Part 11

Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.

Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.

* * * * *

Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat valkamaan.

Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.

Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:

— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien noidannuoli tavoitti?

— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu urho paareillamme?

— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli mielistellen:

— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä saaliini!

Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä mielistellen:

— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen! Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.

Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan. Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään, mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:

— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti Tiurin mies?

Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi nauraen haastaa:

— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.

Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat, mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:

— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka, taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.

Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee. Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:

— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.

— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet. Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä mieleisemme rangaistuksen.

Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka hänelle naurahtaa:

— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär! Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa tallella olisivatkin!

Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen. Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että vankia piti huolellisesti hoidella.

Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi. Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:

— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle. Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.

Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli ihastuneena käsiään.

— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. — Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!

Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.

— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan. Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.

— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle lähettää!

Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.

X Luku.

LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.

Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät, mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita maistelemaan.

Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.

Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.

Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten puolelle.

Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.

Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:

— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä taistelussa.

— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia muita.

— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän luoksemme.

Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut, että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.

Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin kalliiksi.

Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.

Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:

— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan. Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin pajaria vastaan taistelemaan!

— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta. Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.

— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa! lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet vankityrmään vieneet!

Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan. Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi itseään surrut.

Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille toivehikkaana:

— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin luona hyvässä turvassa.

Mutta kun toiset tiedustelivat, kuka mahtava ystävä Kalevia pajarin luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä mutisi:

— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.

Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:

— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.

Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan, mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin» niin ilmoitti hän vastaukseksi:

— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi kaunoistamme pelastamaan.

Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.

Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.

— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.

Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan änkytetyksi:

— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja häntä minun pitäisi tavata.

Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:

— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!

— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin, mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:

— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos et minulle suostu asiaasi haastamaan.

Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:

— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.

Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto kerskailee touhuissaan:

— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni, älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian, Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon verran odottaa!

Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.

Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo tulleensa.

— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.

Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä. Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.

— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi hänen parhaan haukkasensa surmasi.

Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:

— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi sinun käski minulle kertomaan?

— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin vankikellarissa.

— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin, vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota, minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa, Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni, kullannuppuseni!

Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt hänelle kertomaan.

Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:

— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan: On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä, voidaanko herrasi vielä pelastaa.

Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen hampaansa kirahtelevat.

— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä Lari taatto lähtee!

Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:

— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.

— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni, tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua noutamaan.