Part 5

Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset, rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista», jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus, jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä... Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla, korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä, suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan. — Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui _tableau_. Vihdoin joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille, että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.

Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan, oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.

Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin; sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan, ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa. Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä, portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden, joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine mietteineen...

Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle. Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.

Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa. Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun iltapäivänä.

Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä olla... Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.

Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut jotain.

Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken, jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön keskivaiheilla... Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa, lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat seikat.

Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä kuolen kerran...

Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet, kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä, miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan. Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri, oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan pitkälle säästynyt.

Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin, että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän tähän hyvään oloon.

Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa, jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen. Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä, kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi täältä yläkerran huoneesta.

Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa; olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.

Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen. Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia. — No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? _Näin jälestä päin on hauskempi tulla_ — (kaikkein onnettomin lause, joka ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)

— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.

— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.

— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.

Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi kukka aukeaa vain kerran eläissään.

Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa, tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia. Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan. Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.

Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista. Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.

Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.

Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.

Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen, saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan ollut tullutkaan — eikä enää tule.

Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita, niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu...

Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.

Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö, joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet, jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.

Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle, tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli, kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.

VIIMEINEN NÄYTÖS.

Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse päänäytösten jälkeen.

Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan. Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu, kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää säilyttää vähät riepunsa puhtaina... Jos vaimo siinä mennessään jotain ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn. Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään saunaan. Kun ei ollut itsellä —

Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen samean sielunsa lävitse.

Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen, Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen. Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.

Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa. Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.

Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua. Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli. Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta entistä näkökohtaa.

Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi, että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.

Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää kauniin kukkalajin.

Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.

Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.

Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.

Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa. Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja kiiruhti itse edellä porstuaan.

Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?

Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää, että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.

Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan — ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita, kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin Niemiskältä.

Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa; sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.