Part 1

TÖLLINMÄKI

Kirj..

F. E. Sillanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Töllinmäki. Talvista taivalta. Lelu. Päiväkirjan lehti. Taistelu elämisestä eli Viimeinen lihamatka. Huhtikuinen tanssiyö. Talon tytär. Viimeinen näytös. Taavetti Pietilän omaisuus. Nestori. Pakinoita: Vanha leikkele. Muuan lähimmäiseni. Leikkuumuistoja. Käräjät. Piiat ja rengit. Joulu. Lukusijat. Värsy saunan ylistysvirteen. Pääsiäisaamu. Pirtti. Ensi lumen alakuloisuus.

TÖLLINMÄKI.

Sillanpään töllin Kierikkalan myllykolusta, sen, jossa synnyin ja onnellisimmat vuoteni kasvoin, minun vanhempani myivät niihin aikoihin, kun minä rupesin käymään Tampereella lyseota. Siten heidän tarinansa siellä päättyi samaan aikaan kuin minun varsinainen lapsuuteni.

Kymmenen vuoden vanhana minä aloin määräävästi vaikuttaa heidän vaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Samoihin aikoihin he olivat ruvenneet pitämään pientä kauppaa pirttinsä nurkassa: sokeria, kahvia, tupakkaa, jauhoja ja kankaita. Kun minä jouduin kansakouluun etäiseen Haukijärven kylään, seurasivat isä ja äiti pian perässä ja aloittivat siellä kaupan pidon. Kaiken varalta isäni kumminkin säilytti Sillanpään hallussaan ja olla huhki siellä yksinään usein pitkiä aikoja tehden asumuksen töitä ja rakennellen uutta pirttiä, joka sitten valmiiksi hakattuna tuotiin Haukijärvelle. Silloin vasta hän myi Sillanpään...

Haukijärven uutiskansakoulu oli vuokrattuna Suojan talon suuressa, hiukan horjahtaneessa pirtissä. Talossa oli muuten suuri määrä kaiken näköistä rakennusröppöstä ja jossakin niiden seassa oli myös pieni kamari, jossa me kolmisin asuimme, keitimme ja kaupitsimme. Kun talo sitten tarvitsi tämän kamarin, muutimme saunakamariin, joka oli vieläkin pienempi. Pian sitten kumminkin päästiin uuteen omaan rakennukseen kauniiseen mäen lappeeseen ja saatiin ruveta sen ympärille istuttelemaan monivuotisia kukkia ja koristepensaita, jotka siellä vielä nytkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vehmaina rehoittavat. Se oli haukijärveläistä elämää. Kesäisen kasviston tavaton lajirunsaus on sieltä pysyvin muistoni. Myös istuin kallioisella istuimella riippakoivun alla ja tein runoa ensimmäiselle armaalleni, josta ei mitään tullut... Minun ollessani kahdeksannella luokalla vanhempani vihdoin myivät sikäläisen asuntonsa ja ostivat pienen mökin täältä päin, tuosta Kemijärven töllimäestä. Se mökki oli sittemmin minun elämässäni varsin tärkeitten vaiheitten keskuksena ja kiintopisteenä. Siellä olen ajatellut ratkaisevimmat ajatukseni, siellä olen raskaassa sisäisessä taistelussa lysähtänyt syvimpään epätoivoon ja siellä ovat ensimmäiset voiton riemut mieltäni avartaneet.

Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit, pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari, sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella...

Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa. Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.

Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti. Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä vielä vähemmän muistaen... Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman tuskassa, niinkuin unessa... Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.

Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913. Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa. Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan ennen syntymistään...

Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.

Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni. Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly, johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä... Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.

Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan. Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle. Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle, kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.

Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä, pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen ja sitten kahvipannun tulelle.

Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika... Isä ja äiti ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla. Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on iloinen ankaruus...

Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.

Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.

Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista, jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola. Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.

Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni. Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän. Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen, ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?

Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään. Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän hoitaa asian.

Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen. Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille äijälle, isälleni... No, kaupunkipa on edessä.

Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni. Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.

Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa...

Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.

Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä käydä sulottomaksi tuijotukseksi... Sellaisina hetkinä lähdin pienelle kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki, koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta seinäkaapin pimennoista.

Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.

Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti. Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes lopun läheisyys oli ilmeinen.

Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat ajatukset ja kysymykset.

Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen, olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan, jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä vuonna 1851...

Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi yötä.

Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja isävainaalleni. Nuoruudelleni...

TALVISTA TAIVALTA.

Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen, neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen, ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan... Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan. Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta kevät on jo tietoisuudessani.

Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut, vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.

Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä, joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä: karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä... Niin elävät ne kunnon ihmiset, joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein joutuu kaipaamaan arkea.

Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta, joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani, ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki tuntemattomalla... Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua niiden tilalle.

Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla, toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti hämäräksi... On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus: lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi hyvinkin tärkeä...