Part 12

Tom meni vuoteelleen tänä ehtoona, miettien kostoa Alfred Temple'a kohtaan; sillä häpeällä ja katumuksella oli Becky kertonut hänelle kaikki, ei edes unhottaen omaa kavaluuttansa. Vaan koston himonkin piti poistua suloisimmilta tunteilta, ja hän vaipui uneen, Becky'n viimeiset sanat vielä korvissansa:

"Tom, kuinka _voit_ sinä olla niin jalo!"

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Koulu-lupa lähestyi. Opettaja, ankara ainakin, tuli vielä ankarammaksi ja vaati enemmin kuin ennen, sillä hän tahtoi, että koulu kunnioittaisi itsensä tutkinto-päivänä. Hänen vitsansa ja rottinkinsa lepäsivät nyt harvoin -- varsinkin nuorempain oppilasten suhteen. Ainoastaan vanhimmat pojat ja kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden ikäiset neidot välttivät läjähdyksiä. Herra Dobbins'in läjähdykset olivat päälliseksi tuota kovempaa laatua; sillä vaikka hänen peruukinsa alla oli aivan paljas, kiiltävä päänahka, oli hän kumminkin parhaassa ijässänsä, ja jänteensä eivät näyttäneet ollenkaan heikontuneen. Kun tuo suuri päivä läheni, tuli kaikki hänen hirmuvaltaisuutensa näkyviin; hänellä näytti olevan kostonhimoinen ilo rangaistessansa pienimpiäkin rikoksia. Seuraus oli, että pienimmät pojat viettivät päivänsä pelvolla ja vavistuksella, ja yönsä miettien kostoa. He tekivät kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin voivat, kepposia opettajallensa. Vaan hän ei jäänyt mitään heille velkaa. Palkinto, joka seurasi jokaista onnistunutta koetusta kostoon, oli niin täydellinen ja majesteetillinen, että pojat aina vetäysivät riitatantereelta pahasti pieksettyinä. Viimein rupesivat he kaikki yhteen liittoon ja keksivät keinon, joka lupasi heille loistavan voiton. He juttelivat kyltti-maalarin pojalle, valan ehdolla, aikeensa ja pyysivät hänen apuansa. Hänellä oli omat syynsä olla iloinen tästä, sillä opettaja asui hänen isänsä perheessä ja oli antanut otollisia syitä hänen vihaansa. Opettajan vaimon piti lähteä maalle joiksikuiksi päiviksi, ja silloin oli kaikki esteet poistetut vehkeen liikkeelle panemisesta; opettaja valmistausi suuriin tilaisuuksiin tavallisesti niin, että tirkisti kovin syvään lasiin, ja kuin herra oli saanut täyden määränsä tutkintopäivä ehtoona ja levähti nojatuolissaan, silloin oli "putkaus" tehtävä. Sitten pitäisi hänen herättää hänet oikealla ajalla ja kiiruhtaa hänen koululle menemistänsä.

Ajallansa ilmautui tuo hauska tilaisuus. Kello kahdeksan ehtoolla oli kouluhuone loistavasti valaistu ja koristeltu kukka- ja lehti-kiehkuroilla ja köynnöksillä. Opettaja istui juhlallisesti suurella tuolillansa, joka oli asetettu lavalle, musta taulu takanansa. Hän oli jokseenkin "sumuisen" näköinen. Kolme penkki-riviä sivulla ja kuusi edessänsä, oli täytetyt kaupungin ylimyksiltä ja lasten vanhemmilta. Hänen vasemmalla puolellansa, kirjain takana, oli avara, satunnainen lava, jolle ne oppilaat olivat asetetut, joiden piti ottaa osaa tämän iltaisessa "ylösnäytöksessä;" sen päällä oli riveissä pieniä poikia, jotka olivat pestyt ja puetut oksettavalla tavalla, riveissä pitkiä, typeröitä poikia, lumikinoksia linoniin ja musliimin puettuja tyttöjä ja nuoria neitosia, jotka näyttivät hyvin tietävän paljaista käsivarsistansa, mummoinsa vanhoista koruista, sinisistä ja punasista sukkanauhoistansa ja kukista tukassansa. Muu osa rakennuksesta oli täynnä niitä koululapsia, jotka eivät ottaneet osaa näytökseen.

Näytös alkoi. Eräs pieni poikanulikka nousi ylös ja lausui ujosti:

"Tuskin näkevänne minunlaista Kansan e'essä odotatte lapsukaista," j.n.e.

samalla kuin säesti itseänsä kiusallisen tarkoilla ja värveellisillä liikkeillä, jotka masina olisi voinut tehdä -- edellettynä ett'ei masina ollut oikein hyvässä kunnossa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti läpi, vaikka kovin hätäytyneenä, ja sai palkinnoksensa juhlallisen laukauksen käden-taputuksia, kun kumarti opetetulla tavalla ja vetäysi takaisin.

Eräs pieni ujo tyttö lukea sokersi, "Mary'lla oli pieni vuona," niijasi kömpelösti, sai osansa suosiosta ja istuutui paikoilleen, punastuen ja onnellisna.

Tom Sawyer astui esiin itserakkaalla luottamuksella, ja alkoi pitää erästä noista hävittämättömistä ja päättymättömistä puheista, niin kuin "Anna minulle vapaus tai kuolema", elävällä innolla ja hulluilla kujeilla, vaan hämmentyi keskellä puhetta. Kauhea lamppukuume syöksi hänen päällensä, jalkansa vapisivat ja hän oli tukehtumaisillaan. Se on tosi, hänellä oli nähtävästi kuuliain suosio -- vaan myöskin kuuliain hiljaisuus, joka oli paljoa pahempi kuin heidän suosionsa. Opettaja rypisti otsaansa, ja tämä teki tappion täydelliseksi. Tom kamppaili vielä hetkisen ja vetäysi sitten takaisin aivan kukistettuna. Heikkoja koetuksia käsien taputukseen tehtiin, vaan ne masentuivat kohta.

Sitten seurasi, "Poika se seisoi palavalla kannella," "Assyria tuli voimalla", ja muita arvokkaita puhekappaleita. Niitä seurasi luku- ja tavaus kilpailut. Tuo laiha Latina-luokka kesti koetuksen kunnialla. Ehtoon päänumero seurasi nyt järjestyksessä -- nuorten neitosten kirjoittamat kirjoitukset. Itsekukin astui vuorollansa lavan reunalle, kakisteliin, nosti ylös käsikirjoituksensa (nidotut kauniisin silkki niteisin) ja alkoi lukea teeskennellyllä painolla. Aineet olivat samat kuin jo heidän äitinsä, äitinsä-äidit, ja epäilemättä kaikki heidän naiselliset esi-isänsä aina ristinretkiin saakka olivat kirjoittaneet. "Ystävyys" oli muuan, "Muinoisten aikain muistoja," "Uskonto Historiassa," "Unelmien maa," "Sivistyksen edut," "Alakuloisuus," "Lapsellinen rakkaus," "Sydämen toiveet" j.n.e.

Hallitseva muoto näissä kirjoituksissa oli suosittu ja teeskennelty raskasmielisyys, turhamainen "kauniin kielen" tulva, joidenkuiden ihanne sanain ja sananparsien myötäänsä käyttäminen, kunnes tulivat aivan kuluneiksi, ja eräs omituisuus, joka varsinkin merkitsi ja turmeli ne, oli tuo välttämätön ja kärsimätöin saarna, joka huiskutti poikkonaista häntäänsä kaikkein lopulla. Oli se sama mitä laatua aine oli, aivuja vaivaavilla koetuksilla koeteltiin sitä saada aina sen laiselle kannalle, josta siveellinen ja uskonnollinen mieli-ala voi saada rakennusta. Silmin nähtävä ulko-kullaisuus näissä saarnoissa ei ollut kylliksi karkoittamaan näitä turmiollisia tapoja kouluista, eikä se ole vielä kylliksi nytkään, ja tuskin tulee olemaankan niin kauan kuin maailma seisoo. Maassamme ei ole niin koulua, jossa ei nuoret naiset tuntisi itseänsä pakotetuiksi lopettamaan kirjoitustansa saarnalla; ja sen tulee havaitsemaan, että pintapuolisin ja uskottomin kaikista koulutytöistä kirjoittaa pisimmän, ja verrannollisesti voimakkaimman saarnan. Vaan kylliksi nyt. Suora totuus ei maista hyvältä. Katselkaamme uudelleen tuota "näytöstä." Ensimäisellä kirjoituksella, joka luettiin oli päällekirjoitus: "Tämä on siis elämä?" Ehkä lukia kestää otteen tästä:

Kuinka iloisilla tunteilla eikö nuoruudet mieli, elämän joka-päiväisillä poluilla, odota jotakin tiettyä juhlallisuutta! Kuvitusvoima vaikuttaa ja kuvaa ruusunkarvaisia ilon-kuvia. Hengessä näkee muodin la'ilta hallittu kaunotar itsensä keskellä juhlajoukkoa tarkasteltuna kaikilta, niiltä jotka tarkastelevat. Hänen viehättävä vartalonsa, puettuna lumi-valkoiseen pukuun, pyörii vilisevässä tanssissa: hänen silmänsä ovat kirkkaimmat ja askeleensa keveimmät koko joukossa. Näitä suloisia unia uneksiessa kuluu aika pian, ja tuo odotettu tunti on tullut, jolloin hän saa astua tuohon Elyselliseen maailmaan, josta hän on uneksinut niin loistavia unia. Kuinka sadun tapaista eikö ole kaikki hänen silmistänsä! Joka uusi näkymä on viehättävämpi kuin edellinen. Vaan jonkun ajan kuluttua huomaa hän, että kaikki, joka piilee tämän kauniin kuoren alla, on turhuutta; imarrus, joka kerran ilahutti häntä, rämisee nyt pahalta hänen korvissansa; paali-sali on menettänyt lumous voimansa; menetetyllä terveydellä ja katkeralla sydämellä kääntää hän sille selkänsä, sillä vakuutuksella, ett'ei maalliset ilot voi tyydyttää toivovaa sielua.

Ja niin edespäin. Tyytyväisyys oli yleinen, sen kuuli lu'un aikana sellaisista huudoista kun:

"Niin suloista!" "Kuinka totta!" j.n.e. ja kuin se viimein loppui erityisellä surullisella saarnalla, niin oli mieltymys täydellinen.

Sitten nousi ylös eräs hieno, raskasmielinen tyttö, jonka muodolla lepäsi tuo miellyttävä kalpeus, joka tulee pilleristä ja huonosta ruo'ansulatuksesta. Hän luki runoelman, jonka päällekirjoituksena oli: "Missourin tytön jäähyväiset. Alabamalle." Runoelmassa oli käytetty vieraita sanoja, joita ei puoletkaan ymmärtäneet, vaan kumminkin oli runo mainio.

Tämän jälkeen astui esiin eräs musta hipiöinen, musta silmäinen ja mustatukkainen nuori neito, joka ensin oli ääneti mahdikkaan silmänräpäyksen, otti päälleensä surullisen näön ja alkoi pitkäveteisellä äänellä lukea:

_Eräs näkö._

Yö oli pimeä ja myrskyinen. Korkean taivaallisen valtaistuimen ympärillä ei pilkkunut pienintäkän tähteä, vaan tuon jylhän ukkoisen syvä sointu värisi lakkaamata korvissa, samalla kuin nuo vihaiset salamat hulmusivat pilvisellä taivaalla, ja näyttivät ivaavan sitä voimaa, jota tuo mainio Franklin vallitsi. Tuuletkin tulivat vinkuen esiin salaisista piiloistansa ja huppuroivat ympäriinsä, ikäänkuin olisivat tahtoneet avullansa lisätä näkymän julmuutta.

Näin pimeällä ja kauhealla hetkellä toivoi minun sieluni inhimillistä osanottavaisuutta; vaan sen sijaan,

Tul' ystävän, holhoojan, lohtuni ja onni, Ilo kaikess, surussa, ja otti käteni.

Hän tuli, niinkuin joku noista olennoista, joita nuoret ja romantilliset ihmiset mielessänsä kuvailevat kuleksivan mielikuvituksen Edenin auringolta valaistuilla poluilla, niinkuin ihanuuden haltiatar, kaiketta koreudetta paitsi omaa taivaallista herttaisuuttansa. Hänen käyntinsä oli niin pehmeä, ett'ei sitä edes kuulunut, ja ell'ei hänen myötätuntoinen kosketuksensa olisi magillisesti värähdyttänyt ruumistani, olisi hän luikahtanut sivuitseni niinkuin muutkin ujot kaunottaret hoksaamatta -- etsimättä. Omituinen alakuloisuus näkyi hänen muodollansa, ikäänkuin jähmettyneitä kyyneleitä talvi-kuukausien peitteellä, kun hän näytti noita kamppailevia elementtiä ulkopuolella ja käski minun katsomaan noita kahta esiteltyä olentoa.

Tämä kauhea uni oli kirjoitettu kymmenen sivun pituiselle käsikirjoitukselle, ja loppui saarnalla, joka niin täydellisesti poisti kaikki toiveet niiltä, jotka eivät olleet -- presbyteriaaneja, että se sai ensimäisen palkinnon. Tätä kirjoitusta pidettiin illan parhaimpana kirjoituksena. Kauppalan pormestari, joka antoi palkinnon kirjoittajalle, piti kauniin puheen, jossa hän sanoi: "että tämä kaunopuheliaisuudessa oli paljoa etevämpi kuin kaikki ne puheet, joita hän ennen oli kuullut, ja että itse Daniel Webster olisi voinut olla ylpeä siitä."

Sivumennen lienee tässä muistutettava, että niitten kirjoitusten luku, joissa sanaa "herttainen" oli käytetty hyvin suurella rakkaudella, ja joissa inhimillistä kokemusta kutsuttiin "elämän ohjeeksi," oli melkein yhtä suuri kuin tavallisesti.

Opettaja, joka oli niin "sumuinen," että tahtoi käydä liian kova-ääniseksi, asetti tuolinsa sivulle, käänsi selkänsä kansalle ja alkoi mustalle taululle piirtää Amerikan karttaa, alkaaksensa maantieteellistä tutkintoa. Vaan hän ei tahtonut onnistua vapisevalla kädellänsä, jonkatähden pidätettyä naurua kuului salista. Hän tiesi miten asian laita oli ja tahtoi korjata työtänsä. Hän pyyhkäsi pois entisen työnsä ja piirsi uudelleen; vaan se onnistui vielä huonommin, ja tirskuminen kuului selvemmin. Hän kiinnitti nyt kaikki huomionsa työhönsä, ikäänkuin hän olisi päättänyt ei antaa itseänsä kukistaa ivalta. Hän tunsi, että kaikkein silmät olivat kiinitetyt häneen; hän luuli lykästävänsä, ja kumminkin ei tirskuminen loppunut. Se kasvoi aivan julkisesti. Ja eikä syyttä. Kouluhuoneen päällä oli vinnikammari, ja sen lattiassa luukku aivan opettajan pään kohdalla; siitä laskeusi kissa, joka oli sidottu nivusistaan nuoraan. Pään ja leukain ympärille oli sidottu rätti, joka esti sen naukumasta: kissan näin hitaasti laskeudessa, koukistui se ylöspäin, repien nuoraa, putosi sitten alas, ja haparoi kapaloillaan tyhjää ilmaa. Tirskutus tuli kovemmaksi ja kovemmaksi, kissa ei ollut enää kuin kuusi tuumaa opettajan päästä; alemma, alemma, vielä vähän, ja eläin iski terävät kyntensä hänen peruukiinsa, sieppasi sen irti, ja vetäistiin samassa silmänräpäyksessä luukusta ylös, vieden voiton mukanansa. Ja kuinka ihanasti eikö valo heijastanut opettajan paljaasta päästä, sillä kyltti-maalarin poika oli _kullannut_ sen!

Tämä oli tutkinnon loppu. Pojat olivat kostaneet. Koulu-lupa alkoi.

_Muistutus_. Edellä luetut "kirjoitukset" ovat sanasta sanaan kirjoitetut eräästä kirjasta, jonka nimi on "Prosaa ja Runoilmaa, eräältä naiselta Lännessä," vaan ne ovat tarkoin ja kaikin puolin koulutyttö mallin mukaan, ja siis paremmat kuin jos niitä olisi ruvennut jälittelemään.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Tom antoi kirjoittaa itsensä sisään tuohon uuteen seuraan "Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö", johon häntä enin houkuttelivat nuo loistavat arvomerkit. Hän lupasi olla tupakoimatta, purematta tupakkia ja noitumatta niinkauan kuin hän oli seuran jäsenenä. Nyt teki hän uuden havainnon -- nimittäin sen, että varmin keino maailmassa on saada joku halajamaan jotakin, jos kokonaan kieltää häneltä juuri sen. Tom'ia alkoi kohta vaivata halu sekä juomaan että noitumaan; tämä tuli niin ankaraksi, ett'ei muu, kuin toivo saada kohta ylpeillä punaisella vyöllä, voinut estää häntä eroamasta koko seurasta. Neljäs päivä Heinäkuuta lähestyi; vaan hän jätti kohta tämänpäivän -- jätti sen ennen kuin oli kantanut kahleitansa kahdeksaa viidettä tuntiakan ja kiinnitti toiveensa vanhaan tuomari Frazer'iin, rauhantuomariin, joka selvästi virui viimeisillään, ja joka saisi juhlalliset, yleiset hautajaiset korkean virkansa vuoksi. Kolme päivää oli Tom hyvin utelias tuomarin tilasta ja hyvin nälkäinen kuulemaan uutisia siitä. Välistä nousi hänen toiveensa niin korkealle, että hän otti esiin arvomerkkinsä ja alkoi harjoitella peilin edessä. Vaan tuomarin tila vaihetteli aivan mieltä masentavalla tavalla. Viimein sanottiin hänen olevan parempana ja sitten parantumaisillaan.

Tom oli tyytymätöin ja tunsipa vielä itsensä loukatuksi. Hän jätti johtokunnalle paikalla erohakemuksensa, vaan seuraavana yönä kuoli tuomari, hän oli sairastunut uudelleen. Tom päätti, ett'ei hän enää kuunaan niin täydellisesti luottaisi yhteenkään ihmiseen. Hautaiset olivat pulskat. Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö näyttäytyi kaikissa juhlallisuudessaan, jo oli tappaa tuon eronneen jäsenen harmista ja kateudesta.

Tom'ista oli kumminkin tullut vapaa poika, joka oli jotakin. Hän voi nyt juoda ja noitua, vaan huomasi suureksi ihmeeksensä, ett'ei hänellä enää ollutkaan halua siihen. Tuo pienoinen syy, että hänellä oli oikeus tehdä sitä, poisti kokonaan hänen halunsa ja himonsa siitä.

Tom'ia kummastutti, että tuo toivottu koulu-lupa alkoi tuntua hänestä raskaalta.

Hän koetti pitää päiväkirjaa, vaan kun kolmeen päivään ei tapahtunut mitään merkillistä, niin jätti hän sen. Etevimmät koko "Christy Minstral" joukosta tulivat kaupunkiin ja nostivat hälinää. Tom ja Joe asettivat samallaisen joukon ja olivat onnelliset kokonaista kaksi päivää.

Tuo juhlallinen neljäs päivä Heinäkuutakin oli tavallansa onnetoin, sillä silloin satoi ankarasti; sentähden ei ollutkaan yleistä juhlakulkua, ja tuo suurin mies koko maailmassa (Tom'in ajatuksen mukaan), Herra Bentor, todellinen Yhdysvaltain Senatori, ei ollutkaan viidenkolmatta jalan pituinen, ei edes sinne päinkään; sekin siis suuri erhetys.

Eräs cirkus-joukko tuli. Pojat näyttivät cirkusta kolme päivää sen jälkeen niinimatoista tehdyssä teltissä -- sisäänpääsymaksu: kolme nuppineulaa pojilta, kaksi tytöiltä -- vaan sitten lopetettiin cirkusleikki.

Eräs pääkalloista povaaja ja magneetilla-nukuttaja tulivat -- ja menivät taas, jättäen kaupungin jälkeensä vielä uneliaammaksi ja ikävämmäksi kuin koskaan ennen.

Joitakuita lasten-kestiä pidettiin, vaan ne olivat harvat ja herttaiset, niin että ne tekivät väliajat vielä ikävämmiksi.

Becky Thatcher oli matkustanut kotiansa Constantinopeliin, viettämään koulu-lupaa vanhempiensa luokse -- niin että elämässä ei löytynyt yhtään kirkkaampaa puolta.

Tuo kauhea murha-salaisuus matkaansaattoi pitkällisen kivun. Se oli kuin koi, yhtä pitkällinen kuin kipeä.

Sitten tuli tuhka-rokko.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Tom vankina, kuolleena maailmalta ja sen tapauksilta. Hän oli hyvin kipeä ja kaikesta välinpitämätöin. Kun hän viimein pääsi taas jaloillensa, ja heikkona kulki kaupungin läpi, oli surullinen muutos tapahtunut kaikessa ja kaikkein kanssa. "Hengellinen liikutus" oli tapahtunut, ja kaikki ihmiset olivat tulleet "herätetyiksi;" ei ainoastaan täysikasvuiset, vaan myöskin pojat ja tytöt. Tom kulki ympäri kaupunkia epäilevällä toiveella, löytääksensä yhtä ainoaa siunattua, syntistä naamaa, vaan pettyi joka paikassa. Hän tapasi Joe Harper'in täydellä vauhdilla lukemassa Testamentia ja kääntyi suruissaan pois tästä mieltä liikuttavasta näöstä. Hän etsi käsiinsä Ben Rogers'in ja tapasi hänen suuri vakka kainalossa täynnä herätyskirjoja, joita hänen piti lähteä jakelemaan köyhille. Hän tapasi Jim Hollis'in, tämä huomautti häntä tuosta kalliista siunauksesta, joka oli siinä varoituksessa, kuin hänelle oli tullut osaksi tuhkarokossa. Joka poika jonka tapasi lisäsi hänen alakuloisuuttansa varmaankin leiviskällä; ja kun hän viimein, epätoivon alaisena, etsi pelastusta Huckleberry Finn'in helmassa ja tuli vastaan otetuksi raamatun lauseella, musertui hänen sydämensä, ja hän hiipi kotia sänkyynsä, huomaten, että hän oli ainoa koko kaupungissa, joka oli kadotettu, ijankaikkisesta, ijankaikkiseen.

Tänä yönä raivosi kauhea ukon-ilma. Hän veti peitteen päänsä yli ja odotti pelolla ja vavistuksella perikatoansa; sillä hän ei epäillyt vähääkään, ett'ei tämä jyräkkä tarkoittaisi häntä. Hän luuli koetelleensa taivaan pitkämielisyyttä kovin kauan, josta tämä nyt oli seuraus. Hän olisi pitänyt sitä suurena sekä kunnian että ampuma-aineiden tuhlaamisena, jos lutikkata tappaissa olisi käytetty tykki-patteriaa, vaan hän ei huomannut mitään mahdottomuutta noin juhlallisen myrskyn toimeen-panossa maan poistamiseksi noin vähäpätöisen hyönteisen jalkain alta, kuin hän itse oli.

Vähitellen alkoi myrsky lakastua ja kuoli viimein kokonaan, täyttämättä tarkoitustansa. Pojan ensimäinen ajatus oli kiitollisuus ja päätös tehdä parannus. Vaan hän päätti kummikin odottaa -- ehk'ei tuollaista myrskyä enää tulisikaan.

Seuraavana päivänä olivat tohtorit taas Tom'in luona; hän oli sairastunut uudelleen. Ne kolme viikkoa, jotka hän virui tauti-vuoteella, tuntuivat hänestä pitemmältä kuin miehen ikä. Kun hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa, sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka juuri piti tuomita eräs kissa -- pienen lintusen murhasta. Hän tapasi Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut taudin uudistus.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla. Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä. Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."

"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"

"Mistä?"

"Sinä tiedät mistä?"

"Oh, luonnollisesti en."

"Et sanaakan?"

"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että olin vähän peloissani?"

"Oho, Tom Sawyer, me emme saisi elää kahta päivää, jos se tulisi ilmi. Sen _tiedät_."

Tom tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän:

"Huck, eihän sinua kukaan vaan saisi pakoitetuksi puhumaan, sanos?"

"Minua puhumaan? Jos laittavat tuon pirullisen puoliveren minua hukuttamaan, niin voivat saada minut puhumaan. Muuta keinoa ei löydy."

"Hyvä, aivan hyvä. Minä luulen meidän olevan varmat, niinkauan kuin olemme ääneti. Vaan vannokaamme vielä kerran. Se on kumminkin varminta."

"Kernaasti minun puolestani."

He vannoivat uudelleen, kauhistavilla menoilla.

"Mitähän ne tarkoittavat tuolla alinomaisella puheellaan. Huck? Minä olen heidän kuullut puhelevan siitä yhtä ja toista."

"Puheella? Niin, heillä ei ole nyt muuta hampaissa kun Muff Potters, Muff Potters ja aina vaan Muff Potters. Kun vaan kuulen mainittavan hänestä, niin lyöpi se kylmän hien koko ruumiilleni ja toivoisin useinkin voivani pistäytyä vaikka maan alle piiloon."

"Juuri samalla tavalla on laita minunkin kanssani. Minä luulen hänen olevan kuoleman oman. Eikö sinulla ole välistä sääli häntä?"

"Melkein aina -- melkein aina. Hän ei juuri kelpaa mihinkään; vaan toiseksi ei hän ole tehnytkään mitään vahingoittaaksensa ketään. Hän kalastelee vähin, niin että tienauksillaan saapi pienen humalan -- ja kutjehtii paljon joutilassa; vaan, hyvä Jumala, senhän teemme me kaikki -- kumminkin useammat meistä -- papit ja muut tuommoiset ihmiset. Vaan hän on laisensa siivomies -- hän antoi kerran puolet eräästä kalasta minulle, joka ei ollut kovin suuri yhdellekään, ja hän on auttanut minua monta kertaa, silloin kuin minulla on ollut huono onni."

"Niin, hän on tehnyt paperileijoja minulle; Huck, ja solminnut onkia siimaani. Toivoisin voivani auttaa häntä irti."

"Oho! Me emme voi saada häntä irti, Tom. Paitsi sitä, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä he saisivat hänet kumminkin kohta kiini."

"Niin on. Vaan minusta on kauheaa kuulla heidän haukkuvan häntä myötäänsä, juuri kuin rakki-koirain, kun hän ei kuunaan -- ole tehnyt sitä."

"Niin minustakin, Tom. Ah, minä olen heidän kuullut sanovan, että hänen näkönsä on jo semmoinen kuin olisi kaikkein vertähimoavaisin roisto koko valtakunnassa, ja he kummastelevat sitä, ett'ei häntä ole jo ennen hirtetty."

"Niin; tuota he puhuvat. Minä olen heidän kuullut sanovan, että jos hänet päästetään irti, niin 'lynchavat' hänet."

"Sen he tekisivätkin."

Poikain puhe kesti kauan, vaan he saivat aivan vähän lohtua siitä. Hämärissä olivat he tuon pienen, yksinäisen vanki-huoneen läheisyydessä, ja toivoivat ehkä jotakin tapahtuvan, joka poistaisi vaikeukset heidän tieltänsä. Vaan mitään ei tapahtunut; ei enkelit, eikä muut haltiattaret näyttäneet pitävän mitään tuosta onnettomasta vangista.

Pojat tekivät mitä olivat tehneet useita kertoja ennenkin -- he menivät ikkunan taakse ja antoivat kalterin läpi Potters'ille tupakkaa ja tikkuja. Hän oli alakerrassa, jossa ei ollut vahtia.

Hänen kiitollisuutensa näistä lahjoista oli aina ennen kovin vaivannut heidän omaatuntoansa -- tällä erällä koski se heihin kovemmin kuin koskaan ennen. He tunsivat suurimmassa määrässä arkuutensa ja pelollisuutensa, kun Potter sanoi: