Part 8

Oli kuin he molemmat olisivat viivähtäneet aivan liki toinen toistaan, sadasosan silmänräpäystä.

»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja meni edelleen.

»Hyvää yötä.»

Tine meni sisään. Hän alkoi askaroida keittiössä.

Hän pani voin pyttyyn ja kokosi leivät »tynnyriin» ja kietoi vaatteen juuston ympäri.

Sillä levolle hän ei saattanut mennä — hänen täytyi olla toimessa.

Sitten hän muisti pesun, joka oli saatava likoon aamuvarhaisessa. Hänen täytyi herättää Sofi ja antaa tälle lisäohjeita.

Hän meni ulos pesutuvan käytävään renkihuoneen kautta ja avasi oven palvelijattaren huoneeseen.

Suuret parivuoteet olivat tyhjät.

Tine heittäytyi äkkiä polvilleen kivipermannolle ja, pää painettuna likaiseen, rutistettuun, pahoinpideltyyn vuoteeseen, puhkesi hillittömiin nyyhkytyksiin.

Pesutuvan ovet heiluivat lakkaamatta sinne tänne saranoillaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui kouluun pari sotalääkäriä. Koulusaliin täytyi majoittaa sairaita. Tinen piti hommata kaikki.

Sairaat saapuivat iltapäivällä.

Ne olivat haavoittuneita, jotka aikaisemmin olivat maanneet Augustenborgissa; vaunuista kannettiin heitä paareilla ylös portaita, luutnantti Appel oli heidän joukossaan.

Tine ei ollut tuntea häntä. Pyöreät posket olivat vajonneet kuopille, ja silmät olivat samenneet kuin sen, joka on itkenyt yötä päivää. Hän oli haavoittunut kupeeseen ja keuhkot olivat pilalla.

Kaikki kuusi olivat pahasti haavoittuneita, ja kuljetus oli tuottanut heille kuumetta. Silloin tällöin kaikui heidän valituksensa talon halki, ja haavojen inha haju tunkeutui ulos käytävään.

Tine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.

»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka kulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille, itsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti liitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi tapahtua.

»_Tuolla_ istuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja ylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo on täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran torpparin Petran eteen, pää vapisten.

_Sitä_ hän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen ajatuksensa.

»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas vaellustaan.

Sitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka sairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita vasten.

Vihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän oli _vallan_ masentunut ja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.

Sitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen saattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen saattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen oli kohta tavattava metsäherra.

Hän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.

Hän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.

»Sinne ei ole raivattua tietä», sanoi hän, »sinne ei ole raivattua tietä.» Ja hetken kuluttua jatkoi hän yhä:

»Ja kuitenkin Tine tahtoo lähteä pois...» ikäänkuin _sillä_ olisi ollut jotain tekemistä tien ja portaita peittävän veren ja kaiken maailman kysymysten kanssa.

Berg kiersi ympäri huoneessaan, kun matami Bølling tuli sisään.

»Tekö siinä olette?» sanoi hän nopeasti ja pysähtyi kulussaan.

Matami Bølling pyysi pyytämistään anteeksi, ennenkuin sai painetuksi puuta, »kun hän nyt aina tuli vaivaamaan metsäherraa, vaikka kullakin oli omat huolensa..»

»Mutta _nyt_ on kysymyksessä, että Tine tahtoo lähteä», puristautui hänen sydämestään. »Ja _mitä_ meidän on tehtävä?»

»Lähteä?» sanoi Berg; hän sanoi tämän sanan nopeasti, erikoisen ihmeellinen ja valoisa sävy äänessään.

»Niin, sairaalaan.»

Tuli hetken hiljaisuus, ja matami Bølling odotti. Mutta Berg puhui yhä samalla nopealla äänellä ja kääntyi:

»Niin, siellä tarvittaisiin apua.»

Matami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.

»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko? sairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»

Ja matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella ja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:

»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois? _kuka?_ Eikö _täällä_ sitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä? _kuka?_ Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä ränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja — ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin...»

Hän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita, lattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn peittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin puristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami yht’äkkiä puhkesi itkuun:

»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää», valitti hän itkiessään.

»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg ja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä mitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään, saadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.

»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».

Hän mitteli lattiaa, edestakaisin.

»Ja Tinellähän ei ole mitään _syytä_ lähteä pois», sanoi hän lopuksi.

Oli kuin Berg itse yht’äkkiä olisi rauhoittunut monta tuntia kestäneen, pitkän kiihotuksen jälkeen, omista sanoistaan.

»Ei, olenhan minäkin sitä sanonut.» Myöskin matami Bølling rauhoittui yht’äkkiä ja alkoi pyyhkiä silmiään ikäänkuin anteeksipyytäen hän lisäsi:

»Ah — niin — katsokaas, metsäherra, ihminen suurentelee pikkuseikkoja... Mutta kuka olisi nyt oikein tajuissaan — kuka on oikein täysissä tajuissaan? Näinä päivinä», sanoi hän.

Matami Bølling kulkea vaappui kotiapäin. Metsäherra oli luvannut puhutella Tineä.

Hän oli seisonut portailla, matami Bøllingin mennessä, ja katsonut eteensä ilmaan.

»_Ei, emme tule toimeen ilman häntä_», oli hän sanonut.

»Ei, emme tule», oli matami Bølling vastannut.

Ja sitten hän oli mennä vaappunut kotiapäin.

... Tine istui Appelin vuoteen ääressä, kun Berg tuli. Hän näki kuinka kalpea Berg oli.

»Saatatteko lähteä tunniksi kävelemään kanssani?» sanoi Berg hiukan nopeasti. »Te tarvitsette raikasta ilmaa.»

»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.

»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»

»Paistaako aurinko?»

»Paistaa.»

»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan sanomatta.

He menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat, pitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.

Mutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän alkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän puki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti puolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli kerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä; hän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli syntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä, juoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka ei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.

Hän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni häntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä hillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei kaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:

»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»

Berg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.

»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten, nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»

»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».

»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.

He eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa vieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua päin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin yksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat vankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.

He kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät lammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen varret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.

Puksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.

Arkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa pesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta Maren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi tirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset ämpärit.

»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä vihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän lähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit, jotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen juostessaan.

Berg ja Tine erosivat.

Tine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta tunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa pelasivat upseerit korttia.

Matami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille tuolla vastapäätä».

»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.

»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.

»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja istuutui pelkästä mielenliikutuksesta.

»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.

»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos... Bølling, Bølling», huusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä, »me saamme pitää hänet ‒ oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun metsäherra kerran lupasi.»

»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine oli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.

... Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.

Sairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.

Mutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa, talikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä rakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan. Sekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.

Appel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa silmin.

Ikkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen jokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.

Appel avasi silmänsä.

»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän katsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.

Vähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.

Hän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen luona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.

Käsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon rattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja alkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.

»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään käynnissä. — ‒ Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen...»

Raajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.

Tine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.

* * * * *

Kaksi yötä myöhemmin tultiin Tineä hakemaan kotiin.

Matami Bølling itse koputti hänen ruudulleen. Bøllingin tila oli vallan kauhea. Hän oli aivan kuin saanut puhelahjansa takaisin, mutta pään laita oli hullusti. Hän puhui sekaisin eikä tahtonut pysyä vuoteessa.

Paikalle saapunut lääkäri sanoi, että aivoihin oli tullut verisolmu.

Tinen piti jäädä kotiin.

VI.

Tine istui toista yötä isänsä luona.

Isä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja raamattua. Tine luki ja luki.

Nyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta nukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.

Tine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami Bølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen hiukan lepoa.

»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»

»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»

Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.

»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.

»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä ole nukkunut.»

Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan seinään.

Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.

Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.

»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja hälyytysmerkit kaikuivat.

»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.

»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.

Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä. Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit, unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla, kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan. Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja itkivät rientäessään eteenpäin.

Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.

Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja kirouksia.

Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla, huiviin kääriytyneinä.

Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.

Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä käsillään helmaansa:

»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»

Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä, jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.

Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin — kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää kiedottuna huiviin.

»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen: »voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»

Tine meni ja huusi jälleen:

»Maren, Maren!»

Ei vastausta.

Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin, yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa, hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.

Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.

Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia, kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava virta, peitti alleen tiet ja polut.

»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta; hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille syötävää.

»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä: »hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» — Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist kuvist enin hänen näköisens — _siell_ oli hän jättämäss jäähyväisiä — ennenkuin lähti...»

»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin piti tarjota ympäri.

»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».

»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.

Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui tykkien jymy rakennuksen yli.

Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun: kuvauksen pommituksen kauhuista.

Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.

»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.

Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.

Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat, lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet istumaan.

Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.

Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa: He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan — kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä, kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla, joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi, heidän kotinsa oli ammuttu rikki.

Kun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.

He puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet, pakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille, missä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi, purppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen näkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, kalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei kuunnellut:

»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut mieluisaa.»

Jokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri oli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen virkaveljensä tavallisesti makasi.

»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän. Ja hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa menettämistä:

»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»

Pari kauppiasta puhui vakuutuksesta: _heitä_ oli onnistanut vakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta oli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten yli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti samoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena kertona:

»Kaikki mitä meillä on...»

Tine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää tuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä vierasta tuskaa.

Tine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli tämän huutavan:

»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista nyt on kysymys... Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut... Pitäkää huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä... Ja nyt sataa granaatteja silloille...»

Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet kalisivat hiljaa.

Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.

Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.

Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa, tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.

Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.

»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.

Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina, nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien viereen, voidakseen edetä.

Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:

»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»

»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.

Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa paikassa.

_Hän_ oli siltojen läheisyydessä...

Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin ääntä.

»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.

Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen ja tahtoi nousta vuoteesta.

Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla käsillään, tämän huutaessa:

»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»

»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.

»Anna jumalattomien rukoilla...»

»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.

_Hän_ oli siltojen lähettyvillä.