Part 3

Tästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä muisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen ämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen katsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin... saamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa soittaa!...

Hänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla lohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita töitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen... Kunpa ei siellä olisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen...

Vaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitä _hänen_ tarvitsee muorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja saatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin kyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden vuoksi tarvitse murehtia...

Koputtaen ovelle ja lähentäen suunsa likelle rakoa kysyi hän hiljaa:

"Onko siellä ketään?"

"Kuka se on?" kuului saunasta suutarin muorin ääni.

"Minä."

Miina varmaankin tunsi, koska muori nyt sanoi:

"Tule vaan sisään jos tahdot."

"Mitäs minä, ellei pakkoa ole."

Iisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun. Rauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen suutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla hellyydensävyllä äänessään:

"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja jos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta silakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä teurastaa vasikan."

Kun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei häntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan työmaalleen, takaisin kotohakaan.

Kala-Kaija.

Ison Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan höpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä parhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja sieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi laskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli teki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli Kaijan luo.

"Rehvanata, kun pani ohuelta voita", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän virkkoi: "Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina teette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää".

"Kaija-parka edes kiittää", huokasi emäntä niin, että Kaijakin sen kuuli.

"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle raukalle ja pitävät huolta".

"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen kaikkein suurin syntinen..."

"Noo..."

"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka", väitti emäntä itsestään, heltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.

Kaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja pyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, "kun se on kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton pyytäjä..."

"No Kaija, tuki nyt jo suus!"

Kaija nosti kyyneleiset silmänsä kohti emäntää, joka pauhasi:

"Koska _sinä,_ kelvoton, olet _minun_ valheisiini kompastunut, koska _minä_ olen tapellut niin, että se _sinuun_ on koskenut, koska _minä..._

"Kun emäntä itse sanoi..."

"Sanoi!... Älä viisastele, et sinä ole niin hullu."

Kaija nöyristyi:

"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"... ja niin asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.

Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.

Hermannintuvan Katri.

Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia, kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.

Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja kokkapuheitaan laskettelivat.

"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein, kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä tapauksessa on se oikein, jos itse olette _puhtaita ja viattomia_."

Nuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi:

"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs _nyt_ puhuttelemaan häntä _tästä asiasta."_

Nuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:

"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"

Siihen ei tullut vastausta.

"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä rikollinen kuin hänkin."

Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.

Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta, kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä Hempan raikas, eheä nauru.

Oma koira ja naapurin koira.

Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa ja rakastui siihen.

Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi. Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti, silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille, ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.

Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.

Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen Pekan koira.

Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui. Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.

Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.

"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle omia tappamiasi lampaita maksaisin."

"Tapatko koirasi?"

"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät. Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä, vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.

Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin...

Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka hänen ääressään häntäänsä lierutteli.

Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.

Koiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.

Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.

Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.

Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän: siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin pojille.

Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.

"Ei maar," sanoi vihdoin Paavo, "eiköhän pidä makaamaan."

"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein kättälyöden.

Maaseutua ihailemassa.

Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla, oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan mammalle ja papalle.

Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana, johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen, että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli helisten ja humahdellen.

Se atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään pantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt herrasväen "suuhun" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä äskeisestä leikistä ojanreunalla.

Neiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt uudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.

Mutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi vetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja pieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin luokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä tavattomalla riemastuksella huudahti:

"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun teidät viimeksi tapasin... onpa totisesti! No kuinka se täti on jaksanut?"

Muori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa silmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:

"Jumala siunatkoon... kun en minä tunne ollenkaan."

Tuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä, että olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin selkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: "Kuinka! Eikö täti minua tunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika."

Sitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa pidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä, joka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa matkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä hommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä huokaili:

"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat." Ja tämä, naurettava huokailu, sai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä nöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa nuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi huviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli naurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella ja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.

"Niidenpä oli hyvä olla", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota suolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman pieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.

Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin, joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa, jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa. Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.

Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.

Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa, jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja töllistellen.

Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä, sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"

Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta, otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:

"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?"

Kääntämättä päätään sanoi ojuri sen.

"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa pellolleen... Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"

Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.

"Sontaa? Kytöpellolleko?"

"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?"

Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.

"Onko tuo raskasta?" kysyi Stormberg.

"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?"

Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt ollut erikoista halua koettamaan.

Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut, tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä, kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —

Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut... Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja virkahti:

"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi."

Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut. Ikävä mieliala tuli kuin tuoni...

Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia jälkiä...

Karuja maita.

I.

Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.

Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen, istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää, matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.

Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla. Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:

"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka matkustelet?"

Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti, tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran juhlassa.

"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.

Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein jyrkästi:

"Sinä et siis aijo juhlaan?"

"Enpä... nyt... tiedä... olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.

"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu seuran esimies?"

Lippunen punastui hiukan.

"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."

"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."

Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.

II.

Rutakkalan pappilan herrasväki oli pihassa kävelylle lähdössä. Renkituvan puolelta kuului äänekästä puhetta ja Sirkka-neiti tuli sieltäpäin puolta juoksua.

"Mitä siellä niin hirveästi huudetaan, Sirkka?" kysyi mamma.

"Riika ja Hilma pakottivat Maijaa pyytämään papalta lupaa, josko he saavat mennä juhlille."

"Mihin juhlille?" kysyi kirkkoherra.

"Täällähän pitäisi oleman nuorisoseuran juhlat," selitti Sirkka.

"Sellaiset juhlat!" huudahti Täti-Manda napiten hansikastaan.

"Joutavia... ja nythän tulee sitäpaitsi sade", virkkoi kirkkoherra.

"Pane Sirkka sanomaan piioille, etteivät saa mennä tänään."

"Eikö Manda ja Sirkka halua sinne?" kysyi mamma. Sirkka venytti huultaan, Manda-täti virkkoi:

"Fyi!"

Pappa sanoi:

"Kuuleppas Sirkka, mene sanomaan niille piioille sinne tupaan, että he pääsevät huomenna kaikin karjanäyttelyyn, jos pysyvät tämän illan kotona."

Sirkka juoksi.

Maantietä, joka melkein otti kappaleen pappilan pihaa yhdeltä puolelta, meni kävellen opettaja Visulainen Jaakko Huttusen kanssa, joka oli Rutakkalan nuorisoseuran esimies. Visulainen tervehti täti-Mandalle.

"Kuka hän oli?" kysyi kirkkoherra.

"Ellen aivan väärin muista", sanoi Manda-täti muistelevan näköisenä, "niin oli hän opettaja Visulainen. Mutta mitä tekoa hänellä täällä olisi?"

Kirkkoherra arvasi:

"Kaiketi hän on tullut pitämään juhlapuhetta siihen juhlaan. Hänhän on niiden puhujia."

"Aivan varmaan!" huudahti Manda.

"Ja sellaisen matkan on tullut! Siinä pitää olla innostusta", ihmetteli rouva.

"Viisi peninkulmaa!"

"Emmekö mene kuulemaan mitä hänellä on sanottavaa?"