Part 4

Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.

Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.

Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.

— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään, nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?

— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi... Nyt minä puristan ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee meille linnan, kun hän palaa.

Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei jaksanut enää yksin.

— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi... Taikka eipä, se on vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —

— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo, ei saa!

Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo oli kova lapsen hennoille kätösille.

Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.

‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.

— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.

Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu pilvivaippa verhosi taivaan.

— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.

— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.

II

VII

PUNAINEN AIKA

On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa, eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään, jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä, käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon soitolla ja paukkinalla.

Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta.

Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan, ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti, vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa, mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä? Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä.

"Oi isänmaani kultainen ja kallis, sinua kaikki työni tarkoittaa..."

Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella?

Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"

Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka, joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan" sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar, joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa, tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet sotaan... Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä, joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina pinnalle pohjamudan.

Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin. Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: — Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. —

Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan puolesi!

Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin. Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. ‒ Taisitte itse olla lähettämässä, — tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita. — Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten.

Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin. Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa.

Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä:

"Oon vieras päällä maan, mä täällä kuljen lyhyen iltahetken vaan..."

Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha? Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki. Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro? Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi. He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät, missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat. Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa.

Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät.

— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä.

Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen voimansa kaksinkertaisiksi.

Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa!

Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista, murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä, mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää.

Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään, ennenkuin on rauha.

Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä...

Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa!

Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas aika.

VIII

LAPSET

Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille. Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä. He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli?

— Mennään katsomaan!

Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille.

Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki. Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla siskolla ja muilla.

Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen leikkiin.

— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh! Ammu, Kalle!

Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti.

— Puh, puh!

— Kaadu, sinun pitää kaatua!

Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi portilta ja heittäytyi väliin.

— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen. — Älä tee pahaa, kun emme mekään tee.

— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin.

— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? ‒ kysyi Auri, kääntyen Alliin.

— Ei tulla vaan.

— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila.

— Eipä isä ole lahtari.

— Onpa, — todisti Manu.

— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä sen sanot.

Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan.

— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa.

— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli yleishyökkäyksen merkki.

— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui, otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut.

Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat seisoivat vähän noloina.

— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan. Tarmo, tule nyt pois.

Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: — Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä on kuullut.

— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee vapaaksi.

— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat.

— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin.

— Juupa!

— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno ole kaatunut. Se ei ole totta.

Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut?

— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan elävän työmiehen otsaan.

Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät.

— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti.

— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä taivaaseen —

— Mutta lahtaripa ei pääse.

— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö!

Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa.

Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee, joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt. — Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? ‒ Lapsen silmistä katsoi epäilevä levottomuus. ‒ Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin Auri oli rauhoittunut.

Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa?

Pastori muisti muuatta nuorta miestä, joka pari pyhää takaperin oli ottanut osaa Herran ehtoollisen viettoon. Viikolla kerrottiin, että hän aseistettuna oli lähtenyt punaisten rintamalle. Ei myöskään yhtään ruumista ollut saatettu puistoon, ilman että pastori ensin oli haettu kasarmille siunaamaan niitä, ja hän oli tehnyt sen käsikirjan mukaan, omia sanojaan lisäämättä, jättäen vainajien sielut Jumalan huomaan. Varmaan Salama jo aikoja sitte olisi kirkonkin suljettanut, ellei olisi arkaillut oman puolueensa paheksumista.

Miksikä ei Herra tuntisi omiaan näittenkin ymmärtämättömien ja harhaantuneitten lapsi raukkojen riveissä, kuten kaikkialla maailmassa, missä ihmiset kamppailivat sumussa ja pimeydessä? Ei tietänyt kenkään, montako huokausta kuoleman kentiltä kohosi Jumalan puoleen, montako niittenkin sydämistä, jotka eksytettyinä kapinan merkkejä kantoivat.

"Rakastakaa vihollisianne!" oli Jeesus sanonut. Esivalta käytti aseita, se oli sen velvollisuus; mutta yksityiselle kristitylle kuului rakkauden laki. Rakkaudella oli viha voitettava.

Tästä hän ja Heljä olivat keskustelleet. ‒ Oi, — sanoi Heljä, — jospa voisin Ollille kirjoittaa! Tiedän, että hän on urhoollinen, ja se on oikein. Kunpa hän vaan ei vihaisi ketään erikseen eikä yhteisesti. Siitä minä kirjoittaisin.

— Ja siitä minä tahdon puhua ja todistaa, ‒ sanoi Mikko.

Tänään hän oli saarnannut koko sydämensä hehkulla siitä rakkaudesta, joka uhrautui ja kärsi kuolemaan asti syntisten tähden. "Hän jätti meille esikuvan, että hänen jälkiänsä noudattaisimme." Eikö sana ollut sattunut sydämiin? Hän oli nähnyt kyyneltyneitä silmiä, ja hän uskoi kylvönsä Jumalan Hengen haltuun.

Tämän jälkeen ei tuntunut hauskalta kotiin tultua kuulla lasten selkkauksesta ulkona leikkikentällä. Laina kiirehti siitä kertomaan heti paikalla. Ei hän itse ollut paljon kerinnyt nähdä, oli vain kuullut huudon ja porun. Mutta äsken hän oli pistäytynyt hakemassa kenkiänsä suutarilta, ja rouva oli ollut kovasti vihoissansa. Hän oli sanonut, että papin poika löi kepillä Akselia, repi naapurin Valtterilta punaisen nauhan ja sotki sitä kengillänsä. Eikä semmoinen tule pussiin, ellei ensin ole ollut säkissä, niin oli suutarin rouva sanonut.

— Ei Tarmo sotkenut nauhaa, — huudahti Auri. — Se oli ihan siisti, kun minä annoin sen Valtterille.

— Lapset saavat itse kertoa, — sanoi Heljä, vieden heidät makuuhuoneeseen.

He kertoivat totuuden mukaan, täydentäen toisiansa. Isä ja äiti olivat hyvin vakavat kumpikin. Pienellä asialla voi tällaisena aikana olla arvaamattomat seuraukset. Lastenkin täytyi oppia käsittämään vastuunalaisuutensa.

— Tarmo lapseni, — sanoi isä, — sinä tiedät, että ei ole oikein tapella naapurilasten kanssa. Jos he eivät leiki kiltisti, pitää tulla pois. Eikö äiti ole niin sanonut?

— On, — sanoi poika, painaen alas päänsä. — Eikä sota-asiat kuulu lapsille. Isä on sanonut, että pienet eivät ymmärrä niitä, ja sentähden heidän tulee vaieta. Isältä ja äidiltä vain saa kysyä ja taas kertoa isälle ja äidille, mitä sattuu kuulemaan. Etkö muista sitä, Tarmo?

— Muistan.

— Nyt sinä kuitenkin olet tehnyt toisin. Sinä ansaitset vitsaa siitä.

Pojan alahuuli alkoi väristä. Vain muutaman kerran hän oli isän vitsaa kokenut, eikä se ollut mitään hauskaa.

Auri hätääntyi veljen puolesta.

— Isä, — sanoi hän kiireisesti, — isä, ei Tarmo ollut paha poika. Minäkin olin siellä. Anna meille molemmille! Minulle hyvin vähän ja Tarmolle hyvin vähän, niin se yhteensä riittää. Tämä koski pojan kunniaan.

— Älähän, — sanoi hän Aurille. — Et sinä tapellut. Kyllä _isä_ saa minua lyödä, mutta Akseli ja Valtteri eivät saa. Enkä minä kärsi, että he puhuvat rumia isästä ja enosta ja valkoisista sotamiehistä!

Isä taisteli liikutustansa vastaan. Käsi oli jo tarttunut vitsaan, mutta hellitti otteensa. Silloin Heljä kumartui pojan puoleen.

— Rakas pikku Tarmo, kyllä me ymmärrämme, että sinä tahdoit isää ja enoa puolustaa. Mutta katsoppas, kultaseni, Jeesuksen omat lapset eivät saa kostaa pahaa pahalla. Jos sinä teet niin, luulevat ihmiset, että isä ja äiti ovat sinulle sellaista opettaneet. Isä voi joutua vaaraankin sen tähden. Sinä suojelet isää parhaiten, jos hillitset itsesi ja olet oikein kiltti.

Pojan silmät suurenivat. Hän oli vaiti kotvan aikaa. Sitte hän sanoi lujasti:

— Minä en enää koskaan tappele heidän kanssaan enkä kerro kirjeistä enkä muusta.

Äiti kääntyi isän puoleen.

— Luulen, ettei vitsaa enää tarvitakaan.

— Samaa minäkin luulen. — Ja isä taittoi sen palasiksi uuniin.

Tarmo ei sanonut mitään, mutta Auri Päivänkukka riemastui ja suuteli heitä jokaista vuorotellen.

IX

KIRJEET

Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn.

— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. ‒ Näillä kavereilla olisi asiaa hänelle. — Kuules, ‒ hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan.

— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti.

Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää.

Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen koputtamaan makuuhuoneen ovea.

— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria.

Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin tilille pienen poikansa tähden.

— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. — Lainalle hän sanoi: ‒ Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan.

Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin. Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle. Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja esiintyi johtajana.

— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, — alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain hävyttömän näköisiä.

Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet?

— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, ‒ hän vastasi.

— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka?

Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: — Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani.

Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky vangita pastori ja viedä päämajaan.

— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa, mutta minä olen saanut yhden.

Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa.

— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan sanoa.

— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, ‒ ja minun vanhempaani koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin.