Part 4

"Te voitte mennä, jos haluatte", sanoi kirkkoherra, "mutta minä en saata tulla ihmisten tähden. Joutuisivathan ne aivan pyörälle, jos kirkkoherransa nuorison juhlassa näkisivät."

Naisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän mutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut, ettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.

"Eikö ole tanssia? Mutta mitä niillä sitten on?" kysyi kirkkoherra.

"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa, laulavat ja..."

"Vai niin!" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran koko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja Visulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen asian vuoksi. "Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan merkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?"

"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen kansanvalistus-innostus maassa?" huomautti rouva.

"On, tahi oikeastaan: _näkyy_ olevan", myönsi kirkkoherra, "mutta se kulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkän _valistus-nimen_ varjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustua _uskoon._ Sen vuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan."

III.

Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.

Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.

Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen, surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle, hän oli toivonut, että se _lämpö,_ jolla hän kotona kuvitteli puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän... Mutta tänne kokoontui vaan aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut tämän matkan olemattomaksi...

Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat "juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin "sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä...

Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain syystä ei nyt ilennytkään...

Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia, yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla...

Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi. Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa... Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.

"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.

"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan viitsi tehdä mitään."

"Sepä surullista!"

"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä, niin nuoriso tulisi kaikki."

Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli. Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän vaikutuksen... Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä...

"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.

Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin tyhjäksi ja sanoi sitte:

"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!... tahi kun edes joku meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."

Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko Huttunen itsekin aikoo lähteä.

"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.

"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."

Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua. Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —

Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon tuostakin iloa virittää.

Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän. Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.

Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen...

Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa...

"Kunnioitetut kansalaiset!"

(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa piti).

"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.

Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi puhua.

Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme". Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa "Maamme"-laulu.

Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi, mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun pari värssyä... laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä uupuneena... "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.

"Saa nähdä", sanoi Visulainen, "hyvin se uhkaa."

"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."

"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen... "Herra Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän kanssa.

IV.

"Hyvä i-ihminen, katso nyt!"

"Mitä?"

"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan keskellä."

"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut."

"Hattu vaan on takaraivolla."

"Ja niin kovasti hikoilee."

"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?"

"Mennään katsomaan niiden karjaa."

Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli, näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.

Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä ja niiden hyvyyksistä väittelivät.

Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.

Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.

"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin, juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:

"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra agronomille, joka alotti.

Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä... Ilma oli kaunis, yleisö näytti verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.

Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi itsensä irti... että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne..."

"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan kuuntelisin tuon puheen loppuun."

"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa... Onhan Maija saanut lukea sanomalehdistä... Minä olen Tähden vuoksi niin levoton." Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.

Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän. Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia liikkeitä...

Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen kurkkuunsa... Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia, jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon, jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja hetken tapahtumista...

Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.

Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.

"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja katsoa Visulaista.

He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon. Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja sokaisivat innostuksen lähteet.

Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.

"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.

Uusi välikirja.

Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa. Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.

Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.

Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.

Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.

Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä ratkaistu, ettei hän valittanut.

Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja, koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.

"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.

Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.

Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.

"Päivää," virkkoi ja niiasi.

Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi, aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella koiraansa, hokien:

"Sesu, sesu, sesu..."

Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään sanonut, tuli vaimolta:

"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki valmiiksi ja... ja... kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."

Pehtori pysyi yhä äänettömänä.

Vaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:

"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista suunavausta."

Huomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.

"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!" hän puoliääneen huudahti.

"Eei suinkaan, mutta..."

Pehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.

"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.

* * * * *

Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko _sopiva_ leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan...

Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:

"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."

Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:

"Saatana!"

Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11 ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.

Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.

"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."

"Mitä se sanoi?"

"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."

"Kas sitä!"

"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:

"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä leikkaa?"

Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja piikkisauva kädessä.

Pekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:

"Ka tuoko?" virkkoi hän. "Minä juuri ajattelin sinua."

"Minuako? Sepä kummaa!"

"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko siitä maanjaosta jotain?"

"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu paremmin luistaa."

Ja he menivät kaikin tupaan.

* * * * *

Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan.

Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen esitelmän että...

"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte..."

Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50 markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.

Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat Helsinkiin.

"Jestande!... kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen, kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.

"No sen tiesit mennessäsi", sanoi herra hymyillen. "Mitä muuta kuuluu?"

"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä", kertoi poika.

"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?"

"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan kauheilta... Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!... Koko talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään... eikä ikänä ole pettua tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."

Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt huolikkaisiin ryppyihin.

"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.

"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen mieheensä.

"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"

"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"

"Miksikäs ei!"

"No mutta, hyvänen aika, Viktor..."

"Minä vaan ajattelen, että... kentiesi pitäisi minun helpottaa torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä..."

"Sama ajatus..." alotti nuori maisteri.

"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta, jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi, täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna se ulkomaa-matkakin ja..."

"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän liikkeen.

"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta... ja kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.

"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:

"Älkäämme puhuko hänestä!"

"Pehtoristammeko?"

"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun kontolleni."

"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle määräykset kohdella hyvin..."

"_Hyvin_ — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!... Isabella, miksi juuri _minun_ maatilani torpparit antavat aihetta sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"

"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"

"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."

"Se on totta", virkkoi nuori maisteri.

"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli..."

"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."

"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja kiinnitti vakavat silmänsä isään.