Part 7

»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»

»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen liikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»

»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.

Hän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi Sofin, joka vei ruokaa sisälle.

»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä — se oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta — »voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin hän on.»

»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.

Sofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka mettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät», toisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on joka tapauksess komee varsi.»

»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan kuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.

»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas. Sofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka tulivat suoraan kuoleman maalt».

Tine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain ääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän silloin tällöin Bergin äänen.

Nyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään, ikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun toisen — ja _näki_ hänet, niin suorana ja voimakkaana.

Berg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä _te_ olette ollut kätkössä?» (vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan, seisoi Berg hetken:

»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »_Olen teitä ajatellut_.»

Hän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:

»Että olettekin tullut kotiin.»

Berg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin kuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä, joka istui _tuossa_, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena kuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja liejussa, vallihaudoissa.

»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.

»Sain.»

Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa oveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»

Se oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi vesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne...»

»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun talo on täysi ja Bølling... ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin pyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine — hän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat jyrisevät...»

»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili Bergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina Bøllingille: kun metsäherra vain on terve.»

Hän katseli katselemistaan metsäherraa. Berg tarttui hänen käteensä, hiukan äkisti, ja meni.

Matami Bølling ja Tine menivät ulos keittiöön: _siellä_ oli rinkeli. Ulkona pihalla kulki Berg ohitse, upseerijoukossa.

»Tuo näky pitää sentään rohkeutta yllä, tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka oli ikkunassa ja katseli noiden terveiden, suorien miehien jälkeen.

Tine seisoi ikkunassa; hän ei vastannut.

... Hiukan myöhemmin hän saattoi matami Bøllingiä kotiin päin.

Ylhäällä kievarin pihalla huusi matami Henrichsen karanneita palvelustyttöjään, ja iltakellot alkoivat soida.

V.

Torilla polttivat sotamiehet piippua auringossa. Sekä kievarin että koulun avoimissa ikkunoissa lojui upseereja.

Tine sai Bøllingin alas portaita ja koetti olla tukena, hänen taaperrellessaan seinää pitkin.

»Ei, Bølling on sekapäinen», sanoi matami Bølling, joka seisoi ja katseli heitä kievarinovessa: hän oli käymäsiltään matami Henrichsenin luona tänä leppoisana iltana.

Matami seisoi yhä ja katseli miehensä ja tyttärensä menoa; hänestä ei Tinekään ollut oikein sen näköinen kuin olisi pitänyt; hän istui vain parhaasta päästä Bøllingin luona ja hoivaili häntä varhain ja myöhään.

»Hänhän tulee tänne sekä puolipäivältä että iltaisin», sanoi hän, »ja sehän on rakasta meille, oikein niin rakasta... voi, hän on niin hyvä... hän hoitaa isäänsä...eikä kukaan voi panna tyynyä niin Bøllingin mieliksi kuin Tine».

»Mutta _siellä_», sanoi matami Bølling — metsäherran ääni kaikui juuri yli torin, hän tuli tätä nykyä niin usein iltapäivällä tervehtimään upseereja, jotka asuivat koulusalissa — »mutta _siellä_», sanoi hän, »saavat kaikki katot mustua».

Matami Henrichsen ei vastannut; _hän_ taas kuulosteli ääniä vierassalista, jossa Tinka nauroi ja piti iloa.

»Ja sittenkin hän puhuu sairashuoneeseen menosta», sanoi matami Bølling hetken vaitiolon jälkeen, »voi Herra Jumala, sairaanhoitajaksi... niinkuin ei täällä olisi...voi Jumala auttakoon... olisi sairashuonetta yllin kyllin...»

Matami Bølling istui ja pudisti päätään niinkuin ihminen, joka ei ymmärrä.

»Niinkuin hänen muka pitäisi mennä Augustenborgiin saakka löytääkseen sairaita, joita olisi hoidettava», sanoi hän. »Mutta me pyörimme kaikin tässä ja käymme vallan sekapäisiksi», jatkoi hän.

»Niin», sanoi matami Henrichsen, joka seurasi omaa ajatuksen juoksuaan ja kuulosti toisella korvallaan Tinkaa vierashuoneessa; »tänä vuonna saavat monet hauraat ruukut naarmuja».

... »Ja sen minä sanon», sanoi matami Bølling, jonka ajatukset kiersivät yhtä ja samaa eivätkä oikein tahtoneet päästä selvyyteen, »sen minä sanon hänelle, että metsäherra tulee _tänne_, kun hän kerta ei saata viihtyä kotona...»

»Mutta Tine», lopetti matami Bølling, »on käynyt niin vaiteliaaksi, ikäänkuin lukko olisi pantu hänen suulleen».

Molemmat matamit seisoivat ääneti ja katselivat eteensä. Sisällä kievarinsalissa paukautti Tinka hymyillen oven kiinni, aivan parin luutnantin nenän edessä.

Ulkona torilla alkoi päivänvalo vähitellen häipyä. Pari ratsuväensotilasta ratsasti, likaisissa nutuissaan, juottamaan hevosiaan suolle. Matami Bølling palasi kotiin, askareihinsa.

Berg istui ikkunassa, joka oli lähinnä portaita: _siitä_ saattoi nähdä koko talorivin ja Bøllingin, joka Tinen tukemana kompuroi edestakaisin, auringon viimeisessä valossa.

»Niin, siellä hän kompuroi», sanoi matami, joka oli noussut portaita ja seurasi Bergin katsetta: »saahan hän edes nuolaista hiukan aurinkoa».

Berg meni ulos, torin poikki.

»Täällä on suojaa, metsäherra, täällä on suojaa», sanoi Bølling ottaen hänen kätensä omiinsa. »Ja Tine tukee minua. Hänellä on voimia, Tinellä.»

He lähtivät taas liikkeelle, Berg Bøllingin kupeella. Vanhus ei antanut kankean kielensä seisahtua. Hän puhui puhuttuaankin »vanhasta hyvästä ajasta»:

»Niin, niin — te ette voi sitä muistaa — se tapahtui ennen teidän tuloanne — sehän oli vuotta ennen metsäneuvoksettaren kuolemaa — Tine ei ollut _tuota_ suurempi — — se oli sinä vuonna kun uusi kievarintalo paloi, muistathan, Tine — sinulla oli ne valkeat kyyhkyset, ne kaksi valkeata kyyhkystä, jotka lensivät liekkeihin — ne söivät kädestä, silloin kun sinä vielä et ollut _tuota_ pitempi...»

»Niin, isä, niin», sanoi Tine kuin häntä pidättääkseen; hänen pyöreä käsivartensa oli kiedottuna isän vartalon ympärille heidän palatessaan torin poikki.

Mutta Bølling jatkoi jutteluaan, hän saattoi aloittaa puheen mistä hyvänsä, Tineen kaikki lopuksi päättyi. Berg sai selville koko hänen elämänsä, istuessaan noin iltapäivät Bøllingin luona.

»Niin, Tinessä on voimaa», sanoi hän — Tine miltei kantoi hänet ylös koulunportaita —: »hänessä on voimaa».

»Hän ei tosin ole kaunis», sanoi hän pysähtyen askelmalle ja katseli Tineä, »mutta hän on terve, metsäherra, hän on terve».

»Kas niin, isä», sanoi Tine, »kas niin, isä».

»Ja _hyvä_», sanoi Bølling, laskien kätensä hänen hiuksilleen.

Soittaja kulki torin poikki ja sotilaat kokoontuivat kirkkotarhan oven eteen suureksi rykelmäksi. Harvakseen alkoivat kellot soida. Vanha Bølling oli kompuroinut sisään, portailla seisoivat Berg ja Tine, vierekkäin.

Torilla oli hiljaista, jotkut miehet olivat panneet kätensä ristiin kellojen soidessa.

Ainoastaan kievarilasta kuului Tinkan ääni; hän hyöri ja pyöri kuin ainaisessa »ota-kiinni»-leikissä.

Kellot taukosivat soimasta. Pienissä ryhmissä alkoivat sotilaat vaeltaa kotiin päin.

»Jäättekö tänne?» kysyi äkkiä Berg, joka oli lähtenyt alas portaita.

»En...tulen kai sinne...»

Molempien kasvoille oli valahtanut äkillinen puna; he punastuivat nykyään niin helposti, puhuessaan toistensa kanssa puoliääneen, arasti; ennen kaikkea silloin kun joku kolmas oli läsnä.

»_Kiitos_», sanoi Berg vain lyhyeen ja lähti, torin poikki.

Tine pistäysi mennessään kievarilaan, saadakseen Tinkan mukaansa.

»Mielelläni, tyttöseni», sanoi Tinka ja heitti huivin harteilleen.

»Ryyppypaikkojahan ne nyt ovat kaikki», sanoi hän, »mutta teillä on hauskinta».

»Niin», sanoi Sofi, jonka Tine ja Tinka yllättivät kersantin seurassa pesutuvan ovessa. »Nyt sitä ei enää hätäile. Pommitus ei vahingoita varustuksia...» Sofiin tarttui peloittavassa määrin kaksimielisiä sukkeluuksia kersanttien asuntolasta.

Tinka nauroi kohti kurkkuaan sukkeluudelle ja istuutui Tinen kamariin.

»Kas vaan», sanoi hän, »nyt on siis koko perhe vartiopalveluksessa». Rouva Bergin kuva vuoteen yläpuolella oli saanut vierustoverin; Herlufin, joka ratsasti metsäherran polvella.

Mutta Tinka ei pysynyt kauan yhdessä kohti — hän kuuli että Løvenhjelm oli Tinen kanssa ruokahuoneessa. Savustettu kinkku oli saatava alas ylisiltä, ja Tinka syöksyi ylös portaita, luutnantti kintereillä.

Tine kulki edestakaisin ja teki valmistuksia; ovet olivat auki, ja hän näki metsäherran, joka istui ja kirjoitti lamppunsa valossa.

Eräs upseeri kutsui ruualle, jymisyttämällä käytävässä jotain vanhaa tarjotinta, ja Tinka tulla tupsahti alas portaita, kinkku ja sammutettu kynttilä kädessään. Tinka oli aina hengästynyt ja kuumeinen, kun oli ollut hakemassa jotakin etäisimmistä sopista, ja pudisteli itseään kuin mikäkin sorsa, joka sukeltaa esiin vedestä.

Majuri, joka tuli sisään, kutitteli ohimennen, setämiehen-tapaan, Tineä leuan alle hänen vanhat sormensa eivät yltäneet pitemmälle.

»Se se vasta on pehmeä kaula», sanoi hän, »pehmeä kaula» — ja hän istuutui pöytään, Tinen huutaessa Sofia, joka yhä viipyi kersanttiensa luona.

»Niistä sotamiehistä ei ole niinkään helppo päästä», sanoi hän vihdoinkin tullessaan ja viedessään ruuan sisälle.

Tinka istuutui hajasäärin hakkuutulolle ja hengitti syvään.

»Niiden elämähän on niin raskasta, tyttöseni», sanoi hän Tinelle; hän vaistosi ehkä, että hänen tilansa saattoi vaatia jonkinlaista anteeksipyyntöä.

Aterialta päästyä istuivat Tine ja Tinka kamarissa. Berg tuli sisään. Ensin hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan, nojaten ovipieleen ja tupakoiden, kunnes Tine sanoi, pää taipuneena:

»Eikö metsäherra sentään tahtoisi istua?» ja hän nousi itse tuoliltaan. Mutta Berg istuutui siinä samassa, yht'äkkiä, hänen vuoteensa laidalle. »Jääkää toki istumaan», sanoi hän.

Tinka ja hän puhelivat kahden — enimmäkseen metsäherra. Hän kertoi tätä nykyä miltei aina nuoruudestaan: kouluajastaan ja luutnantiksi tulostaan — niistä »ensi vuosista», »iloisista päivistä», sanoi hän.

»Kun tunsi sen voimakkaan sydämen sykkivän, herra metsäherra», sanoi Tinka ja läimäytti tuntuvasti omaa vasemmistoaan.

Ja Berg nauroi ja kertoi edelleen.

Tine oli vaiti ja johdatti hiljaa neulaansa edestakaisin pienen lampun valossa, onnellisena tietäessään, että metsäherran puhe oli tarkoitettu hänelle.

Hän nousi ja toi sisään maitopunssin ja kolme lasia; ja he joivat, pienen pöydän ympärillä, jota peitti valkea verkkoliina, ja Tinka ja Berg jatkoivat jutteluaan.

Halki talon kaikui Løvenhjelmin piano ja majurin ääni.

»Että _sinne_ on vain niin lyhyt matka», sanoi Berg. Oli ollut hetken vaitiolo.

»Kuinka täällä on rauhallista», sanoi Berg luoden katseen ympärilleen pienessä huoneessa.

»On, täällä on _suloista_», sanoi Tinka lyöden käsillään hamettaan vastaan.

Berg nousi jälleen, mutta jäi nytkin seisomaan pitkäksi aikaa kynnykselle, ennenkuin meni.

»Nyt hänet voi 'käsittää'», sanoi Tinka Bergistä tämän mentyä; »miesväki saa aivan toisen ryhdin näin sota-aikana, Tine».

»Mutta lokaa he tuovat mukanaan kaikkialle», sanoi hän ja läimäytti vuodepeittoa, jolla metsäherra oli istunut.

Tine otti taskustaan rouva Bergin kirjoittaman kirjeen. Hän luki ne tätä nykyä niin levottomasti ja hätäisesti, niiden ensin tullessa, ikäänkuin olisi hypännyt joka toisen rivin yli. Hän piti niitä sitten pitkät ajat taskussa, odottaen päivää, jolloin voisi »rauhassa» lukea ne. Ja useimmiten kävi niin, että hän yht’äkkiä. Tinkan ollessa siellä, otti ne esiin ja luki ne ääneen.

Sisällä arkihuoneessa alkoi luutnantti Løvenhjelm laulaa. Sanat kuuluivat selvästi tänne:

»Hei, vahdit! missä taistellaan?» — Ylhäällä kulmalla Aabenraan! »Jumala, saako kalkin sen Pjaltenborg juoda nyt kaunoinen!» Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!

Kirje oli enimmäkseen täynnä tuskaisia kysymyksiä sekä muisteloita »entisistä» ajoista, ja niissä toistui lakkaamatta »muistatko sitä» ja »muistatko sitä?»

Tinka istui, keinutellen lanteitaan Løvenhjelmin laulun tahtiin, mutta Tine luki yhä tuota pitkää kirjettä, sivu sivulta.

»Niin, Tine», sanoi Tinka, kun toinen pääsi loppuun ja veti henkeään, »siitä on pitkä aika».

»Niin», huokasi Tine ja päästi kirjeen, »pitkä aika».

Ei, hän ei enää erottanut rouva Bergin äänenpainoa hänen sanoissaan, ei enää nähnyt rouva Bergin kasvoja rivien välissä, miten hyvänsä koettikin. Kaikki oli niin kaukana. Oli kuin muistot eivät enää olisi antaneet mitään turvaa.

Sisällä arkihuoneessa lauloi Løvenhjelm ja löi koskettimia; Tinka hyräili mukana ja nauroi:

Ken sängyss' sattui makaamaan, jalkaansa tuskin sai housujaan, mut seisaallaan ken nukkui — hei! henkensä, hynttyynsä turvaan vei. Julia, Julia, Julia, Julia, Hopsasa!

Laulu taukosi.

»Kuules», sanoi Tinka ja teki liikkeen kädellään arkihuonetta päin: »_Hän_ on ihana.»

Tine kohotti katseensa kirjeestä, joka vielä oli hänen edessään. Hän ei tietänyt lukevansa ja yhä uudelleen lukevansa samoja sanoja siinä:

»Minkä vuoksi Henrik kirjoittaa niin harvoin ja silloin kun hän kirjoittaa, niin lyhyeen ja hätäisesti? Tuntuu siltä, Tine, kuin hänen kirjeensä eivät sisältäisi yhtään mitään, nyt viime aikana.»

»Ehkä me sitten tekisimme tilat», sanoi hän pannen punssin pois.

... Hän astui metsäherran huoneeseen, siivotakseen siellä.

Lampun alla, avoimessa salkussa, oli vielä rouvalle aiottu kirje — se, jota hän kirjoitti ja kirjoitti eikä saanut valmiiksi.

Tänäänkään ei hän ollut saanut sitä valmiiksi ja lähetetyksi.

Tine seisoi lampun valossa hehkuvin poskin — ja onnellisena hän sulki salkun.

... Tinkan piti lähteä, ja Tine tahtoi että Sofi menisi saattamaan.

»Ei kiitos, tyttöseni, me teemme rynnistyksen pimeässä», huusi Tinka ja juoksi tiehensä.

Puutarhan kummun luona juoksi Løvenhjelm aidan yli, saattamaan.

... Sinä iltana kulki Berg — kuin ajatuksissaan — kahteen kertaan rakennusten ympäri. Yö oli hiljainen. Vain joskus vyöryi yksinäinen jymy raskaana halki ilman. Vihollinen valvoi.

* * * * *

Kaikki tiet olivat täynnä rykmenttejä, jotka lauloivat. Kärventyneinä, kalpeina, harventuneina palasivat joukot kotiin, laulaen.

Ilo vaikeni vain haavoittuneiden pitkän kulkueen ympärillä, sen vyöryessä hiljaa halki maan.

Mutta laulu virisi jälleen, se kaikui voimakkaana kevätraikkaassa ilmassa, ja kaikki väki, lapsia myöten, tulvasi ulos taloista ja rakennuksista, paljain päin ja huiskuttaen lakkeja:

Nyt lähdemme preusseja vastaan taas, ja kohta nyt nähdä hän saapi: yhä vieläkin uhmata Tanskan maass’ mies kymmentä uskaltaapi. Mut taistoon kun käyn, avo-otsin sen teen, salajuoniin en turvaa ja viekkauteen. Ole ukkonen pieni ei haitaksi lain, sen jäljestä ilma on puhtaampi vain! Enää turvata ei ajan tuomiohon. Käsi kalpahan hei, apu ainut se on. Saksan orja ken ois! Vapaa ain' on Tanskan maa.

Tine seisoi kummulla ja liehutti huiviaan. Hyökkäys Dybbølin luona oli pysäytetty.

Talo oli nyt jo melua täynnä. Pihalla juoksi parooni ylt'ympäri ja puristi jokaisen kättä, kysyen kultakin sotamieheltä:

»Miltä tuntui? Miltä se tuntui teistä, ystäväni?» ja lupasi punssia.

Sofi, joka liehakoiden juoksi sinne ja tänne, hymyillen jokaista päin kasvoja, sanoi:

»Niin, nyt pitää sotamiesten saada ilonen ilta; ne on ansainnu ilosen illan.»

Ylt’ympäri huoneissa heittäytyivät upseerit vuoteilleen, täysissä pukimissaan ja lopen uupuneina, puhuen kuitenkin toisilleen — huoneesta huoneeseen, äänekkäästi ja iloisesti. Ulkoa tieltä kuului joukkojen laulua.

Berg oli mennyt Tinen huoneeseen. _Siellä_ näki Tine hänet, tullessaan sisään. Metsäherra istui pienen uunin edessä.

Tinen loistavat silmät valahtivat kyyneleitä täyteen, ja metsäherra tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Niin», sanoi metsäherra ja piteli hänen vapisevaa kättään: »tämä on ollut onnellinen päivä».

Tine oli hetkisen vaiti, hän ei voinut puhua. Sitten hän sanoi lempeästi ja hiljaa:

»Kuinka rouva tuleekaan iloiseksi.»

Berg seisoi hetkisen.

»Kuinka te olette hyvä», sanoi hän. Ja hän päästi Tinen kädet. Tine ei tietänyt, että kyyneleet valuivat pitkin hänen omia poskiaan.

... Parooni oli kievarilassa, ostamassa rommia punssiin. Tinka ja Jessenin Augusta laahasivat itse ankkuria molemmista korvista. Sotilaat, jotka keittivät soppaa huonerivin ulkopuolella, tervehtivät heidän tuloaan pitkällä eläköönhuudolla.

Tinka ja Gusta joutuivat auttamaan, tullessaan keittiöön: vaahtolusikat ja kauhat olivat ahkerassa liikkeessä kaikissa vadeissa. Pesutuvan ovesta saattoi nähdä Marenin, joka seisoi keskellä sakeinta käryä.

Ulkona lauloivat sotilaat laulamistaan. Nuotiot, joiden ääressä he keittivät, loistivat pimeässä.

Ja nyt tahdon taistella kuin sotamies ja henkeän' en minä säästä; saa raivota saksat kuin hornan lies', yläkyntehen heitä en päästä. Ja luotien tuiskeessa vihollisen kun kentällä kohtaan, niin niskahan sen käyn kiinni — se juhlista juhlavin he kun näytän mä vieraalle, mistä käy tie. Enää turvata ei ajan tuomiohon. Käsi kalpahan hei, apu ainut se on. Saksan orja ken ois! Vapaa ain' on Tanskan maa.

»Nopsasti sen pitää käydä, nopsasti sen pitää käydä», huusi Tinka, joka oli työssä hihat ylöskäärittyinä, ja vatkauskauha vallan helisi munakuohussa, hänen ruvetessaan laulamaan Løvenhjelmin laulua:

Ken säugyss' sattui makaamaan, jalkaansa tuskin sai housujaan, mut seisaallaan ken nukkui — hei! henkensä, hynttyynsä turvaan vei. Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!

»Se oli oikein, se oli oikein», sanoi Sofi, joka kokoili lautasia ja laski ne jälleen luotaan: »Heille on hankittava ilonen ilta.»

Tine seisoi ruokahuoneessa ja leikkasi paistia; hiljaa ja hymyillen hyräili hän, tietämättään, Tinkan laulua hänkin.

Patooni — odottaen englantilaisiaan, joiden piti matkustaa piakkoin ja jotka ajoivat paikasta paikkaan jättämässä jäähyväisiä — alkoi valmistaa punssia, samalla kun upseerit söivät, ja Tinka ja Gusta ja Sofi kantoivat juomaa luhtiin, jonne Lars vouti oli ripustanut lyhtyjä parrujen alle.

Sotilaitten pitkät eläköönhuudot kajahtivat ulos iltaan aina kun he saivat uusia virvokkeita.

Sofi tarjoili kaikille vuoron perään ja rohkaisi heitä nyykäyttäen alituiseen päätään.

»Tyhjentäkää vain pikari», sanoi hän, »niin että pohja paistaa».

Kolme neljä sotilasta sai hanurit esiin, jokainen soitti omassa tahdissaan, ja kaikki toiset jatkoivat laulamistaan. Kukaan ei kuunnellut, hanurit vetivät valssia, ja Maren lauloi.

Äkkiä alkoivat kaikki sotilaat tanssia toistensa kanssa, keskellä luhtia, niin että tomu pölisi ja täytti koko vanhan suojan, aina heiluvia lyhtyjä myöten.

Upseerit tulivat ovelle katsomaan.

Joku oli pyytänyt Sofia; Marenin kavaljeeri piti tanssitoveriaan kaulasta.

»Täss saa lentää kädest käteen», puhkui Sofi, joka tuskin jaksoi seisoa, ja lähti kernaasti uuden kanssa pyörimään. Hanurit ulvoivat ja sotilaat löivät jalalla tahtia.

»Olishan synti kieltää», sanoi Sofi Gustalle; hän pyöri jälleen lattialla.

Ulos pihalle kaikui ikkunasta Løvenhjelmin piano.

Tine kantoi pois astiat arkihuoneesta, ja Tinka ja Gusta tulivat auttamaan. Oli kuin upseerit vasta nyt olisivat oikein heränneet; ovet olivat auki kaikkiin huoneisiin; nauru ja melu kaikui ylt'ympäriltä.

Majuri oli saanut Tinkan johonkin soppeen, ja Tinka oli nääntyä naurusta. Ylhäältä luhdista kuului sotilaitten ilakointi.

»Jensen, polkkaa!» huusi Løvenhjelm ja juoksi pois pianonsa luota.

Luutnantti Jensen istui soittamaan, ja Løvenhjelm kieputteli Tinkaa lattialla. Upseerit siirsivät tuolejaan taemmas, seiniä päin, antaakseen tilaa. Gustakin vietiin, ja Tine; nyt tanssi kolme paria.

Ylt'ympärillä juttelivat upseerit. Kaksi kapteenia seisoi, totilasi kädessä, puutarhamajan ovessa. He puhuivat jälleen kahdeksannesta rykmentistä, joka niin pontevasti oli pitänyt puoliaan.

Luutnantti Jensen siirtyi valssiin, herrat vaihtoivat parejaan, taas. Bergin huoneessa istuvat upseerit lauloivat mukana. Ja hälinästä huolimatta nukkui puutarhamajassa muuan nääntynyt upseeri, täydessä rauhassa, vuoteelleen ojentuneena.

»Ja nyt on kai meidän vuoromme», sanoi Berg, joka äkkiä oli ilmestynyt Tinen eteen.

Tineä pyörrytti, hän näki vain Bergin kasvot.

»Niin», sanoi hän vain, ja he alkoivat tanssia.

Hänen pyörtymyksensä hälveni, hän näki ja kuuli kaiken ympärillään ikäänkuin sadoilla aistimilla — ja näki kuitenkin yksinomaan sen, jonka katseet lepäsivät hänen kasvoillaan, heidän tanssiessaan kauan.

Majuri kertoi jälleen juttujaan, ja Tine kuuli molempien kapteenien äänet. Sisällä Bergin huoneessa paisui upseerien hyräily lauluksi.

Ja parooni vaelsi ulos ja sisään. Hänen englantilaisensa olivat saapuneet vaunuissa.

Berg ei puhunut, hän katseli vain taukoamatta Tineä kasvoihin, heidän tanssiessaan. Luhdista kaikui jälleen äänekkäitä eläköönhuutoja.

Silloin Berg pysähtyi — tuokion ajan hän piteli suonenvetoisesti Tinen käsiä omissaan.

Englantilaiset olivat saapuneet käytävästä ovelle ja puristivat kaikkien käsiä.

»Viatonta iloa, viatonta iloa», huusivat he yhä. Løvenhjelm kiepsautti Gustaa lattian yli.

Tine meni vieraitten ohi; hitaasti hän meni ulos huoneeseensa.

... Luhdissa oli hiljaista, ja sisällä huoneessa taukosi soitto. Tinka tuli sisään ja istuutui keskelle vuodetta; hän sai pari röijynnappia auki ja puuskutti, jutellessaan ja kysyessään.

Tine vastasi hajamielisesti »niin», »niin», mutta Tinkan suu oli tuskin hetkeäkään hiljaa.

Sitten hän sanoi äkkiä, irroittamatta silmiään palavasta kynttilästä:

»Tinka — etkö sinä saattaisi — etkö sinä saattaisi katsoa perään täällä?»

»_Missä_?» sanoi Tinka, joka oli aivan toisissa maailmoissa, antaen käsivarsiensa vaipua sääriä pitkin.

»_Täällä_», sanoi Tine samalla hiljaisella äänellä, irroittamatta silmiään kynttilästä. »Minä tahtoisin päästä sairaalaan.» Ja vielä hiljemmin hän sanoi: »He tarvitsisivat apua sinne.»

Tuli hetken äänettömyys. Sitten Tinka sanoi:

»Niin, kaipa sitä saisi kotiin hankituksi jonkun naisihmisen.» Hän napitti kiinni röijyään.

»Niin — herranen aika, tyttöseni», sanoi hän, »sairaala voisi olla _terveellisempi!_»

Hän puhui nyt aivan toisella äänellä, ja hänkin tuijotti kynttilään.

»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät tunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.

»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.

Tine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista, kuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa tieltä.

Tine palasi taloon. Hän väistyi nopeasti varjoon, tullessaan luhdin luo.

»Tekö siinä olette?» kysyi Berg, joka teki tavanomaista kierrostaan.

»Minä.»