellinen keskustelusi aihe on vaimoni maine. Nyt olen kotona ja pidän itse huolen talostani. Lähde sinä ulos vartioimaan porttia... Kuuleppas, odotahan hetkinen! Jos sydämessäsi vielä kerran syntyy mieletön halu ruveta puhelemaan Helenasta, niin tee se sellaisessa paikassa, josta ei yksikään sana pääse minun korviini. Ihmettelet miksi en surmannut häntä. No niin, hän oli liian kaunis. Sinä et ole vähimmässäkään määrin hänen näköisensä. Ole varuillasi!»

»Kiitos olkoon jumalille, Menelaos», sanoi portinvartija, »nyt puhut aivan entisen itsesi tavoin! Saanko vielä lisätä sen, mitä aion sanoa?»

»Kerro nyt kaikki Oresteesta mitä sydämelläsi on ja mene sitten tiehesi», sanoi Menelaos.

»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin — jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka — jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla, että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa, ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen, surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle. Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut sinua.»

»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa, näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle, että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa, niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»

»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille, ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle. Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»

»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos. »Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi syyksi.»

VI

»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»

»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»

»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»

»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»

»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»

»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»

»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor — muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää. Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»

»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään rakastuu tyttöön».

»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.

»En vähintäkään», sanoi Helena.

»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»

»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia. Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot, että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota ei laisinkaan rakasta?»

»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»

»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin sentapaista pojallesi.»

»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.

»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»

»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on aikaisempia velvollisuuksia.»

»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia velvollisuuksia.»

»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»

»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena, »ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä. Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää häntä olemasta siveellinen.»

»Puhutko sinä tällä tavoin Hermionelle?» kysyi Kharitas.

»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua. Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari asiaa.»

»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen, niin jätä sanomatta.»

»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän turhia kuvitteluja.»

»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille, jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»

»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa tyttärestäsi.»

»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»

»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen pääasiassa vain —»

»Jatka vapaasti», sanoi Helena. »Mistä?»

»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa, että hän poisti kiven sydämeltäni.»

»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus, mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun mieltäsi painoi?»

»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian. Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit viaton.»

»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»

»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle anteeksi.»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»

»Hänhän varasti teidän talousesineitänne», sanoi Kharitas.

»Mitä?» huudahti Helena.