Part 2

Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa, vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa: "Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää, ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri venäläisen sotaväen tähden.

Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin, intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä, missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle, pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja.

Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen.

Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan, kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla.

Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin. "Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan."

Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin!

Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin ylpeillä pojastansa!

Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"?

Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu. Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa: jotakin enemmän... Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua, se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan maja"... Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen? Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista... Ei, ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa.

Siis tänä yönä kello yksi! — —

Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä.

Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut, ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla oikea?

Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä neuvoteltiin.

Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat, joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä...

Kammotti...

Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen, kirveeniskut...

"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut.

Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä. Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta.

Murha, murha...

Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta tuhoamiskeinoa.

Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn? Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet? Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus.

Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha, että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut pelkkää vahinkoa!

Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista. Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi — ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin voi mennä uhriksi jonkun henki.

Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan. Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi.

Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä...

Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli aikaa vielä!

Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä, sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut, ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan alttarille, jos niin oli tarvis... Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta, joskus, kun kaikki oli ohitse... He ihailisivat, riemuitsivat läpi kyynelten.

Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista paperilla.

IV

UHRI

Heljä oli riisunut puseronsa, heittänyt yllensä väljän sinertävän kampausnutun ja purkanut pitkän, runsaan vaalean tukkansa, suodakseen sitä yöksi. Mikko ei vielä alkanut riisuutua, hän seisoi ja katseli vaimoansa.

— Sinä annoit nimen tytölle ja minä pojalle,-hän sanoi. — Taisi osua oikeaan, enemmän kuin arvasimmekaan. Mutta Auri, hän on vasta umpu; sinä se olet oikea Päivänkukka.

Heljä käännähti hymyilevänä.

— Mitä nyt? Sinähän puhut kuin sulho, morsiamelle. Tahdotko minua hyvitellä äskeisten synkkien silmäystesi jälkeen?

— Olenko minä sinuun luonut synkkiä silmäyksiä?

— Olet tietenkin. Mutta minä en ymmärtänyt miksi. Joskus sinä pahastut turhasta. Minä sanoin, ettei olisi ollut hauska olla Pattesonin vaimona. Et suinkaan luullut, että vertasin sinua häneen? Mikko kulta — enhän minä tarkoittanut loukata, vaikka välistä todellakin huolehdin ja vapisen tähtesi.

— Oi Heljä, ethän sinä minua loukannut. Mutta minä pelkään, että Päivänkukka minun rinnallani on liian karussa maassa.

— Älä nyt lavertele turhia. Miksi me puhummekaan meistä — sinusta ja minusta. Ollin asia on tärkeämpi. Mitä se poika onkaan saanut päähänsä! Luuletko, että hän suostuu lähtemään huomenna kotiin? Onhan sekin vahinko, matka maksaa, mutta —

— Rukoilemme hänen puolestaan, Heljä. Hänen ja koko kaupungin ja maan.

Mikko Salmen sydämessä asui synkkä aavistus. Eikö kuitenkin Olli aikonut tekoansa juuri tänä yönä? Hänestä tuntui, että estely ja vakuuttelu ei ollut nuorukaiseen tehonnut. Mitä oli tehtävä? Ilmiantajaksi hän ei voinut eikä tahtonut ruveta. Eikä kaksikymmenvuotias ollut enää lapsi, joka teljetään huoneeseensa, jos hän on uppiniskainen.

Hän päätti tehdä ainoan, mikä oli hänen vallassansa: valvoa, rukoilla, odottaa. Hänen oma työhuoneensa oli makuuhuoneen ja eteisen välillä, ovi vastapäätä Ollin ovea. Jos hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja piti eteiseen vievän oven auki, ei Olli voinut poistua hänen huomaamattansa. Ikkunakin oli talveksi suljettu, eikä avattavasta ruudusta mies mahtunut.

Tämän selviteltyään itsellensä hän tyyntyi.

— Menen lukitsemaan ulko-oven, — hän sanoi Heljälle. Tietysti se oli lukittava nyt kuten aina. Kätkeäkö avain? Ei, ei sellaista keinoa. Eipä siitä olisi apuakaan, hän samassa muisti. Ollilla oli oma avaimensa.

He polvistuivat yhdessä, Mikko ja Heljä. Mikon rukous oli kuin liekki, joka kohosi ukkostumman taivaan taustaa vasten. Se vaikutti Heljään oudosti, ei rauhoittaen, vaan jännittäen ja järkyttäen.

— Kuule, — sanoi hän, heidän noustuansa. ‒ Sinä et usko, että Olli on heittänyt aikeensa.

— En, — sanoi Mikko. — Mutta ohjakset ovat Jumalan käsissä. Nuku rauhallisesti. Minä aion valvoa, vaikkapa aamuun asti, jos on tarvis.

— Kuinka voit luulla, että minäkään nukkuisin? Suo minun valvoa kanssasi! Tämä on kauheata... Jospa voisimme keskustella jostakin, joka olisi niin suurta, että se voittaisi tämän. Minä tiedän, mitä vastaat: Jumala. Kun osaisin panna käytäntöön, mitä uskon... levätä niinkuin pieni karitsa.

Mikko Salmi seisoi taas katsellen vaimoansa samalla selittämättömällä katseella kuin jo useita kertoja tänä iltana. Hän empi vielä, mutta teki sitte nopean päätöksen.

— Tahdotko siis, Heljä, että puhun sinulle, todella jotakin suurta — jotakin, jota et ole odottanut?

— Mikko, sinä pelotat minua!

— Päivänkukka, armas... Tule, istu tähän luokseni.

Heljä painui hänen puoleensa, ja hän puristi hentoa, pehmoista vartaloa rintaansa vasten intohimoisella hellyydellä. Hän suuteli silmiä, poskia, punahuulia.

— Mikä sinun on, Mikko? — ihmetteli Heljä, onnesta ja huolesta väristen.

Mikko päästi hänet irti, ja hänen katseensa kulki jo taas pois, tuonne, missä oli kaksi pientä vuodetta rinnakkain. Auri ja Tarmo, rakkaat lapset. Hän nousi, meni viereen ja katseli heitä, palasi sitte Heljän luo, vakavana ja hillittynä jälleen.

— Istu kuuntelemaan, — hän pyysi.

Heljä totteli vaieten, jännittyneessä odotuksessa.

— Sinä tiedät, että olen tutkinut Etelämeren saarten lähetystyötä. Toisessa tarkoituksessa ryhdyin siihen, toinen on ollut tulos.

— Kuinka niin? — Heljä ihmetteli. — Tottahan siitä tulee tutkintokirjoitus? Ei suinkaan sinun vaivasi ole hukkaan mennyt?

— Ei, ei, olen saanut monin verroin enemmän kuin odotin. Kirjoitan kyllä tutkimukseni, mutta en enää itseni tähden. Herran työn tähden sen teen.

— En ymmärrä, — sanoi Heljä hiljaa.

— Niin, katsohan, vaikuttimissa on ero. Me viihdymme hyvin täällä, minulla on yltäkyllin työtä seurakunnassani, ja sisaruksenakin asuvat niin lähellä, että silloin tällöin on helppo tavata heitä. Palkka riittää toimeentuloksemme, kunnes kerran virkavuosien nojalla pääsen ehdolle johonkin kirkkoherranvirkaan. Miksi luulet, että minä kumminkin rupesin korkeampaa arvoastetta tavoittelemaan?

— Sinähän usein olet kauniisti puhunut meistä, lapsista ja minusta, — vastasi Heljä. — Olet sanonut, että haluat meille mukavampaa ja suurempaa pappilaa maalla tai ehkä kotia Helsingissä... että lapset saisivat kasvaa kaiken omistamisessa, mikä tekee elämän rikkaaksi, ja minun olisi hyvä olla. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei meiltä täälläkään mitään puutu.

— Niin, niin, Heljä, kyllä minä teitäkin ajattelin. Tahdoin teille mukavaa, helppoa elämää, sellaista joka kietoo kukkaköynnöksillä ja nukuttaa tuoksuihin. Tahdoin teille sitä, mitä maailma antaa. On se kyllä inhimillistä.

— Kuinka oudosti sinä puhut, Mikko!

— Voisin puhua oudommastikin. Esimerkiksi, että minun mahdollisuuteni ovat suuremmat kuin pikkukaupungin kappalaisen. Turha on istua piilossa, jos voi nousta jalustalle. Sanoihan kerran joku, että minussa on ainesta vaikka piispaksi!

— Mikko, mikä sinun on? Sinä saatat minut aivan ymmälle.

— Katsos, Heljä, minä vain armotta paljastan sinulle sisintäni, niinkuin Jumala on minulle itselleni tehnyt. Enhän minä suinkaan alunpitäen ole ollut tietoinen siitä, mitä sydämessäni on asunut. Minähän muka vain olin velvollinen kartuttamaan tietojani, minun piti päästä kokoamaan suurempia joukkoja Herralle, minun oli luonnollisella tavalla huolehdittava teistä, rakkaistani. Näinhän virkaveljistäni ken tahansa voisi yrittää, kellä kykyä ja tilaisuutta on. Miksi siis en minäkin?

— Niin juuri, miksi et sinäkin. Eihän opintojen jatkaminen voi olla väärää. Sinä asetat oikean asian rumaan valoon. Älä, Mikko, puhu noin, se tuntuu pahalta.

— En minä puhu muista, puhun vain itsestäni. Herra minut riisui paljaaksi ja löi maahan. Kuta enemmän luin lähetyshistoriaa, kuta syvemmälti tutustuin hänen palvelijoihinsa, jotka kaikkensa uhraten lähtivät viinimäkeen, kauvas oudoille rannoille, jättäen taaksensa maallisen onnen ja kunnian parhaat unelmat, ainoana elämän valtavoimana Jeesus Kristus — kuinka pieneksi silloin kutistuinkaan ja kuinka häpesin itseäni!

— Nöyrille Jumala antaa armon, — sanoi Heljä.

— Antaa... minullekin antoi, kun oli ensin tyhjentänyt. Tiedätkö, millaisen armon? Hän kääntyi minun, arvottoman puoleen ja kysyi: "Oletko _sinä_ valmis?"

Heljän silmät suurenivat hämmästyneen kysyvinä.

— Anna anteeksi, oma rakkaani, että en silloin heti tätä kertonut sinulle. En voinut, sillä oman taisteluni aallot vasta kuohuivat. Epätoivoisena potkin tutkainta vastaan, vaikka minun tomuun painuneena olisi tullut kiittää ja ylistää. Sinusta puhuin Herralle ja lapsistamme. "Minulla on hento, suloinen vaimo, on kaksi herttaista lasta, jotka sinä, Herra, annoit..." Mitä hän vastasi? "Joka ei luovu", "joka ei seuraa" — sinä tunnet ne sanat... Etkä sinä aavistanut tästä kaikesta mitään!

— En. — Heljän huulet tuskin liikkuivat.

— Tunsit vain rakkauttani ehkä entistä enemmän, etkö tuntenut? Eikä seurakuntakaan ole muuta huomannut, kuin että työintoni on kiihtynyt, aivan kuin aikani sen keskuudessa olisi lyhyt.

Hän vaikeni hetkeksi, sitte jatkoi, ja äänessä oli hänen tahtomattaan juhlallinen sävy:

— Nyt en enää ponnistele. Kristus on tullut minulle väkevämmäksi omaa itseäni, työtäni, tulevaisuussuunnitelmiani ja teitäkin, rakkaita. Hän tehköön minulle, mitä tahtoo, pitäköön täällä tai vieköön sinne, elämään tai kärsimyksiin ja kuolemaan...

— Etelämeren saarilleko? — huudahti Heljä kauhusta kalpeana.

Kysymys rikkoi Mikon ylentyneen mielentilan, niin että hänen täytyi nauraa kesken kaiken.

— Mutta lapsi, mitä sinä ajattelet? Siellä oli Pattesonin ja hänen tovereittensa työmaa; Suomen lähetysseuran on Kiinassa ja Ambomaalla.

— Mitä se sen parempi on? — sai Heljä huuliltansa.

— Ei parempi eikä pahempi. Kaikkialla on huutava hätä, missä Jeesusta ei tunneta. Juuri tänä iltana itse siitä puhuit lapsille, kun salissa näytit palmua. Sinähän rakastat lähetystä, kuulut lähetysompeluseuraan, luet Lähetyssanomia ja —

Heljä oli purskahtanut itkuun. — Se on mahdotonta, — hän nyyhki. — Siellä sinä alituiseen olisit vaarassa. Ilmanalakin on epäterveellinen. Lapset ainakaan eivät sitä kestäisi.

— Ymmärrät siis, että en taistelutta ole antautunut, — vastasi Mikko hiljaa.

Heljä kohotti äkkiä kyyneleiset kasvonsa, tuijottaen Mikkoon.

— Ehkä jättäisitkin minut kotiin lasten kanssa? Tai lapset vieraille? Niinkö?

— Heljä, Heljä rakas, tämä kaikki tulee sinulle liian äkkiä. Anna anteeksi! Enhän minäkään vielä mitään tiedä, en muuta kuin oman alttiuteni, jos Herra minut kutsuu. Rauhoitu, hiljenny, oma rakkaani! Tahdothan kanssani laskea sen kaiken Herran hyviin käsiin? Rukoilethan, että sinunkin _tahtosi taipuisi kaikkeen, mitä Herra kysyy sinulta?_

— Sehän on mahdotonta! En luovu sinusta, en luovu lapsista, en tahdo sitä! Kuollaan yhdessä, jos täytyy. Mutta ei Jumala sellaista vaadi, ei sinulta eikä minulta eikä noilta meidän pikku raukoiltamme. Miksi juuri sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin? Miksi —

Mikko näki hänen tuskallisen kiintymyksensä ja kumartui häntä suutelemaan.

— Anna sen kaikua korvissasi, mitä nyt juuri viimeksi sanoit. Jää yksin, Heljä, puhu Jumalan kanssa.

Hän siirtyi hiljaa vierihuoneeseen, sulkien välioven äänettömästi.

Niin, nyt oli Heljä saanut ajattelemista, suurempaa hänen sydämellensä kuin Ollin puuhat ja aikeet. Heljä raukka! Hän oli jo sanoissa tehnyt syntiä, mutta Mikko pani sen omaan laskuunsa. _Hänen_ sanojensa taitamattomuus ja äkkinäisyys sen oli aiheuttanut. Heljän täytyi saada koota mielensä.

Itsekin Mikko kaipasi yksinäisyyttä nyt. Raskain hetki oli ohitse, mutta "voima oli lähtenyt hänestä", ja hän tarvitsi uutta Herraltansa.

Oli täysi hiljaisuus oven kummallakin puolella.

Mikko istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nojasi päätänsä käteensä. Hänen mieleensä johtui Paavalin lause: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi, mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi."

Kuinka paljon helpompi olisi hänenkin ollut empimättä ja kohta totella Herran ääntä, ellei kiinteitä, kalliita siteitä olisi ollut!

Ja kuitenkin: kiitos, kiitos, Herra, niistä siteistä! — —

Hänellä oli ollut hyvä ja onnellinen lapsuudenkoti, vähistä varoista huolimatta. Isä, Ananias Salmelin, oli ollut vaatimaton laivuri pienessä rantakaupungissa lähellä Mikon nykyistä työpaikkaa; äiti oli leipurin tytär, ahkera ja toimelias. Lapsia oli kasvatettu kurissa ja hurskaudessa, ja ihmisiä heistä kaikista oli tullutkin. Yksi sisar oli räätälin, toinen kellosepän vaimona kotikaupungissa. Kaksi veljeä purjehti merillä. Mikko, nuorin, oli hyväpäinen ja lukuhaluinen, sai käydä lyseon, pääsi yliopistoon ja luki lyhyessä ajassa papiksi, koko kotiväen yhteisvoimaisten uhrausten avulla. Hän oli hellällä kiitollisuudella kiintynyt heihin, eikä korkeampi sivistys suhdetta muuttanut vähässäkään määrässä. Kun vanhemmat kuolivat, ensin äiti, sitte isä, kaipasi hän heitä hyvän pojan hartaalla sydämellä. Sisaruksiansa hän säännöllisesti kävi tervehtimässä, ja kirjevaihtokin säilyi sydämellisenä.

Opiskeluaikanansa pääkaupungissa hän otti osaa yleisiin hengellisiin harrastuksiin, muun muassa toimien pyhäkoulunopettajana. Siinä työssä hän kohtasi Heljä Lehdon, Korpimäen kartanon tyttären kaukaa Karjalasta. Neito oli hänelle kuin ilmestys. Kuinka tällainen valo-olento oli liittynyt Jeesus Nasarealaisen halpaan saattueeseen ja palveli köyhien karitsojen ruokkijana Kaupunkilähetyksen avustajien joukossa? Mikon mielestä hän hienoine piirteineen ja aistikkaine pukuineen olisi kuulunut taideseuroihin, tanssisaleihin tai jonnekin muuanne, mihin laivurinpoika-teoloogilla ei ollut asiaa. Hän näki neidon joka viikko pyhäkoulunopettajain valmistuskokouksissa, ja heidän tuntinsa olivat samaan aikaan rukoushuoneen eri osissa. Kerran opettajat olivat kutsutut johtavan pastorin luo, ja Mikko sai silloin tietää, että neiti Lehto asui siellä, käydessään käsityökoulua Helsingissä. Sitä tietä hän siis oli joutunut pyhäkoulutyöhön.

Mikko katseli neitoa, joka askarteli pienokaisten parissa, äidillisen hellänä, varmana ja ujostelemattomana. Ei ollut Mikkokaan ujo eikä arka luonteeltaan, päinvastoin voimakas, jopa joskus häikäilemätön. Mutta ei hän rohjennut lähestyä kuuntelemaan Heljä Lehdon opetustunteja eikä muutenkaan paljon puhua hänen, kanssaan. Kuitenkin oli jotakin selittämätöntä heidän välillänsä. Mikko ymmärsi, että hän ensi kerran elämässään rakasti naista — rakasti, vaikka ei tietänyt hänestä paljoa enempää kuin oman ihastuksensa.

Silloin hän voitti itsensä ja etsi tilaisuutta kahdenkesken asettaakseen neidolle sydämensä kysymyksen. Ei se kysymys lähinnä kuulunut: "Rakastatteko minua?" Se kuului: "Rakastatteko. Jeesusta, Vapahtajaa?" Ja kun tyttö loi häneen suuret sinisilmänsä vakavina ja hiukan ihmettelevinä, vastaten: "Rakastan" — silloin hänelle oli kaikki tärkein ratkaistu. Siitä hetkestä hänen arkailunsa hävisi kokonaan, ja hän suuntasi koko tarmonsa ja pyrkimyksensä Heljän voittamiseen ikiomaksensa.

Ei sen ollut vaikea onnistua. Heljä sai kuulla lähetyspastorilta ja kaikilta muilta, kuinka lahjakas, etevä ja jaloluonteinen oli nuori teoloogi Mikko Salmi. Silloin sekin sana heitettiin, jonka Mikko nyt lähes yhdeksän vuotta myöhemmin itseänsä ivaten oli toistanut — että hänessä piili tuleva piispa. Noista puheista Heljä tosin vähät välitti, kun niitä aikoinaan hänelle ladeltiin... Mikko voitti hänet tummalla, miehekkäällä kauneudellaan, rakkautensa hehkulla ja ennen kaikkea ehjällä, rohkealla kristillisyydellään, jota hän ihaili. Heljä itse oli varsin toisenlainen, mutta vilpitön Jeesuksen opetuslapsi hänkin omalla tavallaan, omassa mitassaan.

Kun he olivat toisensa löytäneet, ei heidän kauvan tarvinnut omaa kotia odottaa. Mikko valmistui samana keväänä, ja Korpimäen isä ja äiti varustivat pienen pesän viihdykkääksi tyttärellensä ja uudelle pojallensa.

Niin, silloin ei Mikko ollut Heljää pyytänyt lähetyssaarnaajan vaimoksi Afrikan erämaihin eikä Kiinan kosteihin ja likaisiin kaupunkeihin. Olisiko Heljä uskaltanut ja tahtonut, jos hän olisi sen tehnyt jo alussa?

Kuin unelma oli heidän elämänsä liitänyt tähän asti. Todellakin se oli ollut sekoittumatonta onnea ja päivänpaistetta. Heljä oli Mikolle lakkaamatta uusi ihanuuden ilmestys, ja rakkaat lapset täydensivät kodin ilon. Ei ollut erikoista sairautta sattunut, ei mitään huomattavia vastoinkäymisiä. Oman vakinaisen seurakunnankin Mikko oli saanut heti ensi kerran hakiessansa, kappalaispaikan, jossa hän nykyään armovuoden aikana samalla toimitti kirkkoherrankin virkaa. Työtä oli hyvin paljon, mutta pääasia oli, että Jumalan siunaus siinä alunpitäen oli voimakkaana tuntunut.