Part 6

Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista ärtyneistä vuorosanoista.

— Onko se sitten siellä Venäjällä?

— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.

— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?

— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle tyhmyydelle ainakin.

Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään — Suojanen, Eevertti, se mies... Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan? Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva. Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.

Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin epäselvä.

— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa valkosten heilana.

Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi. Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään. Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut perillistäkään...

Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen. Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:

— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.

— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.

— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.

Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen, kun niin olivat lahtarit kironneet... Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen. Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen paasatessa jo aikoja nukkuneet.

Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle... Muutenhan nämä hetket ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä mökissä ei mikään häiritse.

Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja pojat osaa isä paremmin kasvattaa... Aamulla minä ryhdyn asiaan oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee... Siellä se kuuluu vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän sekin oikein on.

Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla, kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu. Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut, linnaan, vankilaan... Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita, kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen, jonnekin, niin, selvä se: hirteen...

Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.

Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä, mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä, nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»

Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän, joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn. Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.

Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta. Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin, kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.

Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.

Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti olla kotona.

Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään selviämään.

Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta...

Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.»

Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.

Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.

TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.

Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite; siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. — Mutta ensin on kuvattava puitteet...

Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi, emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä, käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu. Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella; hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa, iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät tunnetaan... He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne kalliiksi tule nekään.

Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana. Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa komeana ja keltaisena.

Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa sahan rakennustyöt.

Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.

Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan, ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin johtanut kauppakirjojen tekoon.

Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia. Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja laajuudessa.

Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö, vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli, mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.

Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin. Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut laskelmissaan pettyä.

On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.

Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät siellä. Odottaa siis vain.

Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä, kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään... Kun hän vuosikymmenien kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.

Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:

— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.

Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi — olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata tämän tempun tarkoitusta.

Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.

Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.

Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti, talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta — sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina, sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin tuo mitätön summa... Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät, pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas. Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy, jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi: että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.

Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin kanssa.

— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään, sanoi isä.

— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.