Part 2

Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika, jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita. Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa, suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani. Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista. Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään voi.

Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut. Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa kuin jalankulkijalla... Nyt se laskettaa ohitseni.

— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»

Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä, joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen minä ja kotona ovat toiset... Astuin yhä eteenpäin.

Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi häntä pakosta astuin.

Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla äänellä, minne olin menossa.

— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.

— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.

— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty. Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi — — —

— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen kanssansa parane.

— Mistäs päin te olette kotoisin?

Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.

— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.

— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.

— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos tarvitaan.

Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja. Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset. Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.

Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi. Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt, olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja leuka olivat tavallisilla paikoillaan.

Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon äskeisen taitse taas mieleeni.

Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin: potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen. Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan, kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske. Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.

Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival; painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin, jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.

Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.

LELU.

Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä: nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.

En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia rakkeja... Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen, lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma. Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu, hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut hoksasimme ratkaisun:

»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»

Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan, pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu. Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä, oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.

Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin, siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.

Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua». Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa — yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä, sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat: mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.

»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy, alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa. Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua, että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin. Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.

Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.

Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri, kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi Lelu parkaa... Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen. Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää. Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.

Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu, jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä. Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana asettaa...

Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen. Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella koettaa mieltänsä tyydyttää...

Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain niinkuin kukaksi kruunuun.

Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta, pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki, ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi... No niin — määräpäiväksi sitä ei ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.

Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana. Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.

Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa. Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa, mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita, muistoon jääviä leikkejä...

Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti, pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä — eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.

Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.

Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin. Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun, kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta, jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin...

Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.

Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus, että kyllä se _jossain_ on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä, menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin — siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani, että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt. Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä, niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle...

Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —». Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla! Mutta minä toivoin löytäväni _ihmisen_, joka oli sen tappanut.)

Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon. Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».

Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan. Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän oli lähteissäni unohtanut.

— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.

— Mistä?

— Kaivosta. Samuli löysi.

— Vai niin.

— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?