Part 10

— Pajari miehineen tässä äsken pöyhisteli, mutta nyt näytämme me heille! Kaikki heidät pehmitämme ja tuon linna varustuksen, mokoman keskentekoisen haukanpesän, me poroksi poltamme! Eikös niin pojat, poroksi pajarin linnavarustuksen panemme?

— Poroksi menköön pajarin haukanpesä! Poroksi pajarin linnavarustus!

Kohuna tämä huuto markkinapaikan täyttää. Jo on nyt toinen leikki alkamassa kuin äsken, Tiurin miehet nyt voitonvarmoina valmistautuvat pajarin väestä selvää tekemään. Mutta Suur-Tiuri hillitsee miestensä kiihkoa ja jälleen haastaa:

— Antakaa olla pajarin väen rauhassa! Ja sinä, Kiviniemen isäntä, jätä pajari rauhaan! Me olemme Novgorodin miesten kanssa ystävyysliitossa ja me emme ensimmäisinä ryhdy rikkomaan tätä ystävyysliittoa! Tosin tämä pajari, Novgorodin ruhtinaan käskyläinen, on jo antanut tarpeeksi siihen aihetta, mutta me, vapaat Karjalan miehet, emme vieläkään ryhdy väkivaltaan, niinkuin pajari äsken mieli ryhtyä. Antakaa siis olla jousenne virittämättä, Tiurin miehet! Ja sinä Jaama, vanha ystäväni, anna miekkasi olla huotrassaan!

Vastenmielisesti Tiurin jousimiehet tottelevat Suur-Tiurin sanoja. Kiviniemen Karhu murisee tyytymättömänä:

— Jopa nyt turhia tässä kitsastelemaan! Olisi annettu pajarille ja hänen miehilleen mitä ovat ansainneet, kyyti olisi mokomille annettu Karjalan miesten keskuudesta.

Näin Kiviniemen isäntä murisee, mutta Suur-Tiuri ei ole hänen tyytymättömiä sanojaan kuulevinaan, vaan jälleen kääntyy pajarin puoleen ja tälle haastaa.

— Sinä näet, vieras pajari, että äsken aloittamasi markkinaleikki voisi sinulle ja sinun miehillesi päättyä hyvin huonosti. Minä en kuitenkaan ole tullut tänne markkinaleikkejä leikkimään, minä olen tullut riistaveroista ja lahjoista haastelemaan. Sinun palvelijasi on käynyt minua ja minun miehiäni luoksesi käskemässä, no hyvä, minä olen noudattanut käskyäsi. Mutta tiedä, vieras pajari, minä en maksa sinulle vaatimaasi riistaveroa enkä myöskään ole tuonut sinulle mitään hyviä lahjoja. En ole tuonut sinulle näädännahkoja, en soopelinnahkoja enkä tulirevonnahkoja, niinkuin palvelijasi käski tuomaan. Ja tokkopa nämä toisetkaan Tiurin miehet lienevät sinulle mitään hyviä lahjoja tuoneet. Vai onko ken pajarille lahjoja tuonut?

Tiurin miesten joukosta kuuluu naurua. Kiviniemen isäntä ärähtää:

— Vai lahjoja me mokomalle!

— Vaan ovatkos Laatokan puolen miehet pajarille lahjoja tuoneet? kysyy Suur-Tiuri vanhan Ritaniemen Lylyn puoleen kääntyen.

— Me Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet olemme tehneet sinun käskysi mukaan, Suur-Tiuri, ilmoittaa Ritaniemen Lyly. — Emme mekään tahdo riistaveroilla ja lahjuksilla vierasta pajaria rikastuttaa, mutta on täällä pajarin ystäviäkin, Laatokan täkäläisiä. Tuolla pajarin miesten joukossa näkyvät piileskelevän Uuksun vanha Semi ja Syvärin miesten heimovanhin Makari.

Kun Ritaniemen Lyly oli tämän ilmoittanut, puhkesi kuvaamaton melu Tiurin miesten joukossa. Kuului huutoja:

— Kavaltajat! Petturit! Vieraan vallan ystävät! Pajarin kätyrit! Esiin piilostaan astukoot!

Tiurin raivostuneet jousimiehet, Kiviniemen Karhu etunenässä, vetivät piileskelijät esille. Syntyneessä kahakassa sateli iskuja myös pajarin miehille, jotka koettivat auttaa ahdistettuja turvaan. Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen koettivat myös raivostuneita miehiä hillitä, mutta heidänkään sanojaan ei tällä kertaa toteltu. Vanha Lari taatto kiskoi monen toverin auttamana Uuksun miesten johtajaa rinnuksista, mutta Syvärin miesten heimovanhin oli joutunut Kiviniemen Karhun väkeviin käpäliin. Säälimättä hän rutisteli uhriaan ja ärisi hammasta purren:

— Kas tässä, Karjalan miehet, näette kavaltajan! Oli tämä mies aikanaan meidän joukossamme, näitte hänet suuria sanoja haastelevana Karjalan miesten yhteisissä neuvotteluissa, mutta kun tämä lurjus ei päässyt Suur-Tiurin yläpuolelle, on hän sukunsa ja heimonsa pettänyt, mennyt vieraan pajarin puolelle Karjalan miesten hautaa kaivamaan!

— Heitä hänet pois luotasi, Kiviniemen isäntä, käskee Suur-Tiuri lujalla äänellä. — Heitä valapatto kavaltaja ystäviensä joukkoon, älä saastuta hänestä rehellisiä käsiäsi!

— Jo heitänkin hänet! karjaisee Kiviniemen Karhu ja viskaa puolitajuttomaksi rutistamansa Syvärin miesten heimovanhimman kouristaan pajarin eteen.

— Kas siinä makaa, pajarin palvelija! Suutele hänen vaatteensa lievettä, niinkuin kuuluit kerran Syvärin miesten käräjillä suudelleen! Halaa hänen polviaan, ryömi ja matele maassa, vieraan pajarin koira! Mutta toista kertaa älä enää tule rehellisten Karjalan miesten joukkoon! Älä herrasi pajarin turvissakaan tule, sillä näethän, että pajari ei kykene sinua suojelemaan!

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin raju kiihtymys asettui ja Tiurin miesten iäkäs johtaja sai äänensä kuuluviin. Silloin hän puhui pajarille:

— Sinä näet, pajari, että tällä puolen Laatokan ei sinulla ole ystäviä! Varkain olet tullut meidän joukkoomme, varkain olet anastanut itsellesi tuon Laatokan miesten rappeutuneen linnavarustuksen ja sitä asuinsijanasi pitäen olet mielinyt tämänkin puolen miehistä tehdä ruhtinaasi orjia, niinkuin olet Laatokan täkäläisistä tehnyt. Mutta täällä elää vielä vapaita Karjalan miehiä. Me voisimme sinut ja sinun miehesi tällä hetkellä tuhota ja maan tasalle voisimme tuon keskentekoisen haukanpesäsi tasoittaa. Sitä emme kuitenkaan vielä tee, sillä me olemme vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin ruhtinasten kanssa. Minun isäni sen ystävyysliiton solmisi jalon ja viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa ja minä itse, kaikkien Tiurin ja Laatokan miesten puolesta, olen saman ystävyysliiton uudistanut. Minulla on Tiurin linnassa tallella pergamenttikäärö, johon on siitä asiasta riimukoukerot kirjoitettu ja sinun herrasi Ilja ruhtinaskin varmaan tietää sen sopimuskirjan olemassaolon. Siinä sanotaan, että mitään riistaveroa ei Karjalan vapaiden miesten tarvitse Novgorodin ruhtinaille suorittaa, ystävyyslahjoja he vain hyville ruhtinaille lähettäkööt, mutta silloin tuokoot myös ruhtinaiden lähettämät pajarit samanlaisia ystävyyslahjoja Karjalan vapaiden miesten heimovanhimmalle. Me olemme aikanaan ystävyyslahjamme Ilja ruhtinaalle lähettäneet, mutta hän ei ole minulle, Tiurin miesten johtajalle, mitään lahjoja lähettänyt. Hän on lähettänyt tänne meidän luoksemme vain sinut, kopean pajarinsa, omaa nimeään häpäisemään. Vanha ystävyyssopimuksemme sinua suojelkoon, mutta mistään asiasta me Tiurin miehet emme tahdo sinun kanssasi neuvotella. Jos herrasi ruhtinas haluaa neuvotella, niin lähettäköön oman miehensä Tiurin suurille elonajan heimokäräjille. Mutta viisaamman pajarin lähettäköön luoksemme! Nämä ovat minun sanani sinulle ja nyt mene tiehesi täältä kaikkine miehinesi, mene tuonne haukanpesääsi! Mutta tällä Karjalan miesten vanhalla markkinapaikalla ei kenenkään tarvitse sinulle ja sinun kärtsäkoirillesi riistaveroa suorittaa! Tiurin nuoret jousimiehet, maahan repikää pajarin veropöydät, tulella pajarin riista-aitta polttakaa! Mutta joilla on riistaa mukanaan, he tehkööt hyvässä rauhassa vaihtokauppaa Novgorodin kauppamiesten kanssa! Sinä pojanpoikani, Kalevi kaunoiseni ja te muut Tiurin miesten johtajat, te huolehtikaa siitä, että kukaan ei markkinarauhaa häiritse!

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi. Vanhan asemiehensä Kyyrön ja vanhan Kekri Kumoisen saattamana hän lähti veneidensä luo levähtämään. Monet muutkin Tiurin ja Laatokan miehet sinne menivät, ja kaikki ylistivät Suur-Tiurin viisaita ja voimakkaita sanoja, jotka hän oli puhunut pöyhkeälle pajarille.

Mutta markkinapaikalle jäivät nuori Kalevi ja Kiviniemen isäntä sekä muutamia muita jousimiesten johtajia. Rivakasti jousimiehet täyttivät Suur-Tiurin käskyn, hajoittivat maahan pajarin veropöydän, jonka Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka olivat valmiiksi varustaneet. Pajarin riista-aitan polttaminen jätettiin kuitenkin markkinoiden loppuun, sillä siitä lentelevät kipinät olisivat voineet aiheuttaa paljon muuta hävitystä myymäpöytiä, telttoja ja kojuja täyteen ahdetulla markkinapaikalla.

Kun maahan asti nöyryytetty pajari miehineen oli mennyt linnaansa, jäi pajarin tytär vielä markkinapaikalle. Ketään pajarin väestä ei jäänyt hänen seuraansa, yksinään hän harhaili Tiurin vanhuksen voitosta riemuitsevan markkinakansan joukossa. Hänenkin jälkeensä singottiin ivasanoja, mutta ei ylpeä pajarin tytär ollut niitä kuulevinaan. Muuta liikkui hänen mielessään, hän muisteli äsken näkemäänsä ja kuulemaansa, muisteli Tiurin vanhuksen voimakkaita sanoja, muisteli nuoren Tiurin urhon pelotonta esiintymistä isänsä edessä. Vihasiko hän näitä miehiä vai ihaili? Vihata hänen olisi heitä pitänyt, tietysti vihata, sillä hepä juuri olivat hänen isänsä nöyryyttäneet. Eikä pajarin tytär kuitenkaan voinut näitä miehiä vihata, vaan syvää ihailua hän tunsi heitä kohtaan. Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt vain nöyriä, isänsä solmuruoskaa pelkääviä miehiä, lahjoja tuovia miehiä orjamaista liehittelyä, mutta nämä Tiurin miehet olivat toista maata. Nämä miehet olivat pelottomia ja ylpeitä, ah jospa hän olisi nähnyt vielä vaikka vilahduksenkin Tiurin nuoresta urhosta.

Vähän myöhemmin pajarin tytär kohtasi markkinakansan joukossa vanhat tuttavansa Lari taaton ja tämän toverin nuoren jousimies Orman. Muitta mutkitta Lari taatto lyöttäytyi pajarin tyttären seuraan ja alkoi haastella:

— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin! Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska. Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle, pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen, minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No, no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.

Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa, häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:

— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!

Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä. Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena miesjoukolle ärjyy:

— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat, yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka pajarin tytärtä mielii ahdistaa!

— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?

— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös kuka sanoo minua ukko rähjäksi?

Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:

— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat. Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla tietä antavan.

Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.

Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun pajarin heimoa?

Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.

Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan kohtalosta.

IX Luku.

TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.

Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet. Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja, jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.

Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään. Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.

Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ. Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin. Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.

Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti, että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa vastaan.

Ei pajari Sergei kuitenkaan sinne asti ennättänyt. Unnunkoskella hän joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin, toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan. Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.

Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta. Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava. Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.

Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten jousimiesparvien kahakoimisena.

Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä ahdistaa.

Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi. Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä sillä kertaa ottanut mukaansa.

Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.

Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?

Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä. Hän vastaan huusi:

— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!

— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä vastaan taistelkaamme!

— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin Kalevin.

Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa, kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi polki sen päälle jalkansa ja huusi:

— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!

— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli, viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.

Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:

— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat. Sieltä surmannuoliaan ampuvat.

Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:

— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni, päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä, velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!

Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.

Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:

— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin ilveksen penikan hänelle viemme!

— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä Mikolka hyvillä mielin irvistäen.

— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!

Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.

Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä Käkisalmen pajarille.