Part 4

Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä, ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa... on sekin että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi olla?

»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan...»

Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele — niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen, niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa. Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta, maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin reilatuissa ja maalatuissa kamareissa...

Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja, talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea. Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään, ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti. Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.

Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.

Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä — tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa, ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä. Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä, ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat, minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas, Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.

Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut ja ihmisen askel lakannut kuulumasta... Jos joku vielä tiellä liikkuu, on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman: jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.

Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole kaukanakaan. Kirrenmaakin... tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis, se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa. Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin, joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla, mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin. Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi puhdasta mahansa täyteen.

Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.

Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.

Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa, hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.

Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin. Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa. Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset... Ei hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —

Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.

Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla Vihtorin lähtiessä.

HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.

Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella. Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan, isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä myöhemmin.

Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan, jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.

Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.

Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja, peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä. Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä, jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta, Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää, kehen se kohdistuu. — — —

Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan. Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut, etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉

Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin, mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.

Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla, että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin loppua kotiin.

Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä, ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa. Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle. Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta. Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.

Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei ikänä ollut käynyt. — — —

Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa, oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:

— Keitä siellä sitten on käynyt?

— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli, tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois Siljan vierestä kamarin puolelle.

— No mitäs Silja sanoi?

— Höh, mitäs se.

Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon riehakas katkaisu.

Iivari ei ehtinyt huomata Siljan tuloa. — — —

Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.

Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee, jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi on täydessä käynnissä.

Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä, joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.

Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.

Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille, jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa. Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan sängyllä.

— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.

— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.

Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi, jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään... Iivari oli jossakin yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana. Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta...

— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen ystävällisesti.

Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa. Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät neuvoa, miten olisi mentävä.

Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö se oli... Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»

Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»

Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia. Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.

Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.

TALON TYTÄR.