Part 3

Oliko onni veltostuttanut häntä? Kenties opintojen jatkamisen suhteen. Siksipä oli aika tarmolla ryhtyä niihin, niin hän oli harkinnut ja muillekin selittänyt. Kunnianhimo ja elämän mukavuuden tavoittelu kulki mukana, mutta verhoutui velvollisuuden vaippaan.

Mitäpä siitä enempää! Olihan tili nyt selvä Jumalan kanssa, ja Heljälle oli kaikki puhuttu. Arvelutti, etteihän se nyt vaan ollut tapahtunut liian myöhään, onnea ja sopusointua särkien.

Kuinka hän sanoikaan, hellä ja rakastava Heljä, ajattelemattoman itsekkäänä suuressa tuskassansa: "Miksi juuri sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin?" Yhtä lämmin on toisenkin puolison ja toisenkin isän ja äidin sydän, yhtä suuri sen uhri ja kärsimys.

Mutta Mestari on sanonut: "Ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pelloista, eikä saisi satakertaisesti takaisin nyt tässä ajassa ja tulevassa maailmassa ijankaikkista elämää."

Ymmärsiköhän Heljä hänet oikein? Käsittikö hän sen, mitä Mikko oli tahtonut painostaa: että vastauksen Herralle hän oli antanut _vain omasta puolestaan_ ja pyytänyt Heljää rukoilemaan — ei lähtöä, ei jäämistä, ei mitään määrättyä heille kummallekaan — ainoastaan _alttiutta Herran tahtoon_ hänelle myös.

Sillä vasten Heljän tahtoa hän ei koskaan lähtisi. Uhri oli oikeutettu vain, jos he molemmat yksimielisesti ja ilolla tahtoivat sen antaa. Silloin siitä lapsillekin oli korkein siunaus koituva, vastoin kaikkia inhimillisen järjen tai tunteen päätelmiä.

Kun Hans Egede aikoinaan halusi lähteä Grönlantiin eskimojen luo, kesti kauvan, ennenkuin hän voitti vaimonsa sydänaatteellensa. Mutta sittepä olikin Gertrud rouva oikea lähetyssaarnaajan vaimon esikuva innossa, kestävyydessä ja rakkaudessa.

Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Ei Heljänkään suhteen. Kaikkein vähimmin hänen!

Mutta toisaalta — tapahtukoon Jumalan tahto!

* * * * *

Heljä huoneessaan oli ensin kuin huumauksissa, liikkumatonna, satutettuna kuin lintunen siipeen. Sitte tunteet kiihkeinä kuohahtivat. Hän syöksähti lasten vuoteiden luo, ja vähältä piti, ettei hän puristanut heitä syliinsä ja herättänyt unen rauhasta.

Mutta kesken kaiken kaikuivat hänen korvissaan hänen omat sanansa, ne viimeiset, joita Mikko oli pyytänyt häntä laskemaan Jumalan eteen: "Miksi ei joku muu voisi lähteä, miksi juuri sinä? Miksi ei joku muu voisi lähteä?"

Polttava hehku poskillaan hän itkien vaipui vuoteensa viereen, kätki kasvonsa peitteeseen ja nyyhki: — Jumalani, Vapahtajani, kuinka itsekäs minä olen! Auta minua, _taivuta minut_ siihen, mitä itse en voi, siihen, mitä tahdot — _jos_ tahdot - sillä sinähän olet rakkauden Jumala...

Mikko oli tahollansa ennättänyt ajatella ajatuksia kokonaisen pitkän, monijaksoisen sarjan, Heljä vain yhden yksinkertaisen, ainoan, silloin kuin ovi väliltä avautui. Mikko sen avasi, hellänä, huolekkaana. Nähdessään vaimonsa itkettyneet silmät, hän ei voinut muuta kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa, kyyneltyä itsekin ja kuiskata haikein sydämin: — Heljäni, armas, voitko rakastaa minua nytkin, sano, voitko? Ja uskotko, että minä sinua rakastan?

Ja Heljän huulilta kuului hiljaa: — Rakastan ja uskon... Ja _minä olen rukoillut, niinkuin pyysit..._

He elivät nyt kumpikin sellaista hetkeä, jona unohtuu koko ympäröivä maailma, ja taivas on likeisempi kuin lähin todellisuus.

Silloin kajahti kumea jyskytys ulkoeteisen ovelle. Säpsähtäen he havahtuivat kuuntelemaan.

— Mitä se on?

— Olli! Oi hyvä Jumala, auta! Mikko, riennä — mitä onkaan tapahtunut?

Mikko ei enää kuullut, hän oli siepannut kynttilän ja ehtinyt jo eteiseen asti.

V

KRUUNU

Ulkona oven takana oli vanha ukko. Hän haki pastoria kuolevan sairaan luo, lähimmälle saarelle, jonne oli muodostunut kylämäinen esikaupunki.

Ukko pyyteli anteeksi tuloansa näin yöllä ja pahassa ilmassa. Ihme, että olikin pastori vielä ylhäällä. Se häntä rohkaisi kolkuttamaan, kun kynttilä tuikutti ikkunasta.

Pastori pyysi ukkoa sisälle, kunnes hän varustautuisi lähtemään.

— Olisi kyllä kiire, taitaa olla loppu käsissä.

— Minä riennän. Heti olen valmis. Mikko Salmi hengähti syvään. Hänkin oli hermojännityksessä tänä yönä. Miksi hän kohta oli jotain vaarallista kuvitellut, Heljän säikähdyksen tartuttamana?

Heljä värisi aivan kalpeana, kun Mikko muutamalla tyynnyttävällä sanalla selvitti tilanteen. Mutta ei hän siitäkään rauhoittunut.

— Oi, pitääkö sinun mennä minun luotani pois? Ja tuohon kauheaan lumimyrskyyn... Niin, tietysti sinun pitää... Mutta nyt et sinä voikaan vartioida Ollia.

— En. Jätän hänet Jumalan käsiin; asia on johdettu näin. Mene sinäkin nukkumaan, Heljä. Hyvästi nyt.

Hän oli ottanut esiin ja pannut kuntoon rippineuvot, suuteli vaimoaan ja meni pukeutumaan eteiseen, jossa ukko lumivettä tippuvana istui pimeässä.

Ohi mennessään hän kuitenkin raotti Ollin ovea. Huoneessa oli hiljaista ja pimeää. Olli siis nukkui. Hän sulki varovasti oven ja pujahti vielä kertomaan huomionsa Heljälle, joka siitä oli hyvin kiitollinen.

Mikä ryöppy, ulvona, kohina siellä ulkona! Turkinkaulus pystyssä, etukumaroissaan pastori ponnisteli eteenpäin noutajansa rinnalla. Hän olisi mielellänsä kysellyt ja puhunut saadakseen valmistavia tietoja vakavan tehtävänsä varalle, mutta täytyi tyytyä vain katkonaisiin lauselmiin.

— Kuka on sairaana?

— Minun eukkoni.

— Eikö ollut ketään muuta lähetettävänä, kun te itse tulitte?

— Ei ollut.

— Onko sairas nyt ihan yksin?

— Naapurista eräs vaimo on siellä. Kuljettiin kotvan ääneti, tuulta puskien.

— Onko hän sairastanut kauvan? — alkoi taas pastori.

— On.

— Mikä tauti hänellä on?

— Rintatauti. On sylkenyt verta.

— Miksi nyt vasta haitte minua?

— Ei arvattu kiiruhtaa. Kun on heikkona kauvan, niin luulee pitemmältäkin kestävän.

Mikko kuohahti sisimmässään. Semmoisia ihmiset ovat! Ei tarvita Jumalaa eikä pappia, ennenkuin viimeisimmässä hädässä. Luullaan, että hän on mestari, joka muutamassa hetkessä korjaa kohdalleen, mitä pitkä elämä on nurin heittänyt. Ja ehtoollista pidetään taikana, joka ilman muuta auttaa pelastukseen, silloinkin kun sairas jo on niin heikko, että tuskin ymmärtää mitä tapahtuu.

Hän oli vähällä sanoa kovia ja kiihtyneitä sanoja, mutta hillitsi mielensä ja astui ääneti. Ruvetessaan puhumaan hän oli vakava ja ystävällinen.

— Onko vaimonne elänyt uskossa?

— Sitähän se on jos mitä.

— Sitte on hyvä. Senkötähden teidän mielestänne ei ennen tarvittu pappia?

Mies ei heti vastannut. Kysymys tuntui oudostuttavan. Hänelle alkoi jotakin häämöittää siitä, mikä pastorin mielessä vastikään oli liikkunut.

— Niin, — hän sanoi empien, — jos jokainen juoksuttaisi ilman hätätarvetta, niin eihän teille jäisi rupeaman aikaa.

Totta sekin. Mikkokin huomasi väärin arvostelleensa ainakin tällä kertaa. Sitä parempi. Kunpa nyt ajoissa ehdittäisiin perille.

Kun nyt edessäolevasta tärkein oli selvillä, irtautuivat ajatukset liikkumaan taaksepäin. Mikon mieleen välähti lause, johon hän ei ensi hetkenä ollut kiinnittänyt erikoista huomiota, mutta joka kuitenkin oli jäänyt hänen tajuntaansa.

— Te sanoitte, että uskalsitte koputtaa, kun näitte valoa ikkunasta. Mistä ikkunasta?

— Siitä pihanpuoleisesta, portaitten vierestä.

— Oikealtako?

— Niin, nuoren herran kamarista. Onko hän sukua? Olen nähnyt pastorskan kanssa kirkossa.

— Vaimoni veli asuu meillä. Hän on lukemassa.

— Myöhään teillä valvotaan.

— Ei tavallisesti. Sattui tällä kertaa. Mikko jäi ihmettelemään. Ollin kynttilä oli siis palanut ukon tullessa. Kuinka hän sitte siinä tuokiossa olisi uneen päässyt? Eikä ollut edes utelias tuon äkillisen, yllättävän koputuksen johdosta! Eihän hän vain ollut huomaamatta pujahtanut ulos? Miten ja milloin? Ei, ei ollut mahdollista.

— Näittekö nuorta herraa? — kysyi Mikko äkkiä, koettaen pysyttää ääntänsä rauhallisena.

— Katsoi hän ulos huoneestaan, kun te olitte rippikaluja hakemassa, ja kysyi mikä on. Minä sanoin.

— Oli ehkä jo riisuutunut.

— Ei ollut, oli täysissä vaatteissa ja kynttilä kädessä. Jumala salli valvoa, oli se hyvä minulle. Olisi tuntunut vallan pahalta ajaa ihmisiä vuoteesta ylös. Tämäkin oli kyllä paha.

Mikko tiesi tarpeeksi. Siis kumminkin tänä yönä! Olli valvoi pukimissaan, mutta varovaisuuden vuoksi sammutti kynttilän ja heittäytyi nukkuvaksi, kun Mikko lähestyi. Se ei hyvää merkinnyt.

Loppumatkan hän kulki vaihtamatta monta sanaa ukon kanssa. Ristiriitaiset ajatukset hämmensivät rauhaa. Mutta oli miten oli, hänen oli pakottautuminen unohtamaan omat huolensa. Äänettömässä rukouksessa hän vielä kerran uskoi ne Jumalalle, koettaen keskittyä ajattelemaan häntä, jonka luoksi oltiin menossa.

Lyhyellä jäämatkalla tuuli hyökkäsi takaapäin, ajaen kulkijat puolijuoksuun. Ukko läähätti raskaasti, jalkojen takertuessa kinostuneeseen lumeen, joka peitti polun. Mikko pyrki reippaasti eteenpäin; hänelle tämäntapaiset vaikeudet eivät suuria merkinneet.

Jo noustiin saaren töyräälle; jo pilkoitti valo matalan mökin ikkunasta.

He astuivat eteiseen, pudistelivat pois lumen ja tulivat tupaan.

— Vieläkö elää? — kysyi ukko jo ovessa naiselta, joka kääntyi vuoteen äärestä heidän tullessaan.

— Vielä. Nukkuu.

He riisuivat päällysvaatteensa ja lähenivät vuodetta. Ukko pysähtyi jalkopuoleen, nainen siirsi syrjään tuolinsa, ja pastori asettui sairaan pään kohdalle. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Sairas oli vanha mummo, kutistunein kalpein kasvoin. Hänen horteensa ei näyttänyt tavalliselta unelta, sillä silmät olivat auki, vaikka hän ilmeisesti ei niillä mitään nähnyt lähimmästä ympäristöstänsä. Jossakin kaukana hänen henkensä vaelsi.

Pastori pudisti päätänsä.

— Taisitte hakea liian myöhään. Hän kyllä elää, mutta tämä maailma ei enää ulotu häneen.

Ukko huokasi murheellisena. Taisipa olla niin. Nainen tarjosi pastorille tuolin.

— Jos sentään odottaisitte vähän vielä. Niin he odottivat puolen tuntia, tunnin.

Silloin pastori nousi.

— Ei hyödytä viipyä enempää.

Hän laski kätensä sairaan otsalle ja lausui juhlallisesti: — Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi —

Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi, että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä kiinteämmin ja tajuisemmin.

Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki ympärillänsä.

— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen.

— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä.

— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee todellisuudeksi teille.

— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä.

— Näin siellä teidätkin, pastori.

— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, ‒ hän vastasi vakavasti.

— Teillä oli kruunu päässä... kirkas...

— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on auttava minua siihen.

— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas... Minulle vastattiin, että se on _marttyyrikruunu..._

Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen.

Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta.

Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan rukoukseen ja ylistykseen.

Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi, sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä.

Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan. Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa.

— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki lähenee.

Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat arvaamattomat asiat kysymyksessä.

Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten asevarastot sijaitsivat.

VI

LÄHTÖ

Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.

Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli?

Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa kuului laukaus ‒ toinen, kolmas...

— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on tapahtunut.

Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin. Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä portista tietymättömiin.

Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden tietä suoraan.

Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.

— Stoi! — kuului huuto.

Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.

— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi, vastaten rauhallisesti: —

Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin katsomaan, mitä on tekeillä.

— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin laskivat alas.

— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko hievahtamatta.

Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —

— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa, miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!

Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.

Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän tuiketta ikkunoista.

Kuinka Ollin oli käynyt?

Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.

Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin. Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.

— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä varustautumaan.

— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai. Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan minun pääni paljoa maksa.

Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.

— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa riisumishommissa.

— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On taskuasekin. Se hyvä.

— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.

Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.

— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa.

— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo vain kaakku semmoisenaan.

Langokset jäivät hetkeksi kahden.

— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!

Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.

— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan vaikka henkeni.

Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.

— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta!

— Joudu, joudu!

Ei tarvinnut kehoittaa.

— Nyt Jumalan huomaan!

Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa, harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.

— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.

— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.

Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.

— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —

— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.

Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus. Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle, joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.

Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.

— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia hakemassa?

Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.

Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.

Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin? Kenen ja keitä vastaan?

Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?

Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.

Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja, niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää, että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.

Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana... Itse hän oli Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.

Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten pistimiin olivat tarttuneet.

Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.

Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien suojassa... Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut. Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.

Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?

Ei tiedä. — —

Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen kaikkea hän, sananjulistaja.

Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?

Miksi uni yhä pakeni?

Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa — vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan humina ympärillä.

Kruunu...

Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.

Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.