Part 3

— Kyllä, minä lähden heti.

Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.

Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon kiertyvä tarina elämä ja oleminen on... Kun vaan osaisi sen kerran _oikein_ ihmisille kuvata.

Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä. Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli olettanut ja melkein toivonut.

Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli. Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä. Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja sanoin jotain.

— Sinne Lelu nyt pannaan.

— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.

— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.

Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä katsellessa.

PÄIVÄKIRJAN LEHTI.

Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä hän _todella_ tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies voittajana läpäise.

Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.

Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja pöytä kyynärvartteni nojata.

Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme kaupungissa ja minä käyn työssä.

Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu. Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa, että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle... Toiset ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei ollut sentään sattunut.»

— Entä omat asiasi?

— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.

Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella, mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.

Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa. Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni — ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla, vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.

Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.

Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi — on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet tuntevat.

Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi. Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.

Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta. Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen ruokapöytään ja söin näön vuoksi.

En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni, kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin. Silmät eivät auenneet.

Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn, oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla; kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin. — Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli hiukan hervoton...

Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.

On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.

Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle. Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy. Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin... Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin, mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.

Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.

TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.

1.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä _on_ enemmän. Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen, lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. — Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista, josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä, kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa, ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin, niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa. Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua edes hillitsisi... tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin... Eihän siinä enää muuta ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan, sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —

Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen, tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään. Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi selkoa... Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin... Mutta sittenkin oli kovin viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut — kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle vien, niinkuin Reileen Kassu... Ja hän näki itsensä vain maantiellä matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta, juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena, housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri parhaana trokausaikana... Kuolema — silläkin lailla se voi tulla. Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava. Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä. Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä... Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen, silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh... Ja kyllähän ne pirut sitä hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit, mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä. Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata, mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!

Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat. Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.

Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.

2.

Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat. Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat viinalla valmiiksi pehmittäneet.

Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella, kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät, jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt, oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat...