Part 9

Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan, viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa. Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti." Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä, sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana. Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat, Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä sisään ja alkoi varovasti kontata.

"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.

"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."

Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi koskettaa tätinsä jalkaa.

"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni _ilkeä_ -- vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin hullu varsa. _Hän_ ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" -- tässä alkoi vanhus itkeä.

"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita -- aina täynnä kuria, ja mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja hyvä-luontoinen kuin mahdollista -- ja, varjele minua, ajattelemasta tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen, että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.

"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa --"

"_Sid!_" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän on poissa! Kyllä Jumala _hänestä_ huolen pitää -- ole _sinä_ huoletta siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä oli vaivata sydämen ruumiistani."

"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin vaikeata -- O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä, niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian -- o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin häntä siitä."

"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus siitä --."

Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun. Tom nyhki myöskin -- enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä. Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen. Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää hänet riemulla -- paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa. Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella, ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria, jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.

Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan, ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä sydämestään.

Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.

Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä. Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä, varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa, kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua. Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin. Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan, läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa, tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:

"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten lieneekin?"

"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"

"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.

"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin teaterimaisilla askeleilla.

Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa, luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.

KUUDESTOISTA LUKU.

Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta. Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa. Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien, nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.

Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin. Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta -- jossa oli kolme "pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta paikkaa toisellensa.

Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen, sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä. Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan "Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.

Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan. Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:

"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa -- hä?"

Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta. Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet. Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:

"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."

"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."

"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."

"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."

"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan menemästä. Minä ai'on mennä kotia."

"Oh, raukka! Lapsi! Sinä ikävöit äitiäsi luulen mä."

"Niin, minä _ikävöin_ äitiä, ja sen tekisit sinäkin, jos sinulla olisi. Minä en ole lapsi teidän suhteen, en!" Ja Joe alkoi vähän nyhkiä.

"Hyvä, pitänee lapsiraukan antaa mennä kotia äitinsä luo, vai miten, Huck? Pikkuraukkaa -- tahtooko hän äitin luo kotia? Pitää laskea. _Sinä_ pidät tästä elämästä, etkös niin Huck? Me jäämme tänne, vai mitä?"

Huck vastasi: "Jä-ä-ä-dään," vaan vastahakoisesti.

"Minä en kuuna päivänä sinun kanssasi puhu sanaakaan," sanoi Joe, nousten seisalleen. "Ymmärrätkös sen!" Hän läksi kulkemaan rantaa kohti suutuksissaan ja alkoi pukeutua.

"Kukahan siitä pitäisi väliä?" sanoi Tom. "Ei kukaan. Mene sinä vaan kotia kaikkein naurettavaksi. Kyllä sinä olet koko merirosvo. Huck ja minä emme ole kapalo-lapsia. Me jäämme tänne, vai miten, Huck? Antaa hänen mennä tiehensä, jos tahtoo. Luullakseni tulemme toimeen hyvin hänettäkin, raukatta."

Vaan sittenkin oli Tom nyreissään ja levoton, kun näki Joe'n suutuksissaan jatkavan pukeutumistansa. Paitsi sitä oli se hyvin huolellista nähdä Huck'in niin suurella tarkkuudella ja äänettömyydellä seuraavan Joe'n valmistuksia. Samalla alkoi Joe'kin kahlata Illinois'in rantaa kohden, sanaakaan jää-hyväisiksi sanomatta. Tom'in sydän alkoi lauhtua. Hän katsoi Huck'ia silmiin. Huck ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi alas silmänsä. Sitten sanoi hän:

"Tom, minun mieleni tekee myös pois, tämä alkaa tuntua kaikissa tapauksissa kovin yksinäiseltä, ja tästä lähin se tulee vielä pahemmaksi. Lähtekäämme mekin kotia, Tom."

"Sitä en tee; menkää jos tahdotte. Minä ai'on jäädä paikoilleni."

"Tom, kyllä se on parasta, että menemme."

"Niin mene -- kuka sinua estää?"

Huck alkoi keräillä ympäri heitettyjä vaateriekaleitaan. Hän sanoi:

"Tom, minä tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisit mukaan. Mietis nyt oikein. Me odotamme sinua kun tulemme toiselle puolen."

"Vai niin, siinä tapauksessa saatte odottaa hiiden kauan, siinä on perä."

Huck meni pois surullisena, ja Tom seurasi häntä silmäyksillänsä, samalla kuin hänen sydämensä kamppaili suuren mieliteon kanssa heittää ylpeytensä ja lähteä mukaan. Hän toivoi, että pojat seisottuisivat, vaan he kahlasivat hiljalleen edellensä. Yhtäkkiä keksi Tom tuon kumman, että kaikki hänen ympärillänsä oli muuttunut jokseenkin hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Hän taisteli viimeisen kamppailun ylpeytensä kanssa, läksi sitten juoksemaan perästä, huutaen:

"Odottakaa! Odottakaa! Minulla on jotakin sanomista teille!"

He seisottuivat ja kääntyivät ympäri. Kun hän oli saavuttanut heidät, alkoi hän ilmoittaa salaisuuttansa, ja he kuuntelivat jurosti, kunnes he näkivät "terän," ja silloin nostivat he suuren ilohuudon, ja sanoivat, että se oli aivan "mainiota!" että jos hän olisi sanonut sen paikalla, niin he eivät olisi heittäneet häntä kuuna päivänä. Hän koki näennäisesti puolustaa itseänsä; vaan hänen todellinen syynsä oli ollut pelko, ett'ei tämä salaisuus olisi voinut pidättää heitä hänen luonansa kovin pitkää aikaa, ja hän oli siis aikonut pitää tämän varana viimeiseksi houkutukseksi.

Pojat tulivat iloissaan takaisin ja alkoivat viettää aikaansa samoin kuin ennenkin, niin kuin yksi mies, koko ajan puhellen Tom'in hämmästyttävästä tuumasta, ja ihmetellen hänen älyänsä siinä. Herkullisen puolisen syötyänsä, jonka he olivat keittäneet munista ja kaloista, sanoi Tom tahtovansa opetella tupakoimaan. Joe'sta oli ajatus hyvä, ja hän sanoi myös tahtovansa koettaa sitä. Huck teki piippuja ja täytti ne. Nämä alkulaiset eivät olleet ennen polttaneet muuta kuin sikaria, tehtyjä viiniköynnöksen lehdistä, jotka polttelivat kieltä ja joiden polttamista sitä paitsi ei pidetty miehekkäänä.

Nyt heittäysivät he kyljellensä, nojautuen kyynäspäilleen, ja alkoivat varovasti polttaa öyhkyyttää, vaan heikolla luottamuksella. Savulla oli inhoittava maku ja alkoi vähän ryvittää, vaan Tom sanoi:

"Oh, tämähän on aivan huokeata! Jos sen olisin tiennyt, että _tässä_ oli koko konsti, niin olisin jo ammoin sitten opetellut tupakoimaan."

"Niin minäkin," sanoi Joe. "Tämähän nyt ei ole mitään."

"Oh, monta kertaa olen katsellut miehiä, jotka tupakoivat ja ajatellut, 'voi, jos kumminkin minäkin voisin tehdä noin,' vaan minä en uskonut kuunaan voivani tehdä sitä," sanoi Tom. "Juuri niin se on ollut minun laitani, eikö niin, Huck? Sinä olet minun kuullut niin juttelevan, etkös ole, Huck? Sanokoon Huck, jos en ole niin tehnyt."

"Oih, satojakin kertoja," sanoi Huck.

"Niin olenkin," sanoi Tom: "aivan satojakin kertoja. Kerrankin teurastushuoneen luona. Etkös muista Huck? Bob Tanner oli siellä, ja Johnny Miller ja Jeff Thatcher, kun minä sanoin. Etkö sinä Huck muista sitä seikkaa, kun minä sanoin?"

"Kyllä, kyllä se on oikein," sanoi Huck. "Se oli päivä sen jälkeen kuin minä olin kadottanut erään valkoisen marmori-pallon -- ei, se oli päivää ennen!"

"Katsokaas, johan minä teille sanoin sen," sanoi Tom. "Huck muistaa sen."

"Minä luulen, että voisin polttaa tätä piippua vaikka koko päivän," sanoi Joe. "_Minä_ en voi pahasti."

"En minäkään," sanoi Tom. "_Minä_ voisin polttaa koko päivän, vaan panetteko veikan, niin Jeff Thatcher ei tekisi sitä!"

"Jeff Thatcher! Hän! Hän nyt kaatuisi jo toisesta luihauksesta. Antakaa hänen vaan koettaa; niin saisipahan nähdä!"

"Minä pidän veikkaa siitä, ett'ei hän voisi sitä, ja Johnny Miller -- toivoisinpa saada nähdä Johnny Miller'in uskaltavan kerrankaan koettaa tätä."

"Niinkö luulet, ett'en minä toivoisi sitä samaa!" sanoi Joe. Eipä lempo vieköön hän kestäisi kuin kerta puuhkauksen, kun jo olisi pyllyllään."

"No, se on varma se, Joe. Kuulkaas -- toivoisinpa toisten poikain näkevän nyt meidät."

"Niin minäkin!"

"Kuulkaas pojat, jonkun kerran, kun he ovat mukanamme, niin olkaa te niinkuin ette tietäisi mitään, niin minä tulen sinun luoksesi Joe ja sanon: 'Haluaisinpa minä panna tupakan; sattuuko sinulla olemaan piippua mukanasi?' Ja sinä vastaat väliä pitämättömästi, niinkuin se ei olisi niin mitään: 'Onhan minulla vanha _piippuni_ ja vielä toinenkin; vaan minun tupakkani on huononlaista.' Ja minä vastaan siihen: 'Oh se ei tee mitään kunhan se on kylliksi väkevää.' Ja sinä vedät esiin piiput, ja me sytytämme ne niin tyynesti kun sateella, arvaas, kuinka he katsoa töllöttää meihin!"

"Entäpäs kuinka pulskalta se sitten näyttää; toivoisinpa, että se olisi nyt jo!"

"Niin minäkin! Ja kun me kerromme, että me opimme sen silloin kuin olimme merirosvoina, niin se, se vasta suututtaa heitä, kun eivät saaneet olla mukana!"

"Ja vieläpä niin _hiiden tavalla!_"

Tällaista oli heidän keskustelunsa; vaan kohta alkoi se laimistua ja äänettömyyden hetkiä syntyi. Äänettömyyden hetket piteni pitenemistään; sylettäminen kiihtyi kummallisesti. Poikain suu näytti muuttuneen lähteeksi; he tuskin voivat tyhjentää sitä, semmoinen tulva oli siellä. Vähempiä tulvauksia juoksi sittenkin pitkin kaulaa, vaikka kuinkin koettivat estää, ja vähän väliin seurasi äkillisiä röyhtäyksiä. Kumpikin poika näytti nyt hyvin kalpean ja onnettoman näköiseltä. Joen piippu putosi hänen voimattomista sormistansa. Tom'in teki samoin. Lähteet pulppusivat vettä armottomasti, pumput koettivat tyhjentää niitä kaikin voimin. Joe sanoi heikolla äänellä:

"Minä olen kadottanut veitseni. Taitaa olla parasta, jos lähden ajoissa etsimään sitä."

Tom sanoi vapisevilla huulilla ja läähättäen:

"Minä lähden auttamaan sinua. Mene sinä sitä tietä, niin minä lähden etsimään lähteen ympäriltä. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukana Huck -- me kyllä löydämme sinne sinuttakin."

Huck istuutui paikoilleen ja odotti yhden tunnin. Sitten pitkästyi hän ja läksi etsimään kumppaniansa. He makasivat kaukana toisistaan metsässä, kumpikin hyvin kalvakkana ja syvässä unessa. Kumminkin ilmoitti hänelle jokin sen, että jos jokin oli vaivannut heitä, niin olivat he nyt vapaat siitä.

He eivät olleet juuri puheliaat sinä ehtoona illallista syödessä; ja kun Huck valmisti piippunsa syötyänsä ja aikoi tehdä heillekin, eivät he sanoneet huolivansa, kosk'eivät voineet oikein hyvin -- jokin, jota he olivat syöneet puoliseksi, oli saattanut heille tämän pahan elämän.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.