Part 9

Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä, jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja innostus isänmaan vapauttamiseksi.

Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä, pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.

— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.

Olli kohottautui istualle. — Kirje!

— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle. Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.

Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen kuoreen.

— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. — Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.

— Ah!

Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa. Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta, punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti? Kuinka oli hänen laitansa?

Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa... Rakas oiva isä! Heljän kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille, tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa? Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä. Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti kukin kohdaltansa...

— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen verran kykenen.

Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.

— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se kannattaa.

Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.

— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.

— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te puhuisi ja kirjoittaisi noin.

Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.

— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.

Silloin Olli kuohahti vastarintaan.

— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa. Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä..." muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä. Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea, ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin — mutta vihan voimalla!

Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän kirjettä tarkempaan.

— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!

Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko nimisen. _Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa..._

Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä, yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit — nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä? Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.

Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.

— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.

— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin parahiksi iltapäiväjunaan.

Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka pysyi päätöksessään.

— Niin mene sitte Jumalan nimeen!

Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä. Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen. Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.

Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.

Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla jäähyväiset ainiaaksi.

Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen. Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä pihalle yksin.

— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa, niinkuin ette omistaisikaan..."

Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.

Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota, tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin. Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan, kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.

XVI

ETEENPÄIN

Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee. Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.

Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka, joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee, mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä. Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.

Viuh—viuh—viu-uuh!

Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.

— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.

He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.

Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja, kevätvettä tulvillaan, on edessä.

— Ojaan! — hän komentaa empimättä.

Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.

— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.

Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.

Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa. Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri isänmaan alttarille.

Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen, on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois, ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä ketju.

— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.

Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä totellaan kuin yksi mies.

— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö painaltaessaan lakeudelle.

— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan. He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi velvoittaa näidenkin muisto.

He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli, ‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. — Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta... Säikähdys valtaa perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.

Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä? Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"

Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja suorita toimitus pian!

Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.

Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit! — hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti, ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon, josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.

Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.

Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.

Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu, tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa. Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa, remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:

"Rakkaus, joka jumaluutes kuvaksi mun tänne loit..."

Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva, ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja, joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä aihetta ja tarkoitusta.

Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he rukoilevat hänen puolestansa.

— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen minuun?

Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki, soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä. Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.

Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta hän ei kelpaisikaan sotaan.

Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.

Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet kodit sen ytimen muodostavat.

Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:

"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi!"

Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.

— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies! Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös. Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!

— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi tuumii kylkeänsä kääntäen.

Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen komentaa: — Eteenpäin!

XVII

VÄISTYMÄTTÄ

"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet, kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan, ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen" postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon, johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia, paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi, jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi, varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa. Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta. Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen, kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒ Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa, rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja, julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa — kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille. Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä, miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet. Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys. Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava tulelle.