Part 11

Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään -- vaan he eivät tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.

Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta. Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan -- hän saisi nähdä, että hän voi olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi, että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa. Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin, huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois, vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä -- teeskennellyllä ilolla:

"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"

"Olinhan minä siellä -- etkös nähnyt minua?"

"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"

"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun. Kyllä minä sinut näin."

"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti puhella kanssasi huviretkestä."

"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"

"Äitini pitää sen minua varten?"

"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."

"Luonnollisesti. Huvimatka on minua varten. Kaikki ne pääsee mukaan, jotka minä tahdon, ja minä tahdon sinut."

"Se on oikein erinomaista! Milloin se tulee tapahtumaan?"

"Kohta kyllä. Ehkä luvan alussa."

"Ajatteles, kuinka hauska meillä tulee olemaan! Kutsutko sinä kaikki pojat ja tytöt?"

"Jok'ikisen, joka on -- tai tahtoo olla ystäväni," ja hän heitti pienen salaisen silmäyksen Tom'iin, joka aina edelleen puheli Amy Lawrence'n kanssa tuosta kauheasta myrkystä saarella, ja siitä kuinka salama pilstoi suuren sykomorin "pilstaksi" juuri silloin kuin hän ei ollut etenpänä kuin "kolmen jalan päässä siitä."

"Pääsenkö minä mukaan?" sanoi Gracie Miller.

"Pääset."

"Ja minä?" sanoi Sally Rogers.

"Pääset."

"Ja minä kanssa?" sanoi Susy Harper. "Ja Joe?"

"Pääsette."

Ja niin edespäin, kunnes koko joukko oli pyytänyt tulla kutsutuksi, paitsi Amy. Sitten meni Tom tyynesti tiehensä, ottaen Amy'n mukaansa. Becky'n huulet vapisivat, ja kyynelet tulivat hänelle silmiin; hän salasi nämä merkit teeskennellyllä ilolla ja jatkoi puhettaan edelleen, vaan nyt ei huvimatka enää innostuttanut, eikä muukaan. Hän vetäysi pois seurasta, niin pian kuin mahdollista, meni piiloon ja "itki ulos," niinkuin naiset sanovat. Sitten istua mökötti hän, loukatulla itserakkaudella, kunnes kellon ääni kuului. Silloin hyppäsi hän ylös, kostosta välkkyvillä silmillä, puisti suoraksi rutistuneen hameensa, ja sanoi tietävänsä, mitä hänen oli tehtävä.

Lukutuntien välillä jatkoi Tom, riemuten itsetyytyväisyydestä, liehakoimistansa Amy'n edessä. Ja hän kulki ympäriinsä etsien Becky'a, tällä tavoin kiusataksensa häntä. Viimein löysi hän tytön, vaan silloin laskeusi yhtäkkiä elävä-hopea hänessä. Tyttö istui tuttavasti Alfred Templen kanssa pienoisella penkillä kouluhuoneen takana, katsellen erästä kuvakirjaa; ja he istuivat pää päässä niin kiintyneenä tähän työhön, ett'eivät näyttäneet tietävän mistään muusta koko maailmassa. Mustasukkaisuus lensi, polttaen Tom'in hermojen läpi. Hän alkoi vihata itseänsä siitä kuin ei ollut käyttänyt sitä tilaisuutta sovintoon, jonka Becky oli tarjonnut. Hän kutsui itseänsä tyhmeliiniksi, ja antoi itsellensä kaikki ne pahat nimet, jotka löysi. Hän oli valmis itkemään vihasta. Amy lörpötteli yhä edelleen iloisesti, sillä hänen sydämensä riemuitsi, vaan Tom'in kieli oli menettänyt liikunta-voimansa. Hän ei kuullut, mitä Amy sanoi, ja kuin tyttö odotti vastausta, niin ei hän voinut muuta kuin typerästi myöntää, joka ei puoleksikan soveltunut kappaleesen. Askeleensa veivät hänet aina uudelleen kouluhuoneen taakse, katselemaan tuota harmillista näkyä. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Ja se pani hänet aivan raivoon kun näki, niinkuin hän oli näkevinänsä, ett'ei Becky Thatcher edes kertaakan näyttänyt epäilevänkään, että hän vielä olisi elävitten joukossa. Vaan se, joka näki, se oli juuri Becky se; ja hän tiesi myöskin voittavansa riidan, ja oli iloinen siitä, kun näki Tom'in kärsivän yhtä paljon kuin itse oli kärsinyt. Amy'n onnellinen lörpötys kävi kärsimättömäksi. Tom sanoi olevan itsellään asioita, jotka olisi hoidettavat, asioita jotka pitäisi toimittaa, aika kului. Vaan turhaan -- tyttö vaan lörpötteli edelleen. Tom ajatteli "Siunattu sirkkunen, enkö minä kuunaan pääse sinusta?" Viimein täytyi hänen lähteä toimittamaan noita asioita; tyttö aikoi teeskentelemättömästi "pitää varuilla" kuin koulu loppui.

"Mikä toinen poika hyvänsä!" ajatteli Tom hammasta purren. "Mikä poika hyvänsä koko tässä kauppalassa, paitsi tuota lurjusta Saint-Louis'ta, joka luulee pukeutuvansa niin hienosti ja on olevinansa hienoa väkeä! Olkoon menneeksi! Minä löylytin sinut paikalla kuin näit tämän kaupungin, sinä lurjus, ja sen teen vielä kerran! Odotahan kunnes saan sinut käsiini. Minä juuri tahdon -- --"

Ja hän kertoi selkäänanto-temput kuvitellun pojan päälle -- hosuen, potkien ja lyöden ilmaa. "Vai niin, sinä teet sen, mitä sanot? Sinä ulvot, tarpeeksi, mitä? Olkoon tämä siis sinulle opiksi ja kuritukseksi!"

Näin loppui tämä kuviteltu rangaistus hänen tyytyväisyydeksensä.

Tom pakeni kotia puolipäivä tunniksi. Hänen omatuntonsa ei enää kestänyt Amy'n kiitollista onnea, eikä hänen mustasukkaisuutensa voinut kärsiä toista onnettomuutta. Becky alkoi taas katsella kuvia Alfred'in kanssa, vaan kun minuutit kuluivat, eikä Tom'ia näkynytkään tulevaksi kärsimään, alkoi hänen ilonsa pilveytyä, ja hänen intonsa laimeni, totisuus ja hajamielisyys seurasi ja viimeksi synkkä-mielisyys. Pari tai kolme kertaa pörhisti hän korviansa, kun kuuli askeleita; vaan se oli turha toivo; Tom'ia ei tullut. Viimein tuli hän aivan onnettomaksi ja katui, kun oli antanut mennä niin kauaksi. Kun Alfred parka näki kadottavansa tytön, syytä siihen tietämättä, ja hän huusi vähän väliin: "Oh, tässä on pulska tässä! Katsos tätä!" menetti Becky viimein kärsivällisyytensä ja sanoi: "Voi, anna minun olla! Minä en ole heistä millänikään!" purskahti itkuun, nousi ylös ja meni tiehensä.

Alfred kulki hänen vierellänsä ja koetti lohduttaa häntä, vaan hän sanoi:

"Etkö sinä voi mennä matkojasi ja antaa minun olla rauhassa. Minä en kärsi sinua!"

Poika seisottui, ja alkoi ihmetellä, mitä hän olisi voinut tehdä hänelle -- sillä hän oli sanonut, että he katseleisivat kuvia koko puolipäivä-luvan -- vaan tyttö kulki edelleen itkien. Sitten meni Alfred, miettien, tyhjään koulu-huoneesen. Hän oli kukistettu ja suutuksissaan. Hän arvasi kohta totuuden -- tyttö oli vaan pitänyt häntä välikappaleena, harmittaaksensa Tom'ia. Kun tämä ajatus sai hänen päähänsä, ei se suinkaan vähentänyt hänen vihaansa Tom'ia kohden. Hän toivoi voivansa saattaa jollakin tavalla Tom'ille mieliharmia ilman että itse joutuisi kovin pahasti kiini. Hänen silmänsä sattuivat Tom'in lukukirjaan. Tässä oli tilaisuus. Hän selasi esiin ehtoo-puolisen läksyn ja kaatoi läkkiä sille sivulle. Becky, joka samassa silmänräpäyksessä katsoi hänen takanansa olevasta ikkunasta sisään, näki kolttosen ja meni tiehensä Alfred'in huomaamatta. Hän läksi nyt kulkemaan kotia päin, tarkoituksessa tavata Tom'ia, ja kertoa hänelle asian. Tom olisi tästä kiitollinen ja heidän riitaisuutensa niinmuodoin sovitettu. Vaan ennenkuin oli puolivälissäkään kotitiellä, muutti hän päätöksensä. Ajatus, kuinka Tom oli kohdellut häntä silloin kuin hän puhui huviretkestä, tuli tulen polttavana hänen päällensä ja täytti hänet häpeällä. Hän päätti annattaa Tom'ille selkään turmellusta lukukirjasta, ja vieläpä päälliseksi lahjoittaa hänelle ikuisen vihansa ja ylenkatseensa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Tom tuli kotia huonolla tuulella, ja ensimäiset sanat, jotka tätinsä sanoi hänelle näyttivät sen, että hän oli tuonut surunsa huonoille markkinoille:

"Tom, minun mieleni tekee suomustamaan sinut aivan elävänä."

"Hyvä täti, mitä minä olen tehnyt?"

"Oh, kyllä sinä olet tehnyt tarpeeksi. Tässä juoksen minä Serena Harper'in luo, ikäänkuin muu vanha hanhi, luullen hänet saavani uskomaan kaikkea turhaa puhettasi tuosta unesta, vaan, oletkos kuullut kummempia, hän on saanut kuulla Joe'lta, että sinä olet ollut täällä ja kuullut kaikki, mitä silloin yöllä puhuttiin. Tom, minä en voi kuunaan käsittää, mikä mies semmoisesta pojasta tulee, joka voipi tehdä noin. Minua suututtaa jokseenkin kovasti ajatellessani sitä, että sinä voit antaa minun mennä Serena Harper'in luo, heidän naurettavaksensa, sanaakan minulle sanomatta."

Tämä oli uusi puoli asiasta. Sukkeluutensa aamuisilla oli hänestä vaan hauskaa pilantekoa. Nyt oli se suoraa kelvottomuutta. Hän seisoi alla päin, eikä tiennyt tässä silmänräpäyksessä mitä hänen piti sanoman; sitten sanoi hän:

"Hyvä täti soisinpa, ett'en olisi tehnyt sitä -- vaan minä en tullut ajatelleeksi."

"Voi, hyvä lapsi, sinä et ajattele koskaan. Sinä et ajattele koskaan muuta kuin omaa etuasi. Sinä kyllä voit ajatella sen, yöllä tulla Jackson'in saarelta nauramaan meidän surullemme, ja sinä voit ajatella tuon unen minun kanssani ilveilläksesi; vaan sinä et voi koskaan ajatella sitä, että sinulla pitäisi olla sääliväisyyttä meidän kanssamme ja huojentaa surujamme."

"Hyvä täti, minä tiedän, että se oli pahasti tehty, vaan minun tarkoitukseni ei ollut se. Ei todellakin. Ja paitsi sitä niin en minä tullut nauramaan surullenne tuona yönä."

"Mitäs vasten sinä tulit?"

"Aikeeni oli ilmoittaa se, että me olimme tallella, emmekä hukkuneet, jotta te saisitte olla rauhassa."

"Tom, Tom, minä olisin kiitollisin luontokappale koko maailmassa, jos minä voisin uskoa sen, että sinulla kerrankaan on ollut niin hyvä ajatus, vaan sinä tiedät, että sinulla ei ollut sitä -- ja _minä_ tiedän sen kanssa, Tom."

"Vaan se on oikein, oikein totta, hyvä täti -- olkoon ett'en kuunaan voi liikauttaa jäsentänikään, ell'ei se ole totta!"

"Voi, Tom, älä valehtele -- älä tee sitä. Se tekee vaan asiasi tuhatta hullummaksi."

"Se ei ole valhetta, täti kulta; se on pelkkää totta. Minä tahdoin estää sinua suremalta -- ainoastaan sen tähden tulin minä."

"Minä antaisin mitä hyvänsä jos minä vaan voisin uskoa sinua -- se vastaisi hyvän joukon synnistäsi, Tom. Olisimpa melkein iloissani siitä, että karkasit ja teit niin pahoin. Vaan siinä ei ole järkeä; sillä miks'et olisi ilmoittanut siitä minulle, lapsi?"

"Sentähden, kun sinä rupesit puhumaan hautaisista, hyvä täti, minulle juuri silloin pölähti tuo ajatus mieleen, että me tulisimme ja piiloutuisimme kirkkoon hautaispäivänämme, ja kuinkahan sitte lienee ollutkin, niin ei ollut minulla sydäntä turmella tätä ajatusta. Sentähden pistin tuohi-kappaleen taskuuni ja olin hiljaa."

"Minkä tuohi-kappaleen."

"Tuohi-kappaleen, jolle olin kirjoittanut, että me olimme menneet merirosvoiksi. Toivoisimpa nyt, että olisit herännyt silloin kuin suutelin sinua -- teenpä sen, todellakin."

Nuo kovat kureet tätin muodossa muuttuivat lempeämmiksi, äkillinen hellyys ilmautui hänen silmissänsä.

"Suutelitko sinä minua, Tom?"

"Sen tein."

"Oletko varma siitä?"

"Aivan varma, hyvä täti, -- niin varma kuin nyt olen tässä."

"Miksi sinä suutelit minua, Tom?"

"Sentähden kun pidin sinusta. Sinä huokailit unissasi ja tuo säälitti minua."

Sanat kaikuivat todelta. Vanha rouva ei voinut salata vähäistä vavistusta äänessään, kun sanoi: "Suutele minua vielä kerran, Tom -- ja jouduttaudu kouluun, äläkä vaivaa minua enää."

Poika oli tuskin ennättänyt mennä, kuin täti jo jouduttautui vaatekaappiin ja kaivoi esiin riekaleet siitä nutusta joka oli ollut Tom'in päällä kun oli merirosvona. Sitten viivähti hän, pitäen sitä kädessään, ja sanoi itsekseen:

"En, en minä uskalla. Poika-parka -- luulen hän valehteli; vaan se on niin kaunis, siunattu valhe, niin täynnä lohdutusta. Minä toivon, että Jumala -- ja _minä_ tiedän, että Jumala antaa hänelle tämän anteeksi, sillä se ei osottanut mitään muuta kuin sydämen hyvyyttä kuin hän kertoi tästä minulle. Vaan minä en tahdo ottaa selkoa siitä, jos se oli valhe tai ei. Minä en tahdo katsoa."

Hän ripusti takin paikoillensa ja viipyi hetkisen miettien sen vieressä. Kaksi kertaa ojensi hän kätensä uudelleen ottaaksensa nuttua, ja kaksi kertaa heitti hän sen tekemättä. Vielä kerran uskalsi hän tehdä sen, vaan vahvisti itseänsä nyt tällä ajatuksella: "Se on hyvää tarkoittava valhe -- se on hyvää tarkoittava valhe -- minä en tahdo surra siitä." Niin tarkasteli hän nutun taskut. Silmänräpäystä myöhemmin luki hän Tom'in tuohi-kappaletta juoksevien kyynelten läpi ja sanoi:

"Minä voisin nyt antaa pojalle anteeksi, jos olisi tehnyt miljoonittainkin syntiä."

YHDESKOLMATTA LUKU.

Tavassa, jolla täti Polly suuteli Tom'ia, oli jotakin, joka karkoitti hänen synkkämielisyytensä ja teki hänet uudelleen onnelliseksi ja suruttomaksi. Hän meni kouluun ja hänellä oli onni tavata Becky Thatcher niitty-tien alussa. Mielialansa määräsi aina menetys-tapansa. Epäilemättä silmänräpäystäkään juoksi hän tytön luokse ja sanoi:

"Minä tein hyvin pahasti tänään, Becky, ja minä olen mielipahoissani siitä. Minä en kuuna kullan valkeana tee niin enää, en vaikka eläisin ijankaikkisesti, -- tule niin sovitaan pois kaikki riidat?"

Tyttö seisottui ja katsoi häntä ylenkatseella silmiin:

"Minä olisin teille, Herra Tuomas Sawyer, hyvin kiitollinen jos te antaisitte minun olla rauhassa. Minä en koskaan tule puhelemaan teidän kanssanne enää."

Hän viskasi niskojansa ja kulki edelleen. Tom äimistyi niin, ett'ei ollut edes älyä vastata: "Kukapahan siitä huolinee, neiti älykäs?" ennenkuin se oli liika myöhäistä. Niinmuodoin oli hän ääneti. Kumminkin oli hän täydessä vimmassa. Hän kulki koulun kartanolle; toivoen Becky'n olevan poikana ja ajatteli kuinka hän siinä tapauksessa löylyttäisi hänet. He sattuivat vastakkain. Tom teki jonkun terävän muistutuksen sivumennen. Tyttö vastasi äkäisesti, ja eripuraisuus oli täydellinen.

Becky, suutuksissaan kun oli, tahtoi niin mielellään nähdä Tom'in selkä-saunaa, tuosta rähjätystä kirjasta, ett'ei tahtonut malttaa odottaa koulun alkamista. Jos hänellä olisi ollutkin joku hämärä aate antaa Alfred'in vastata teostansa, niin oli Tom'in viimeinen loukkaus poistanut sen kokonaan.

Tyttöparka, hän ei tiennyt kuinka nopeasti likeni onnettomuuttaan. Opettajasta, Herra Dobbins'ta, oli tullut keski-ikäinen mies, ilman että oli nähnyt kunnian himonsa toteutuvan. Hänen paras toiveensa oli päästä lääkäriksi, vaan köyhyys oli estänyt häntä kohoamasta korkeammalle kuin kyläkoulu-mestariksi. Joka päivä otti hän esiin erään salaisen kirjan kirjoitus pöytänsä loudasta ja kiintyi siihen, jos ei jotakuta läksykuntaa ollut luetettavana. Hän piti tätä kirjaa linkkujen ja lukkojen takana. Koko koulussa ei ollut yhden ainoata nulikkata, joka ei olisi antanut vaikka henkensä, kuin vaan olisi saanut heittää silmäyksenkään siihen, vaan sitä tilaisuutta ei tullut koskaan. Joka pojalla ja tytöllä oli omat mielipiteensä tämän kirjan luonnosta; vaan ei kahden mielipiteet olleet yhdenlaiset ja aivan mahdotointa oli päästä siitä oikein selville. Kun Becky nyt kulki kirjoitus pöydän sivuitse, joka oli liki ovea, huomasi hän, että avain oli suulla. Tämä oli kallis silmänräpäys. Hän katsahti ympärillensä, huomasi olevansa yksinään ja ensi silmänräpäyksessä oli hänellä kirja käsissänsä. Nimilehti -- professori sen ja sen "anatomia" -- ei antanut hänelle minkäänlaista selitystä; sentähden alkoi hän selata kirjaa. Hän tapasi paikalla kauniin maalatun kuvan -- ihmisen kuvan. Samassa silmänräpäyksessä lankesi varjo paperille. Tom Sawyer astui huoneesen ja näki vilaukselta kuvan. Becky säikähti ja nyhtäsi kirjaa likemmäksi, pannaksensa sitä kiini, vaan sattui samassa repäsemään puoli kuvalehteä halki. Hän heitti kirjan laatikkoon, väänsi avaimen kerran ympäri ja purskahti itkuun häpeästä ja harmista:

"Se on aivan hävyttömästi tehty sinulta, Tom Sawyer, jotta hiipiä katsomaan mitä ihmiset katselevat."

"Mistä _minä_ tiesin sinun katselevan jotakin?"

"Sinun pitäisi hävetä itseäsi, Tom Sawyer; sinä tiedät, että ai'ot kaivata minun päälleni: voi, mitä pitää minun tekemään, mitä pitää minun tekemään! Minä tulen saamaan selkääni, ja minä joka en koskaan ennen ole saanut selkääni koulussa."

Hän polki pienellä jalallansa lattiaan ja sanoi:

"_Ole_ niin hävytöin jos tahdot! Minä tiedän jotakin, joka tulee tapahtumaan. Odotahan, niin saat nähdä! Kelvoton, kelvoton, kelvoton!" Hän lensi ulos huoneesta uudelleen pärskähtäen itkuun.

Tom seisoi äänetönnä jokseenkin hämillänsä tuollaisesta käytöksestä. Sitten sanoi hän itsekseen:

"Kummallisia kappaleita nuo tyttö-repakot. Ei kuunaan saanut selkäänsä koulussa! Joutavia, -- mit'on selkäsauna! Oikein tyttömäistä -- he ovat niin hieno hipiöiset ja pelkurit. Luonnollisesti se ei tule kysymykseenkään, että kaipaisin vanhalle Dobbins'ille pienen raukan päälle, sillä löytyy niitä toisiakin keinoja päästä kuitiksi tytön kanssa, jotka eivät ole niin alentavia; vaan mitäpä se auttanee? Vanha Dobbins kysyy kuka hänen kirjansa on repinyt. Kukaan ei vastaa. Sitten tekee hän -- niinkuin tapansa on -- kysyy ensin yhdeltä, sitten toiselta, ja kun hän tulee oikeaan tyttöön, niin tietää hän, ilman että kukaan tarvitsee sanoa hänelle siitä. Tyttöin kasvot kantelevat aina heidän päällensä. He eivät uskalla karkaista itseänsä. Hän tulee saamaan selkäänsä. Tämä on hyvin kelvoiton seikka, johon Becky Thatcher on joutunut, sillä hän ei voi päästä siitä millään tavalla." Tom ajatteli asiaa vielä hetkisen ja lisäsi:

"Kaikissa tapauksissa, on se hyvä, niinkuin se on; hän olisi mielellään nähnyt minut samassa pulassa -- antaa hänen itsensä tuntea miltä se maistaa!"

Tom meni ulos ja rupesi "hippasille" muitten koulupoikain kanssa. Joitakuita silmänräpäyksiä myöhemmin tuli opettaja, ja koulu alkoi. Tom tunsi itsensä hyvin kiinitetyksi lukuihinsa. Joka kerran, kun hän heitti salaisen silmäyksen tyttöin puolelle salia, kiusasi häntä Beckyn näkö. Hän ei olisi tahtonut surkutella häntä kaikesta siitä kuin oli tapahtunut, vaan hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän ei voinut iloita vaikka kuinkin olisi tahtonut. Nyt tehtiin havainto lukukirjassa, ja Tom'in mieli oli hyvän aikaa kiinitetty omiin asioihinsa. Becky heräsi horroksistansa ja näyttäisi hyvin innostuvan siihen, joka tapahtui ympärillänsä. Hän ei uskonut että Tom pääsisi pulasta sillä, että kieltäisi itse kaataneensa läkkiä kirjaan: ja hänellä oli oikein. Kielto näytti tekevän asian ainoastaan pahemmaksi. Becky otaksui, että hänen pitäisi iloita tästä ja koetti luulotellakin, että hän olisi iloinen, vaan hän havaitsi, ett'ei hän ollutkaan aivan varma siitä. Kun kaikki oli muodostunut pahimmalle kannalle, teki hänen mielensä nousemaan ylös ja ilmoittamaan Alfred Temple syylliseksi, vaan hän hillitsi itsensä ja istui paikoillansa, koska, sanoi hän itsekseen, "hän varmaankin sanoo minun repineeni kirjan. Minä en sano sanaakan, en, vaikka henki olisi kysymyksessä!"

Tom otti rangaistuksensa ja meni paikallensa, vaan ei alakuloisena, sillä hän luuli mahdollisesti kaataneensa läkkiä kirjalle hippasilla ollessaan -- hän oli kieltänyt ainoastaan muodon vuoksi, koska tapa oli semmoinen, ja hän oli pitänyt kieltävän peri-aatteensa.

Kokonainen tunti kului; opettaja istui torkkuen valta-istuimellaan; läksyjen lukemisen nukuttava surina täytti ilman. Vähitellen oikasi Herra Dobbins itseänsä, haukotteliin, aukaisi sitten pöytänsä kannen ja ojensi kätensä ottaaksensa kirjan, vaan näytti epäilevän ottaisiko hän sen, vai ei. Useammat koululapsista katsoivat ylös väliä-pitämättömästi, vaan kaksi seurasi hänen liikunnoitaan huomaavilla silmäyksillä. Herra Dobbins hypisteli hetkisen hajamielisesti kirjaa, veti sitten esiin sen ja otti soveliaan asennon tuolillansa ennenkuin rupesi lukemaan.

Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin, jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian -- jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja tilaisuus oli menetetty -- opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä; siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi vihaansa. Sitten sanoi hän:

"Kuka on repinyt kirjan?"

Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä jotakin merkkiä rikokseen.

"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"

Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.

"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"

Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä, ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:

"Amy Lawrence?"

Pään puistaminen vastaukseksi.

"Grade Miller?"

Sama vastaus.

"Susanna Harper, oletkos sinä tehnyt sen?"

Vielä kieltävä vastaus. Seuraava tyttö järjestyksessä oli Becky Thatcher. Tom vapisi kiireestä kantapäähän mielen-ponnistuksesta ja siitä tiedosta, että tila oli aivan auttamatoin.

"Rebecka Thatcher!" -- (Tom katsahti hänen näköänsä; hän oli aivan valkea kauhistuksesta) "oletko sinä repinyt -- ei, katso minua silmiin" -- (tytön kädet kohosivat ikäänkuin rukoukseen) -- "oletko sinä repinyt kirjan?"

Eräs ajatus lensi salaman kaltaisena Tom'in aivujen läpi. Hän hyppäsi ylös ja kiljasi:

"Minä sen tein!"

Koulu katseli kummanaan tätä suurta hulluutta. Tom seisoi hetkisen hiljaa, kootaksensa tasapainosta joutuneita sielunsa voimia; ja kuin hän meni esille ottamaan rangastustansa, tuntui tuo ihastus, kiitollisuus ja ihmetteleminen, joka loisti Becky'n silmistä häntä vastaan, kyllin palkitsevan satakin selkäsaunaa. Innostunut loistavasta menetystavastansa, otti hän sanaakaan sanomatta ankarimman selkäsaunan kun Herra Dobbins kuunaan oli antanut ja kuuli myöskin väliä pitämättä tuon lisätyn julmuuden, että hän saisi jäädä kahdeksi tunniksi toisten jälestä kouluun -- sillä hän tiesi kuka tulisi odottamaan häntä ulko-puolella, kunnes vankeutensa oli lopussa, ja eikä sittenkään pitäisi pitkällistä odotus-aikaa kadotettuna.