Part 9

»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään olevaa raamattua.

Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä nyyhkytti matami Bølling ääneen.

»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue, etkö kuule, lue... rukoilkaamme, kaikin.»

Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:

»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»

»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile, rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»

»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»

»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias...»

Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan vain tyhjänä äänenä.

Hän oli siltojen lähettyvillä...

Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan peloitukset:

»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla...»

Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui hiljaisemmalla äänellä:

»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun, niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»

Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.

Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:

Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta; sotija verraton its’ Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.

Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi veisasivatkaan ne tuolla sisällä — _ne, joiden oli kuoltava_:

Maailma vaikk' ois täynnänsä pimeyden enkeleitä, päällemme syösten päänänsä he eivät voita meitä. Juur turhaan kiukuissaan nyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion: yks sana hänen kaataa.

Ne jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!

... Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui papinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.

Matami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.

»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi, »tällaisena päivänä».

Ja hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja katsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.

»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille», sanoi hän ja viittasi kirkkoon.

»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.

Hän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät voineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista koululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut vaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten, puolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot ja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän kasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain eteenpäin.

He laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden, jotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien, jotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät olleet _heidän_.

Heidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet, eteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat vain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä, lapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät suonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista rankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa kuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä, kievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä ei _ollut_ tilaa.

Kaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin vapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto — kun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin sairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta, olivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.

Paja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä hautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta tien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan, ja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen, eläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja täysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.

Kauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun eräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja itkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.

Sitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa kieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.

Ja äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja laskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja hymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja puristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas portaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka ajopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.

Rivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin vääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia, ja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden uusia haavoitettuja.

Eräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaa _oli_ hankittava. Heitä ei _saattanut_ kuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät kuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.

Lääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä hakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita likemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla. Siteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.

Tine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden täydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja, vierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.

Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.

Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:

Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni...

Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä päivältä hänen ärtyisyyttään:

Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami Henrichsen, työntäen rievut syrjään.

Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta. Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:

»Hän on kuollut.»

Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:

»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun, rukoilen teitä, rukoilen teitä...»

Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.

»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.

»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.

Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän korisi.

»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti kaavun kuolevan yli.

... Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen hereillä ja sangen levoton.

»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli niin tuiki huono.

Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.

Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät vain yösijaa — turhaan.

»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.

»Minä.»

Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa. Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla — »nuorien tyttöjen kanssa».

Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden kohina.

»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»

»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä — »aurinko laskee... täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee... ja me olemme yhdessä..»

Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.

»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä olet niin hyvä... kuinka hyvä sinä olet...»

Sairaanhoitaja käänsi päätään:

Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. _Tuossahan_ makasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.

Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.

»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi vahingoittaa sen pahempi. Ja _menkää_ nyt.»

* * * * *

... Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne. Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei saanut sukkia hänen jalkoihinsa.

»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa vapisevilla käsillään.

»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan ympäri.

»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, _meidän_ kaikkien on mentävä ulos», puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.

»Niin, isä, niin.»

Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.

»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.

»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»

»Sillä _maa polttaa_», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista. »Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa...»

»Niin, isä, niin.»

»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja hengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko... maa on tulessa?»

Ja äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin huutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta huutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:

»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi nauraa.

»Kyllä, isä, kyllä.»

»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.

»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri edestakaisin.

»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.

»Lyhty, lyhty», huusi sairas.

»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.

Tinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja nopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».

Sairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.

»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa... Jumala on sytyttänyt maan palamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.

Hän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen portailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien kasvoille.

»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.

Ihmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella, ikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot kuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.

Bølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla, ylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi ollut liian ahdas.

»Isä, tule.»

He kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki ensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät kirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.

»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.

Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.

Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta Bølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.

Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.

»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.

Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin kouristuksissa, ottaessaan sen.

Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut heidät nielaista.

»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.

He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin, lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.

»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»

Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.

»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät, myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.

Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen luukkujen edessä.

He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista — aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma, tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten, jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.

Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling luukkua päin miehensä viereen.

»Koko saari palaa», kuiskasi hän.

Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.

Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään tuolla alhaalla.

Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä pysähtyvän.

»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen kertaan.

Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi Bergille, joka nousi niitä pitkin.

Se oli hän, se oli hän.

Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen käsiinsä.

Toiset tuskin kääntyivät.

Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien selän takana, hän _otti_ Tinen, peittäen hänet suudelmilla.

Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat seurasivat riemuiten heitä.

Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.

»Mutta _te_ tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi nähnyt näyn.

»_Niin, hän lähtee minun kanssani_», sanoi Berg.

He menivät.

Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine _juoksivat_ halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.

Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.

* * * * *

Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.

Hän nousi istumaan ja mutisi.

»Se on Jumalan pilkkaamista.»

Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.

Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.

VII.

Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!

Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun _hän_ tuli.

Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.

Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua oluttaan, yli koko saaren.

Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.

»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla, kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.

Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla, ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.

»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».

»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».

Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.

»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten ikkunaan päin:

»Mutta _ilmaa_ tänne on saatava.»

Tuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta se oli naulattu.

»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai naulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »_Kas niin!_»

Raikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan ikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti valoisan taivaan alla.

»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.

Ane ei kuunnellut.

Hän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi. Laskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.

Toinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut luopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.

»_Tule_», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan poikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:

Ei, katsos': herra Ro, hei terve, herra Rap — tip-tap. Ei katsos': herra Snip, hei terve, herra Snap — tip-tap.

Poikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.

»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.

Sitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen, poika sylissään.

Ane laski yhä rahapinojaan.

»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos kirkkaaseen ilmaan.

Poismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli laskemaisillaan.

Tine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.

»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.

Ane ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän joukon askeleita.

»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»

»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.

Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt ne kulkivat alas ahdetta.

»_Ne eivät laula_», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän tuskan varjo.

»Niin, _ne_ ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.

Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt tuttua majataloa.

»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.

Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe jälleen:

_Tuolla_, tuolla! _Tuolla_ näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana ja äänettömänä kuin nuo toisetkin... ei, Berg ei kääntänyt päätään; ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.

Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.

»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet vallannut, hän sanoi:

»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä...

Hän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.

Hän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli täynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä, oli kuollut ja hiljainen.

Hän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta, ja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja jossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.

Hän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä pienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti metsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut, kun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista metsäherra saisi juoda.

Hän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli valmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain onnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.

Sitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.

Hän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden vaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli tahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi vain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin hajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei tervehtinyt häntä.

Hän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni takaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen, ja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.

Tine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui (ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan kärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita, sanoi hän hiljaa:

»Oliko se niin kauheata?»

Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.

»Kauheata», sanoi hän vain.

Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut _sen_, painoi hän Tinen päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.