Part 10

Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.

Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä, pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.

Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.

Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.

Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.

Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.

Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.

»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä. Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni tähän ainoaan ajatukseen.

»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.

Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille, jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.

Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.

»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.

Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.

Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään — tuijottava, lakkaamaton mietiskely.

Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi hävinnyt hänen ruumiistaan.

»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.

Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä myönnytykseksi.

Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri oli jättänyt.

Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä missä hän oli.

Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat lauloivat, ja liian kimeästi.

Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:

»Ne ovat niitä _uusia_», sanoi hän raskaasti Bergille.

Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja nousi seisomaan:

»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille jotain vastaan.»

Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:

Lienette varmaan lukenut Berlingin sanomista vaimonsa että on murhannut muuan herttua Pariisista. Rouva jo sängyssä pitkällään nukkui ja miehestänsä uneksi, — Choiseul Praslin tää oli nimeltänsä.

Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät, suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos ilmaan.

... Kamarineiti sipsutti sisähän: »Tässä, herrasväki!» Mutta aivan jo oven suulta hän rouvan ruumiin näki. Herttua se roisto, hyi, parakillaan peseytyi, sitten myrkkyruokaa söi, niin että läkähtyi. Tralala, lalala, tralala.

Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse olivat laulaneet.

Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää vallan taivaan auringon.»

Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut toiselleen.

Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki lauseensa sanomalla:

»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»

»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.

»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».

Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä, hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.

Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.

Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa, joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen _elämänsä_ oli hervottoman odotuksen varassa.

Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.

»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä pystyssä — tulen Per Erikin luota».

Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.

»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?» kysyi hän sitten.

»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.

Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.

»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.

Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin; mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.

Berg kulki ohi.

Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen tukkaa ja silitti sitä silittämistään.

»Tine, Tine», sanoi hän.

Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa — silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, _ymmärtämättä_ kuolemaa.

Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.

»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»

Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa; ääneti hän meni ulos.

Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.

»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»

»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.

»Hyvää yötä.»

Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön, hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.

Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle.

Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää voinut nukkua.

»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.

»Ankara», vastasi Berg.

Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.

»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.

Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta, joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä — suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti uupuneet unestaan.

»Ei», sanoi Berg, »_tuskin voi nukkua enää_».

He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.

Berg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen askeleensa, jotka häipyivät.

Hän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi palellut.

Kaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista — hän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.

Tykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän lattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.

Paroonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine erotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:

»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi mustapintainen.

Ja parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan odottaa suuria tapahtumia.»

Ovi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain yksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.

Ehkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin ja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään tulisi».

... Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin luotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun tämä astui sisään.

Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen lanteisiin teki kipeää.

Tine hymyili ja sanoi:

»Tulitte sentään.»

»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.

... Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta. Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin paleleva — elotonna.

Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli riistetty —

»_Oletteko vihainen?_» kuiskasi hän hyvin hiljaa.

»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.

Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat lauloivat.

* * * * *

Päivä oli jo koittanut.

Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui, vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli vaipunut siihen ja istui nuokkuen.

Maren herätti hänet.

Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:

»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä...»

»Nehän eivät _uskalla_ enää maata _yksin_», sanoi Maren vain, puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen uloimmalla syrjällä.

Maren ei enää riisunut vaatteitaan.

VIII.

Seuraava aamupäivä:

Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.

Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä päivänä hän ei ollut käynyt kotona.

Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi oven.

»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti kärsimättömältä tai vihaiselta.

»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme», sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas — niin kauan, niin kauan... Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä on ollut niin vaikeaa.»

Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään — tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä, kärsimättömästi ja tylysti:

»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»

»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn, toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:

»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin näyttää itseäsi.»

Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.

Matami Bølling nousi mennäkseen.

Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.

Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle ihmiselle, taikka aikoja sitten...

Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään. Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat _sieltä_, huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti tervehtien, he menivät sisään majurin luo.

Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit, yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.

Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään, majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat, neuvottomina ja ääneti.

Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja ajattelematta.

Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat, osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet, ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee pimeyttä vastaan.

Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut, kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.

Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla petetyksi.

Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain, katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti eteenpäin auringossa.

Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin, pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.

»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — _se ei tule väistymään_ — se ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — _se_ on antava määräyksensä.»

»_Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori_», sanoi majuri, joka ei voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin, auringonpaisteessa.

Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.

Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja, käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua oikein ääneen: vain _hänen_ puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.

Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren; he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden pois.

Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.

Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa salaisessa mieliharhassa.

Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin kuluneita kasvoja:

»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»

Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän hänen toki saada tietoja.

»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle, »kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».

Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.

Ja hän naputti ruutuun:

»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».

Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti työnsä ja kietoutui huiviinsa.

Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.

Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.

Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.

He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske. Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen toisensa kupeella.

Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.

Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti taivaaseen.

Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.

Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa, antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:

»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»

Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan sini viilsi hänen silmiään.

Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista, jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä, aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.

Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.

»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.

»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.

Hän laskeutui kummulta.

Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen, vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut. Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.

Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä — nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä, ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen ruumiissaan.

Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten; heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.

Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa...

Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.

_Häntä_ he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.

Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.

»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.

Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.

»Niinkö?» sanoi hän.

Ja hän laskeutui kukkulalta.

Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.

»Vai _hänkin_», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa asetoveriaan.

Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli »paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti silmällä koulun sytytettyjä valoja.

Sitten hän palasi kotiin.

Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti, täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.

... Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.

Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.

Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat niitä piiskoillaan yhtämittaa.

Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.

Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.

Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.

Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.

* * * * *

Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.

Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.

Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.

Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut, ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja, jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita levottomia käsiä.

Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti auttaa.

Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.

Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä silmistä, sanonut:

»Hänhän on niin nuori.»

... Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä, sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva Appel sanoi:

»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»

Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.

Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.

Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida, mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.

Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.

Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen vieressä.

Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:

»Tulet kai sentään sisälle?»

Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!

»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta riittää meille kaikille».

Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa, täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.

»Hän herää», sanoi rouva Appel.

Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.

Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.

Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.

Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.

»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?» kuiskasi hän.

»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»

Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut sisälle.

Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.

Kuoleva valitti äänekkäämmin.

»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»