Part 4

Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan, jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen. Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.

»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on — nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi. Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi — että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa. Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut, ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»

Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.

»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi. Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea. Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista. Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»

»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka aikovat mennä naimisiin.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse opittava se, kun rakastut.»

»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.

»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan tuottanut sinulle pettymystä.»

»Ei koskaan!»

»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»

»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin, jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut erehdystä?»

»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».

»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä — niinkuin jälkeenpäin huomasit?»

»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»

»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta», sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»

»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut — sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni sairautta, jopa parantumatonta.»

»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen, jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»

»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi epäinhimillistä olla niin viisas».

»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»

»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»

»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»

»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua — että Paris vei minut vastoin tahtoani.»

»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»

»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»

»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»

»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»

»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»

»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»

»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»

»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»

»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»

»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»

»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»

»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».

»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»

»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»

»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.

»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»

»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi tietää mitä ajattelet hänestä.»

»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»

»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on kiintynyt äitiinsä.»

»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.

»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori ikäisekseenkin.»

»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.

»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.

»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»

»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain lapsi.»

»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»

»Ei koskaan — kuka sinulle kertoi sellaista?»

»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä, etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat. Voisit valita huonomminkin.»

Toinen osa

NUOREMPI SUKUPOLVI

I

»Menelaos», sanoi Helena, »saanko puhua muutaman sanan kanssasi?»

»Minulla ei ole nyt aikaa. Mitä haluat?»

»Tahtoisin puhua kanssasi Hermionesta.»

»No, mikä häntä sitten vaivaa?»

»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»

»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione ei ole onneton.»

»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton — niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa hetkistäkään tuonemmaksi.»

»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut aivan kuin se olisi minun syyni!»

»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä, niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä! Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään, seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»

»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»

»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo itsensä liiaksi.»

»Mihin sitoo itsensä?»

»Esimerkiksi aviomieheen.»

»Oresteeseenko?»

»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione luulee olevansa rakastunut häneen».

»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko sinulla vielä muusta puhuttavaa?»

»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena. »Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»

»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten sopineet asiasta.»

»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun lapselleni.»

»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet. Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään? Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä Hermione on kertonut hänestä?»

»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy muistuttaa.»

»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos, »mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»

»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän perhettään suvun heikoimpana kohtana.»

»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi? Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin. Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun huomautukseni.»

»Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?»

»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa, kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»

»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava», sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme tyttäremme hänen pojalleen.»

»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este. Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen ilmestyvän pian.»

»Kuinka hän sen tietää?»

»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»

»Eteoneus on siis auttanut tätä asiaa selkäni takana?»

»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos. »Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta. Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»

»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua — nimittäin mielipiteiltään.»

»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja tytöt isältään.»

»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse käyttäytyvät paljon järkevämmin.»

»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»

»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon kasvatuksen seuraus?»