Part 10

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko, kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä. Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on, ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen, yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan: ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu, piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa? Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä vaarallisia ihmisiä...

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta. Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä, eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta. Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut, mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin. Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa — mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan. Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän, kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää... Siinä selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: — Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? — Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi, ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus — kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten. Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. — _Onko_ Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa, silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu, kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." — Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan, eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen teki.

Ei jokainen... Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.

XVIII

HÄLYYTYSTÄ

Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden johdosta täytyi neuvotella.

Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu. Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva.

Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat. Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla.

Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa: haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin". Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin, sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin.

Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan. Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan, vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä.

Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se olikin tuonut herrat kokoon.

Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia. Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä varalta."

— Mitä hän saattoi tarkoittaa?

— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee samalla.

— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang.

— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari terävästi.

— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan.

— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin?

— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä?

— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä.

— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko kaupungin tuleen.

— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt elävissä kuvissa?

— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla ole hyvää neuvoa?

Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli kuunnellut toisten tietoja ja arveluita.

— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti.

Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa vaimonsa kanssa.

— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa.

— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät.

— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on nyttemmin mahdoton.

— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä. Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti.

— Mitenkä häpeällä?

— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka. Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä miehistä.

— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia. Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt.

— Miten täältä olisit päässytkään?

— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja hoitaneet omaa itseämme.

— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni. Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa, salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin, sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt.

— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi, malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä, että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän oli oiva nuorukainen.

— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. — Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten.

— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te vastustitte suojeluskuntaa.

— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä, että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet, kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten, se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään.

Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat.

— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä?

— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja pyytää armoa.

Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi kuullutkaan pastorin puheita.

— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä menetelmästä.

— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta.

— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin ja pelastavat meidät.

— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. — Minulla on paikka katsottuna valmiiksi.

— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin. Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja lapsijoukkoni niskaan.

— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani sanonut, — virkkoi pastori.

Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti.

Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa ylöspäin maan mullasta?

Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet. Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa.

Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen, vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat omilla rauhallisilla asioillansa.

Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon, johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä. Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki pienokaiset syleilyynsä.

Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista: "Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?"