Part 10

Noin puolen yön aikana heräsi Joe ja havautti toiset. Ilma oli hikinen ja painava, ja näytti ennustavan jotakin. Pojat vetäysivät yhteen ryhmään ja etseivät tulen ystävällistä läheisyyttä, vaikka tuon liikkumattoman ilman kuollut, painava kuumuus oli tukahuttava. He istuivat hiljaa, huomaavasti odottaen. Tulen valon ulkopuolella oli kaikki peitetty yön pimeyteen. Nyt tuli väräjävä valonsäde joka hiukan valaisi lehdistöä, joitakuita silmänräpäyksiä ja katosi sitten. Vähän ajan perästä tuli toinen ja kirkkaampi. Ja vielä yksi. Sen jälkeen ikäänkuin huokasi syvään puitten latvoissa, pojat tunsivat suhajavan henkäyksen koskettavan kasvojansa, ja kauhistuivat ajatellessaan että yön peikko oli kulkenut heidän sivuitsensa. Hetkisen äänettömyys seurasi. Nyt muutti eräs turmiota ennustava salama yön päiväksi ja ilmasi tarkoin ja selvästi pienimmänkin heinäkorren, joka kasvoi heidän jalkainsa juuressa. Se ilmasi myöskin kolme kalpeata kauhistunutta naamaa. Syvä ukonjyrinä kuului nyt pilvistä, joka vähitellen jumisten ja jylisten kuoli pois kaukaisuuteen. Kylmä tuulen puuska puhalsi nyt lehdikön läpi, lennättäen höyty-tuhan ympäri tulisijaa. Vielä valasi eräs kauhea salama koko metsän, jota samassa silmänräpäyksessä seurasi järäys, joka tuntui halkaisevan puun latvat poikain pään päällä. Pojat vetäysivät pimeydessä, joka nyt seurasi, peloissansa toisiinsa kiini. Monjaita suuria vesipisaroita putosi rämisten lehdille.

"Vilppaasti, pojat, telttaan!" huusi Tom.

He juoksivat pois, kompastuivat pimeässä juuriin ja viiniköynnöksiin, jokainen juosten erihaaralle. Kauhistava tuulen puuska vinkui puitten välissä, pannen kaikki huokailemaan siinä, jossa se kulki. Huikaisevia salamoita seurasi toinen toisensa perään, samoin myöskin huumaavia järäyksiä. Nyt alkoi rankka sade, ja tuo kiihtyvä tuuli painoi sen virtana pitkin maata. Pojat huutelivat toisiansa, vaan vinkuva tuuli, ja ukkosenjyrinä himmenti heidän äänensä kokonaan. Viimein tulivat he yksitellen perille, ja saivat värisevinä, pelonalaisina ja läpimärkinä kun olivat, turvan teltan alla; itsekussakin heistä liikkui kiitollisuuden tunteet siitä, että heillä oli kumppani onnettomuudessa. Vanha purje leimusi, niin ett'eivät voineet puhella siltä, jos muukin jyrinä olisi sallinut sitä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, repäsi yhtäkkiä purjeen irti ja vei sen mukanansa. Pojat tarttuivat toistensa käsiin ja pakenivat, usein kompastuen, suuren tammen suojaan, joka seisoi joen rannalla. Nyt oli ukon-ilma kovimmallaan. Lakkaamattomassa, pilvistä välkkyvistä salamoitten valossa näkyi kaikki alapuolella varjottomalla selvyydellä; notkistuvat puut, aaltoileva joki, valkoisena kuohusta, ympäri räiskyvä vesi, toisella puolen joen olevain korkeain kallioin epäselvät hahmo-viivat näkyivät nyt selvään eteenpäin kiitävien pilvien ja vinoon putoavan sadevaipan läpi. Joka silmänräpäyksessä vaipui joku jättiläinen taistelussa ja kaatui ruskaen nuorten puitten joukkoon, ja nuo toinen toistaan seuraavat järähdykset olivat niin kovat, että korvat menivät lumpeen, ja muutoin sanomattoman kauhistavat. Myrsky nousi ylimmälleen voimattomalla koetuksella; joka näytti samalla tahtovan repiä saaren kappaleiksi, polttaa sen, hukuttaa sen puun latvoihin saakka, viedä sen tuulen mukana ja turmella joka ainoan elävän olennon sillä. Se oli kauhea yö olla ulkona, kodottomalle nuorisolle.

Vaan viimein oli taistelu lopussa, ja taisteluvoimat vetäysivät takaisin, aina heikommilla uhkauksilla ja jyrinällä, ja rauha pääsi taas valloilleen. Pojat palasivat leiriinsä, jokseenkin pelästyneinä: vaan he havaitsivat, että heillä oli vielä jotakin, josta he saivat olla kiitolliset, sillä sen korkean sykomorin, joka oli varjonnut heidän vuoteitansa, oli lyönyt pilstaksi salamat, ja he eivät olleet sen alla kun se tapahtui. Kaikki leirissä oli läpimärkänä, tulikin; sillä he olivat ajattelemattomia nuorukaisia, niinkuin heidän ikäisensä ainakin, ja he eivät olleet valmistauneet sadetta vastaan. Tässä oli syytä kyllä tekemään heidät onnettomiksi, koska olivat viluiset ja läpimärät. He olivat kaunopuheliaat onnettomuudessaan; vaan nyt huomasivat he, että tuli oli syöpynyt niin syvään sen suuren hirren alle, jota vasten se oli tehty, että noin kämmenen leveys siitä oli tullut varjelluksi märkyydeltä. He keräsivät kaatuneitten puitten alta tikkuja ja kuoria, ja työskentelivät kärsivällisesti niitten kanssa, kunnes onnistuivat saamaan tulen uudelleen palamaan. Sitten latelivat he siihen suuria katkottuja oksia, kunnes heillä oli leimuava tuli, ja tulivat näin vielä iloiselle tuulelle. He kuivasivat keitetyn sianraajansa ja pitivät pitoja, jonka jälkeen he istuivat tulen ympärillä ja sekä liioittelivat että jalostuttivat keskiöistä tapaustansa aamuun saakka, sillä koko lähisyydessä ei löytynyt niin kuivaa paikkaa, jossa olisi voinut nukkua.

Kun aurinko alkoi hiipiä poikain päälle, valloitti heidät väsymys; he menivät hietikolle ja heittäysivät siihen nukkumaan. Vähitellen saivat he siinä kovin kuuman, ja he alkoivat harmissaan valmistella aamiaistansa. Syötyänsä tunsivat he itsensä kiukkuisiksi ja jäykkä jäsenisiksi, ja alkoipa sitä paitsi ikäväkin uudelleen vaivata. Tom havaitsi merkit ja koetti saada kumppaniansa iloisemmalle tuulelle niin hyvin kun voi. Vaan he eivät olleet millänsäkään kuulista, cirkuksista, uimisesta, eivätkä muusta. Hän muistutti heitä tuosta suuresta salaisuudesta ja saikin sillä tavoin esille vähäisen ilonsäteen. Niin kauan kuin tämä vielä kesti, sai hän heidät vielä innostumaan toiseen vehkeesen. Se oli, heittää merirosvon virka vähäksi aikaa pois ja vaihetuksen vuoksi ruveta indianiksi. Tuuma oli toisista hyvä, ja siinä ei viivytty kauan, ennen kuin he olivat alasti ja rannutetut mustilla savirannuilla kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin kolme Zebraa; luonnollisesti olivat he kaikki pääliköitä; sitten tunkeusivat he läpi metsän ryntäämään erästä englantilaista uudistaloa.

Vähitellen jakautuvat he kolmeen eri sukukuntaan, jotka olivat riidassa toistensa kanssa, juoksivat esiin lymypaikasta kauhealla sotahuudolla, tappoivat ja ottivat päälaki-tukkia eli skalppia toisiltaan tuhansittain. Tämä oli verinen päivä. Senpätähden se olikin tyydyttävä.

Kun ruokatunti läheni kokoontuivat he leiriin, nälkäisinä ja tyytyväisinä. Vaan nyt syntyi vaikeus; vihollis-indianit eivät voineet jakaa suolaa leipää toistensa kanssa, ennen kuin olivat tehneet rauhan, ja tämä oli aivan mahdotointa ilman, ett'ei rauhan piippua poltettu. He eivät olleet kuulleet kuunaan käytettävän toista tapaa. Kaksi villeistä toivoivat melkein, että olisivat pysyneet merirosvoina. Kumminkin oli tämä ainoa keino, jonkatähden he pyysivät piipun niin iloisesti kuin voivat, ja vetäsivät siitä savun vuorollansa niinkuin ainakin, kun se kulki ympäri.

Ja katsos, he olivat iloiset siitä, että olivat ruvenneet villiksi, sillä he olivat havainneet jotakin; he havaitsivat, että he voivat tupakoida vähän, kadotettujen veitsien etsintään lähtemättä. He eivät säikähtäneet niin, että olisivat ruvenneet luulettelemaan itseänsä sairaaksi. He varovat sen kyllä, ett'eivät kadottaisi näin kaunista taitoa harjoituksen puutteessa. Ei, he harjoittelivat varovasti illallisen syötyä, kunnioitettavalla menestyksellä ja viettivät niinmuodoin iloisen illan. He olivat ylpeämmät ja onnellisemmat tästä uudesta taidostansa, kuin jos olisivat pieksäneet ja ottaneet tukan koko tuolta kuudelta sukukunnalta. Me annamme heidän tupakoida, puhella ja kerskua, kosk'emme tässä silmänräpäyksessä ai'o puhua heistä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Vaan tuossa pienessä kauppalassa ei vallinnut minkäänlaista iloa tämän Lauantain ehtoo-puolella. Harper'in ja täti Polly'n perheet pukeutuivat surupukuun suurella murheella ja itkulla. Erinäinen hiljaisuus vallitsi kauppalassa, vaikka, jos totta puhutaan, siellä tavallisuudenkin mukaan oli tarpeeksi hiljaista. Asukkaat hoitivat askareitansa hajamielisen näköisinä ja puhelivat hyvin vähän; vaan he huokailivat usein. Pyhä-lupa näytti hyvin raskaalta koululapsille. Heidän leikkilöissään ei vallinnut minkäänlaista iloa, ja he lopettivat ne vähitellen kokonaan.

Jälkeen puolen päivän löysi Becky Thatcher itsensä kävelemässä edes takaisin tuolla tyhjällä koulukartanolla, ja tunsi itsensä hyvin alakuloiseksi. Kumminkin ei hän löytänyt siellä mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Hän sanoi itsekseen:

"Oi, jos minulla edes olisi hänen messinkinen pellinnuppinsa! Vaan minulla ei ole mitään muistoksi häneltä", ja hän nielasi vähäisen nyhkäyksen.

Hän seisottui ja jatkoi:

"Juuri tässä se oli. Voi jos sen voisi tehdä uudelleen, minä en sanoisi sitä -- en mistään maksusta minä sitä tekisi. Vaan hän on poissa nyt; ja minä en enää saa nähdä häntä milloinkaan, en milloinkaan."

Tämä ajatus mursi hänen sydämensä kokonaan, ja hän läksi pois kyyneleet silmissä. Sitten tuli joukko poikia ja tyttöjä -- Tom'in ja Joe'n leikkikumppania -- seisottuivat katselemaan liista-aidan yli, ja puhelemaan hartaalla äänellä, kuinka Tom teki sitä ja sitä, silloin kuin he viimeisen kerran näkivät häntä, ja kuinka Joe sanoi yhtä eli toista aivan vähäpätöistä (profetallisia ennustuksia, jotka he nyt selvään ymmärsivät!). Ja itsekukin puhuja näytti tarkoilleen sen paikan, missä nuo kadonneet nuorukaiset siinä tilaisuudessa olivat seisoneet, ja lisäsivät sitten jotakin niinkuin: "ja minä seisoin juuri näin -- juuri niinkuin minä nyt seison, ja niinkuin sinä olisit Tom -- minä olin aivan yhtä likellä -- ja hän hymyili juuri näin -- ja minä tunsin koko ruumiissani jotakin -- kauheata -- vaan minä en tullut kuunaan ajattelemaan, mitä se merkitsisi, luonnollisesti, vaan nyt minä sen ymmärrän!"

Nyt syntyi sanasota siitä kuka viimeisen kerran oli nähnyt heidät elävin silmin, ja niitä löytyi monta, jotka todistusten nojalla tahtoivat tätä viimeistä kauheaa kunnioitusta, vaan useampain vaatimukset kumottiin vieraitten-miesten todistuksilla; ja kun siitä viimein päästiin selville, kuka se oli, joka viimeisen kerran oli nähnyt vainajat ja puhellut heidän kanssansa, niin käyttäytyivät nämä onnelliset jonkinlaisella pyhällä mahtavuudella, jota kaikki muut kadehtien töllistelivät katsella. Eräs pieni nulikka, jolla ei ollut muusta suuruudesta kerskaamista, sanoi, nähtävästi hyvin ylpeänä siitä muistosta:

"Mutta, Tom kuin minut kerran lämmitti!"

Vaan se koetus saada kunniaa ei onnistunut. Useammat pojista voivat kertoa aivan samaa, jonkatähden kunnia menetti arvonsa. Seurue mennä tallusteli pois, jatkaen juhlallisella äänellä kertomuksiansa kadonneista uroista.

Kun pyhäkoulu oli loppunut seuraavana aamuna, alkoivat hautaus-kellot tavallisen soiton sijaan soida. Ilma oli erinomaisen tyyni ja kellojen surullinen ääni tuntui olevan yhtäsoinnussa tuon uneksivan hiljaisuuden kanssa, joka lepäsi koko luonnon yli. Kaupunkilaiset alkoivat kokoontua, seisahtuivat vähän porstuaan kuiskaen puhelemaan tuosta surullisesta tapauksesta. Vaan kirkossa ei kuulunut minkäänlaista kuisketta; sisällä ei häirinnyt hiljaisuutta muu kuin tuo outo kapina naisten hameista heidän istuutuessaan. Ei kukaan muistanut nähneensä tuota pientä kirkkoa niin täynnä. Viimein syntyi odottava hiljaisuus, ja niin astui sisään täti Polly, Sid'in ja Mary'n kanssa, ja sitten Harper'in perhe, kaikki syvässä murhe-puvussa; koko seurakunta, siihen luettuna vanha pastorikin, nousivat ylös kunnioituksella, ja seisoivat kunnes ne joilla oli murhe, olivat istuutuneet ensimäiseen penkkiin. Nyt seurasi vielä yleinen hiljaisuus, jota väliin häiritsi pidätetyt nyhkäykset, sitten levitti pappi sylensä ja rukoili. Liikuttava virsi laulettiin, jota seurasi saarnanteksti: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Jumalan palveluksen kuluessa maalasi pappi niin ihanan kuvan kadonneitten poikain suloisista ja puoleensa vetävistä omaisuuksista, ja niistä erinomaisista toiveista, jotka heistä oli ollut, että kaikki läsnä-olevat, luullen tuntevansa tämän kuvan, tunsivat omantunnon vaivoja siitä, että olivat aina ylönkatsoneet näitä avuja, eivätkä edes olleet tunnustaneet niitä, vaan päin vastoin aina etsineet virheitä poikaparoissa. Saarnaaja kertoi myös monta liikuttavaa seikkaa vainajain elämästä, jotka vielä olivat todistuksena heidän lempeästä ja ylevästä luonteestansa, ja kansa ymmärsi nyt helposti, kuinka ihanat ja suuret nämä seikat olivat, ja he muistivat murheella, että he, niinä aikoina kuin ne tapahtuivat, olivat pitäneet niitä törkeinä kelvottomuuksina, jotka hyvin olisivat sietäneet rangaista remelillä. Seurakunta tuli yhä enemmin liikutetuksi tuon innollisen puheen kuluessa, kunnes viimein koko joukkokunta tunsi itsensä muserretuksi, ja yhtyi itkevien sukulaisten kanssa itkemään yhteen ääneen, jolloin saarnaajankin tunteet saivat ylivallan hänessä niin, että hänkin itki saarnastuolilla.

Urkuparvelta kuului rumina, jota ei kukaan huomannut; silmänräpäystä myöhemmin narisi kirkon ovi, pappi nosti juoksevat silmänsä yli nenä-liinan ja seisoi ikäänkuin kiveytynyt! Joku toinenkin silmä-pari seurasi papin silmäyksiä, ja vielä yksi, j.n.e. kunnes ikään kuin käskystä koko seurakunta yhtaikaa nousi ylös katsoa tuiottamaan, kun nuo kolme kuollutta poikaa tulivat marssien pitkin pää käytävää, Tom etunenässä, sitten Joe ja Huck, viimeinen riekaleissa kuin variksenpelko hiipi häpeissään jälestä. He olivat olleet piilossa tyhjällä parvella ja sieltä kuunnelleet omaa ruumis-saarnaansa!

Täti Polly, Mary ja Harper'in perhe heittäysivät löydettyjensä yli, olivat tukahuttaa heidät suuteluilla, ja olivat kokonaan sulaa kiitollisuudesta kun Huck-parka seisoi pelon-alaisena ja ällistyneenä, eikä tiennyt, mitä hänen oli edesottaminen, tai mihin piiloutuisi niin monen epäsuopean silmäyksen edestä. Hän peräytyi ja aikoi hiipiä tiehensä, vaan Tom otti hänet kiini ja sanoi:

"Täti Polly, täss' ei ole oikeutta ja kohtuutta, jonkun pitää myöskin iloita siitä, että näkee Huck'in jälleen."

"Sen tekevätkin he! Minä olen iloinen nähdessäni hänet jälleen, orpo-paran!" Ja täti Pollyn rakkauden osotteet, jotka nyt tuhlattiin Huck'in päälle, olivat ainoat, jotka mahdollisesti saattoivat tehdä hänet vielä ujommaksi kuin ennen.

Yhtäkkiä huusi pappi niin kovalla äänellä kuin voi:

"Kiittäkäät Herraa, kaiken hyvän antajaa -- laulakaat, ja kaikesta sydämestänne!"

Ja niin tekivät he. "Old Hundred" kaikui kaikessa juhlallisuudessansa, ja kun tämä tärisytti katto-hirsiä, seisoi Tom Sawyer, merirosvo, ylpeästi katsellen ympärillensä tuota kateellista nuorisoa, ja tunnusti sydämessänsä, että tämä oli hänen elämänsä juhlallisin hetki.

Kun petetyt seurakuntalaiset tölppivät tiehensä kirkosta, julistivat he olevansa valmiit vielä kerran tulemaan petetyksi, saadaksensa kuulla "Old Hundred'ia" laulettavan niin juhlallisesti kuin tänään.

Tom sai useampia pukkauksia ja muiskuja tänäpänä -- aina sen mukaan, millä tuulella täti Polly oli -- kuin hän ennen oli niittänyt koko vuoden ajalla; ja hän tiesi tuskin, mitkä niistä osoittivat enimmän kiitollisuutta Jumalaa, mitkä taas rakkautta häntä itseänsä kohtaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Tom'in suuri salaisuus oli ollut palata kotia rosvoavien veljiensä kanssa ja olla omissa hautaisissansa. Lauantai-iltana hämärissä olivat he hilauneet yli joen eräällä hirrellä ja nousseet maalle viisi tai kuusi englannin peninkulmaa kauppalan alapuolella, maanneet metsässä, kaupungin ulkopuolella, päivän koittoon, ja sitten hiipineet taka- ja palokatuja kaupunkiin ja lopettaneet unensa kirkon parvessa vanhain, kuluneitten penkkien seassa.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä olivat täti Polly ja Mary hyvin rakkaita, ja kohteliaita täyttämään Tom'in vaatimuksia. Keskustelu oli erinomaisen vilkas. Sen aikana sanoi täti Polly:

"Niin, sitä en sano, ett'ei se olisi ollut sukkela keksintä, Tom, pitää viikkokausi kaikkein mielet ponnistuksessa, jos te, pojat, lystäilitte hyvin, vaan se oli häpeä, että sinä voit olla niin kovasydäminen ja antaa minun kärsiä niin kauan. Koska sinä voit tulla hirrellä joen yli hautaisiisi, niin olisit hyvin voinut antaa minulle jonkinlaisen tiedon jollakin tavalla siitä, ett'et ollut kuollut, vaan että olit juossut tiehesi."

"Niin, sen olisit voinut tehdä, Tom", sanoi Mary; "ja sen olisit tehnytkin, luulen mä, jos olisit tullut ajattelemaan."

"Olisitko, Tom?" sanoi täti Polly, toivosta kirkastetulla naamalla. "Sano vakaasti olisitko tehnyt sen, jos olisit tullut ajattelemaan?"

"Minä -- niin, en tiedä. Se olisi turmellut kaikki tyyni."

"Tom, minä toivoin, että sinä olisit rakastanut minua kumminkin niin paljon", sanoi täti Polly, surullisella äänellä, joka pani pojan alle päin pahoille mielin. "Se olisi kumminkin ollut jotakin, jos olisit ajatellut sitä, jos et edes olisi sitä tehnytkään."

"Vaan, hyvä täti, ei se ollut niin pahoin ajateltu", sanoi Mary puolustaen poikaa; "se on vaan Tom'in ajattelemattomuutta -- hän on aina niin raju, ett'ei hän ajattele mitään."

"Sen pahempi. Sid, hän olisi ajatellut, hän. Ja Sid olisi tullut takaisin ja tehnyt sen myös. Tom, sinä tulet katsomaan vielä kerran taaksesi, ja toivomaan, että olisit pitänyt enemmin minusta, kun se ei olisi kumminkaan maksanut sen enempää."

"Vaan, hyvä täti, tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Tom.

"Minä olisin tiennyt sen paremmin, jos sinun käytöksesi olisi vähääkän todistanut siitä."

"Toivoisimpa nyt jo ajatelleeni", sanoi Tom, katuvaisella äänellä! "Vaan minä näin unta sinusta kaikissa tapauksissa. Se on kumminkin jotakin, eikö niin?"

"Eipä paljo -- kissakin tekee sen -- vaan onhan se parempi kuin ei mitään. Mitä uneksit sinä?"

"Keskiviikko-yönä näin minä unissani sinun istuvan tuossa sängyn vieressä, Sid istui laatikkokirstulla ja Mary hänen vieressänsä."

"Niin, niinhän me istutaan aina. Minä olen iloinen siitä, että sinä edes unissasi vaivasit itseäsi kanssamme."

"Niin, ja minä uneksin, että Joe Harper'in äiti oli täällä."

"Totta tosiaan, hän oli täällä! Uneksitko sinä vielä jotakin muuta?"

"Oh, yhtä ja toista. Vaan se on nyt niin epäselvää."

"Vaan koetapas muistella -- etkös muista?"

"Minä muistelen kumminkin vähän ikäänkuin tuuli -- tuuli -- puhalsi --"

"Muistele paremmin, Tom! Tuuli puhalsi jotakin, annas kuulla!"

Tom painoi kättänsä otsaansa vasten tuskallisesti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Nyt minä muistan! Nyt minä muistan! Tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin!"

"Herran tieten! Jatka, Tom, jatka!"

"Ja minusta oli, niinkuin olisit sanonut: 'Totta tosiaan, eiköhän ovi' --"

"Jatka, Tom!"

"Antakaas minun ajatella vähän -- ainoastaan silmänräpäys. Oh, niin -- sinä sanoit luulevasi oven olevan auki."

"Niin totta kuin minä istun tässä, niin, niin juuri teinkin. Eikö ole totta, Mary? Jatka!"

"Ja sitten -- ja sitten -- niin, en ole varma, vaan minusta oli niinkuin olisit laittanut Sid'in --"

"No? No? Mitä laitoin minä hänet tekemään?"

"Sinä laitoit hänet -- sinä -- kah, sinä laitoit hänet panemaan sitä kiini!"

"Vaan taivaan nimessä! En kuunaan ole kuullut kummempia! Tulkaathan vaan tästä lähin sanomaan, ett'ei unia ole uskominen! Serena Harper'in pitää saada tieto tästä, ennen kuin olen tuntia vanhempi. Tahtoisimpa mielelläni tietää aikooko hän tämänkin kumota joutavalla puheellaan taikauskoisuudesta. Jatka, Tom!"

"Oh, nyt minä muistan kaikki selvään kuin päivän. Sitten sanoit sinä, ett'en minä ollut kelvoton, ainoastaan kurintekiä ja täynnä vehkeitä, ja ett'en minä voinut sille enemmin kuin -- kuin -- muistaakseni varsa, tai jokin sellainen."

"Aivan niin kuin se olikin. Voi kuitenkin! Jatka, Tom!"

"Ja sitten aloit sinä itkeä."

"Sen tein, sen tein. Eikäpähän se liene ollut ensikerran. Ja sitten --"

"Sitten alkoi rouva Harper itkeä, ja sanoi, että Joe oli juuri samanlainen, ja hän katui sitä, että oli pieksänyt Joe'a kermasta, jonka itse oli heittänyt ulos --"

"Tom, Henki oli sinun ylitsesi! Sinä ennustit -- sitä juuri sinä teit! Kaikkiakin! Jatka, Tom."

"Sitten sanoi Sid --"

"Muistaakseni en sanonut mitään", sanoi Sid.

"Sanoit kyllä Sid;" sanoi Mary.

"Pitäkää suunne, ja antakaa Tom'in jatkaa! Mitä sanoi hän, Tom?"

"Hän sanoi -- minä luulen hän sanoi, toivovansa minulla olevan paremman siellä, jossa olin, vaan jos olisin ollut vähän parempi välistä --"

"Niin, kuuletteko nyt? Ne olivat hänen omat sanansa."

"Ja sinä toruit häntä hyväisesti siitä."

"Niin, varmaan! Enkeli on ollut mukanasi. Enkeli on varmaan ollut mukanasi, jossakin!"

"Ja rouva Harper kertoi, kuinka Joe säikäytti häntä eräällä paukulla, ja sinä kerroit kissasta ja Kivunkuolettajasta --."

"Niin totta kun minä elän!"

"Ja sitten puhuitte te yhtä ja toista haraamisesta joessa, ja että hautaiset olivat pidettävät Pyhänä ja sitten syleili ja itki vanha rouva Harper, ja niin läksi hän pois."

"Aivan niin se tapahtui! Aivan niin se tapahtui, niin totta kuin minä istun tällä paikalla. Tom sinä et olisi voinut tarkemmin kertoa sitä, jos olisit nähnytkin! Ja sitten, mitä? Jatka, Tom."

"Sitten oli minusta, kuin olisit rukoillut edestäni -- ja minä voin nähdä sinut ja kuulla joka sanan kuin sanoit. Ja sinä menit nukkumaan, ja minä olin niin ikävissäni, että otin erään sykomori-tuohen kappaleen ja kirjoitin sille, 'me emme ole kuolleet -- me olemme vaan merirosvoina', ja panin sen pöydälle kynttilän viereen! ja sinä näytit niin hyvältä nukkuessasi, että minusta oli kuin olisin mennyt ja kuukistaunut ylitsesi ja suudellut sinua huulille."

"Teitkö sen, Tom, teitkö? Ainoastaan sentähden annan minä sinulle juuri kaikki anteeksi." Ja hän syleili poikaa voimakkaimmalla syleilyllänsä, joka vaikutti, että poika tunsi itsensä kaikkein suuremmaksi rakkariksi koko maailmassa.

"Se oli kauniisti tehty, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin -- unta", sanoi Sid itsekseen, juuri niin kovalla äänellä, että se kuului.

"Ole ääneti, Sid! Se, jonka tekee unessa, on juuri se, jonka tekisi valveellakin. Tässä on yksi suuri kulta-omena, jonka olin kätkenyt sinulle, Tom, jos vielä kerran löytyisit -- mene nyt kouluun. Minä kiitän Jumalaa, meidän kaikkein Isää, että sain sinut takaisin, joka on pitkämielinen ja laupias kaikille niille, jotka uskovat Hänen päällensä ja pitävät hänen käskynsä; vaikka Taivas tietköön, minä en ole ansainnut sitä, vaan jos ainoastaan ansion-alaiset saisivat osan Hänen siunauksestansa ja Hänen auttavaisesta kädestänsä, joka taluttaa meidät ohdakkeisten paikkain läpi, niin ei moni kuunaan hymyileisi täällä maan päällä, tai menisi Hänen lepoonsa, kun tuo pitkä yö tulee. Menkäät nyt Sid, Mary ja Tom -- joutukaat -- te olette estäneet minua jo kyllin kauan."

Lapset läksivät kouluun, ja vanha rouva meni Joe Harper'in äidin luokse kukistamaan hänen realismiansa eli asianlaisuuttansa Tom'in merkillisellä unella. Sid oli kovin viisas sanomaan ajatustansa, joka hänellä oli mielessään kotoa lähteissään, ja joka oli:

"Ei, älä koetakaan -- unta, niin pitkää kuin tämä, ilman erhetyksittä!"

Mikä uros Tom'ista nyt oli tullut! Hänen käyntinsä ei ollut enää tanssiva ja laukkaava, hän liikkui nyt kerskuvalla arvokkuudella, niinkuin merirosvo ainakin, joka tiesi että kaikki katselevat häntä. Ja niin se olikin; hän ei koetellutkaan olla niin kuin ei olisi nähnyt silmäyksiä ja kuullut muistutuksia, hänen sivukäydessänsä, sillä ne olivat ruokaa ja juomaa hänelle. Poikia, pienempiä kuin hän, seurasi häntä pareittain kintuilla, ylpeillen siitä, että saivat näyttäytyä hänen seurassansa. Hän kulki edellä, ikäänkuin rummunlyöjä juhlasaaton edellä, tai elehvantti, joka kuljettaa menaseria kaupunkiin. Hänen kokoisensa pojat eivät olleet tietävinänsä hänen poissa olostansa, vaan kateus kalvoi heitä kumminkin. He olisivat antaneet vaikka mitä, jos olisivat saaneet hänen mustanpuhuvan, päivettyneen hipiönsä ja loistavan maineensa; ja hän taas puolestaan ei olisi myönyt niitä, vaikka olisi saanut cirkuksen.