Part 8

— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.

Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä. Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.

Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen. Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän pani itsensä alttiiksi näin?

Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.

Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:

"Mua muistat, Jeesus, aina, aina, käsiisi piirsit mun —"

Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!

"Ei huolta, tuskaa elon tiellä, mi sulle outo ois, ei kyyneltä, jot' et sä tietäis ja pyyhkis pois.

Ja siksi nytkin luokses hiivin mä hiljaa itkien, ja kätes lasket pääni päälle sä siunaten.

Oi, kädet haavoitetut, rakkaat, ne rinnan rauhoittaa, ja sydämeni taistohonsa taas voimaa saa."

Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun paimenen puolesta.

Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.

— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa. Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen valvomaan?

Monet nousivat seisomaan.

— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.

Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt. Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.

Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.

Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa, sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa. Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.

Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.

— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä yöhyväisiksi.

XIV

"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN"

Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat levottomina taivaalla.

— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, ‒ sanoi Janne. — On tiukka käsky istua esikunnassa kello kuudelta.

— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja?

— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa. Minä en tiedä enempää kuin kissa.

— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi siunaamatta.

— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. ‒ Saihan Aaro puistossa torvisoitot ja puheet.

— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin väkeä näin kauvan kiusataan...

— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori, tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi.

— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti, jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista pois, että pastori on vankina.

— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan, kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies, Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa sotasalaisuuksia.

Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin johtui hänen mieleensä: ‒ Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon ja enemmänkin.

— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä niinkuin karjaa.

— Pastorskako! — huudahti Laina.

— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään. Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi.

— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä.

— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei olisi mukissut.

Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi. Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy.

— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä takaisin Valinkoon.

— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa. Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi?

— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota loppuisi jo pian!

Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa, kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on hyviä uutisia meille. Toivotaan!

— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus opettaja Kaarion luona.

"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, se riemuin soinnahtaapi..."

Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen. Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä: "Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti." Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa. Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat "kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa.

— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa vastausta.

"Te kotiseudut, kaukomaat, jo kutsun kaikua suokaa! Nyt Jeesus vastaanottakaat ja hälle kiitosta tuokaa! Jeesukselle kiitos, kunnia ja kiitos —"

Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa päässä, syöksähti sisälle.

Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä kajahti kertosäe:

"Nyt Jeesus vastaanottakaat ja hälle kiitosta tuokaa!"

Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on istunto!

— Mitä? Mistä tiedät?

— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken juuri pastori vietiin ylös.

Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli tietenkin kärkäs uutisille...

— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka hetki voi olla ratkaiseva.

Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa. Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut.

Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi!

Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme raatihuoneen kautta.

He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen jäljessänsä."

Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta, katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille. Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko maailma unhottui.

Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa.

Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois? Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta!

Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen. Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa. Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli viety pois tietymättömiin kohtaloihin.

Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle. Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta.

He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat rientää rukoushuoneelle. ‒ Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle paikalleen.

Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi yrittää uudestaan.

Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella. Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät, vaikenivat.

Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa:

"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, se riemuin soinnahtaapi. Karitsa, kuollut ristillään, hän ikikiitoksen saapi. Jeesukselle kiitos, kunnia ja kiitos! Karitsa, kuollut ristillään, hän ikikiitoksen saapi."

Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi.

"Karitsa, kuollut ristillään —"

Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä.

Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin, ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui.

Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille. Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät. Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät vaarallisesti.

Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän, Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se on lehdessäkin ollut painettuna.

Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa. Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta vyöryi.

Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin perheinensä katosi puistikon pimeyteen.

Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan. Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki.

Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän."

Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain toista.

"Levähtäkää vähän."

Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen mieltänsä askarruttanut:

— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit vapauden?

Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää.

Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä.

— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas. Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu..."

Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta.

— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa.

Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta.

— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut?

— Ei muuta.

— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua.

Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski salamana Mikonkin tajuntaan.

Oliko mahdollista päätellä näin?

Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää.

— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle.

— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää vähän". Hän lupaa sen meille.

Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen tyynyltä. Hän valvoi vielä.

— Laula, äiti, linnusta siiven alla!

Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan, äiti ei jaksa nyt.

Ja hän lauloi hiljaa:

"Jonk' on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla."

Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa.

III

XV

VALKOISELLA PUOLELLA

Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska, kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain. Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.

Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä hyväntahtoisella mielenkiinnolla.

— Vieläkö tahdotte korppua lisää?

Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan, sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.

— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa ja muuta hyvyyttä.

Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?

Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah, kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat hänenkin apuansa?