Part 11
Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.
Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.
»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti — itse piteli hän poikansa käsiä.
Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!
»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.
»Niin, Max, niin.»
He kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin raskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti taaksepäin.
»Laskekaa hänet alas.»
He asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa päätään ja tuntui tapailevan sanoja:
»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»
Ja ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:
»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»
Suu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.
Rouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen silmät.
Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti tunnilta.
Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; _hän_ ei tietänyt mitään lohdutusta.
Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven takana. _Siinä_ hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.
Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.
Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään, jossa Tine jo oli, oven ääressä.
»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.
»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.
Matami Bølling meni hänen luokseen.
»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».
»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä... Hyvää yötä.»
Hän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin aamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.
Matami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille oven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska piti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain askeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.
Tietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva varjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt enää.
Tykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten, ikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.
Vain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä, kuolleen poikansa luona.
* * * * *
Metsäherrantalossa oli hiljaista.
Tine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta mennessään talon halki.
Hän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän ihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken olla, ajattelematta mitään.
Hän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.
Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.
Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa meni hän takaisin huoneeseensa.
Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten ihminen, joka on lähdössä matkalle.
Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.
»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta noussut, niin, _minä_ olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt Tinen levottomaksi.
Tine meni sisään isänsä luo.
Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja leijonanmetsästyksestä.
Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.
Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin lapsenkirjaimiin.
»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen kirjoitettu, useita rivejä.
Bølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki vanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.
»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi hän luoden katseensa matami Bøllingiin.
»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.
»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.
Sitten hän jatko jälleen lukuaan.
IX.
Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.
Puolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.
Tungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden kenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain hävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi hitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa, istuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä yhä voimakkaammaksi.
Raajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian ohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.
Pari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat askeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden vastaukseksi.
Neljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia, maatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.
Mutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen aivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.
Eräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi aivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja kaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:
»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidän _on_ mentävä.»
Ja piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.
... Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen vieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa, sisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He tulivat huoneisiin ja poistuivat.
Kahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut palannut.
Hänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä koululla tapahtui?
Tine ei ollut saapunut.
»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:
»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett kyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»
»Niin kyllä», sanoi Berg.
»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi päiväst saakka», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella niin-sanallaan...
Neljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi Sofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin kärsinyt.
»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.
»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.
»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.
Hän nousi ja meni ulos.
Kului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään sanaa.
Mutta mitään ei ollut kuulunut.
Silloin hän lähti.
Hän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.
Mutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli »paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni samaa seuraa ylös portaita.
Tine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.
»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan kirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on täällä».
»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä», kertasi hän kertaamistaan.
»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»
Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.
»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.
Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:
»Bølling on kuulemma niin sairas.»
»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»
Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui; hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.
»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä, kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.
»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.
Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä sisään.
Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.
»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»...
»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.
»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä», sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.
Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä sitä hetkinen.
»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.
Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli, olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen, korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt tarttua Bøllingin käteen.
»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain virkistyksekseen... Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»
Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen, joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.
»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa... Mutta palanen täytyy teidän toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»
Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.
»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista...
»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».
Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.
»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti, nousten innoissaan seisomaan.
Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.
»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen vuoteen toiselta puolen.
»Niin, Bølling, niin.»
»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat kirjaset...Bølling itsehän on häntä opettanut...hänhän on itse opettanut Tinen kirjoittamaan...ja Tinen käsiala on aina ollut oikein sievä... niin se on ollut... Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»
Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.
»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan ruokaa, metsäherra.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään, minkä vuoksi hän _tahtoi_, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.
»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:
»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille kaikille on käynyt...»
Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin he olisivat lakanneet hengittämästä.
Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen.
Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka luki ääneen noita vanhoja vihkoja.
Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.
Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.
Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet — poismarssivien askeleet.
Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.
»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »_että niiden täytyy mennä kuolemaan_».
Tine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.
Nyt hän oli poissa.
Ja hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt pois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että menen sinne. Sofi ei tee mitään.»
Ja hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen varjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.
»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.
»_Tuonne_.»
Tine ei pysähtynyt, vain juoksi.
Kauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.
Tine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas. _Täällä_ hän tahtoi olla.
»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.
Tine istuutui _hänen_ paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.
»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi Jeesus, nyt ne on siell...»
Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p. huhtikuuta.
»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.
Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen kirjeen hän _tunsi_, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset — rouvaan kohdistuen.
Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti metsäherran pöytää vasten:
Berg oli vain _ottanut_ hänet — noin vain ohimennen.
Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.
Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä. Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.
Tine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi jotain lämmintä käsillään:
Ajax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.
Ne nuolivat hänen kättään.
* * * * *
Hänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän tahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.
Hän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri nousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti torin poikki, seurueenaan pari miestä.
Esikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä menivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.
Kummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.
»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.
»Ei, _me jäämme_. Meitä _tahdotaan_ jäämään.»
Upseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä, vallituksia päin.
Piispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän sanoi:
»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»
Hetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin kylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.
Sitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois hautojen välitse.
Piispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.
Sitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.
Tunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa piiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.
Sitten kävi äkkiä hiljaiseksi.
Vain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto, pilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät tulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.
... Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.
Koulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.
»Minä olen», sanoi Tine.
Matami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä vasten.
* * * * *
Yö kului ja päivä valkeni.
Oltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että hyökkäys koski Dybbøliä.
X.
... Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta; niitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas hiljaisuudessa.
Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.
Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.
Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.
»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.
»En, kiitos.»
Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa, kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.
Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki ympäri sopessaan, ilman päämäärää.
»Etkö tahdo mennä _sinne_!» sanoi hän.
»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.
Ja jälleen he istuivat sopissaan.
Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen luona.
Nyt oli pian ilta.
Tine meni ulos.
Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää. Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä, tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat levottomina vierailla niityillä.
Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi _nähdä hänet_, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli kuollut.
Kaikki oli hiljaista.
Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut, oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.
Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.
Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.
Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa alkoivat kellot soida.
Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin; hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen eteenpäin.
Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki tätä tuskin.
»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.
Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.
Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.
Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.
Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.
Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut, ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut »hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.
Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät Tineä päin ja ulvoivat.
Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.
Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona. Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.
»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.
Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.
»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.
Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun _siellä_ hän makasi, vuodekomerossa.
Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista metsäherran verestä.
»_Onko hän puhunut?_» kysyi Tine.
Vaimo itki.
»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi Jumala, tätä murhetta.»
Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän tuijotti metsäherraa kasvoihin.
»Hän herää», sanoi hän.
Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi hänet.
Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään seinään.
»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia kädestä — hän itkee — hän itkee...»
Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen äänensä ja ynisivät hiljaa.
»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.
Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.
Tine ei liikahtanut.
Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.
Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.
Sitten hän nousi. »Jääkää», sanoi hän vaimolle. »Tahdon tuoda apua.»
Ja hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.
Yö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi jälleen.
Äiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena istui matami Bølling samassa paikassa.
»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.
»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.
Äiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.
»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.
»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.
Hän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle — vuoteeksi Tineä varten.
»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami Bøllingiä: »minä nukun ylisillä».
Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän _näki_ kaikki ympärillään, ja tiesi, että _kaikki oli tapahtunut_.
Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.
»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».
Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään hyväilyyn.
»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.
Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse pitänyt niitä silmällä.
Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui huoneeseensa.