Part 2

Aivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli Hän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret pieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki, päässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut, vaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava, oikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni, siellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.

Ihmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla ja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike, että Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta suuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja toimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat "äijärahjusta, joka ei ymmärrä mennä tieltä pois."

Joku, piloillaan tietysti, huusi, hevosluuskaansa hosuen, näinkin:

"Pois tieltä, äijä, kun komeat kulkevat!"

Vaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että siitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi hevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä ihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita ja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi, kellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään. Jesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja iltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä viimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen vuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten nassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia valistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä, oli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten, työväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä. Siinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten olivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat...

Jesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä asia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.

Tämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla siinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi, tietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.

Tosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän istahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan noin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan. Kun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen, selkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:

"Etkö sinä, senkin tomppeli, näe ettei tästä nyt voi päästä!"

Kyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin tekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä vähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että "siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi."

Kun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan joukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi kiukkuisesti takaisin ja sanoi:

"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot, vaan mistä me tahdomme. Tuolta noin." Ja hänelle osoitettiin toista syrjäkatua.

Jesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän kyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat mielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.

Ja Jesus karkoitettiin syrjäkaduille.

Vaijeten ajoi Hän pois ihmisjoukon nauraessa ja sukkeluuksia laskiessa...

Eikä kukaan tuntenut Häntä.

Suuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi murheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja pilkattiin Häntä.

"Oi isä!" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin. "Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen uhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat he _jouluksi_ koreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia ja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen vastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa. Viinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus toisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan itsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja antamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille puvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia ymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he parhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan Sinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin tarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle maanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se, mikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin surkealla tavalla väärentyisi."

Jesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen, kutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu, on vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei asianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.

Usein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa hyväksi.

"_Jos_ minä olisin tietänyt", sanovat he, "että se olit sinä, Herra, niin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut."

"Niinpä niin", saattaisi Hän vastata, "_jos_ minä esiintyisin teidän edessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin pokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja rakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä tulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan harvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat..."

Jumalan mieliharmi.

Kerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen vahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin erehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys huomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui Luoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois maailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään päin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian pikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa nojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi toimittamaan.

Kun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun, aivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa, meni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.

Joka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla käherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata Luojan laitoksia.

Peilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla semminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.

Taidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut voimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään jokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi seurapiireissä.

Hän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit, hienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi, — kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.

Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän asti.

Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein, sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, — katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat nauramaan ja jupisivat:

"Katso tuota, vietävän narria!"

Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia, joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.

Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.

Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata, jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada aavistuksen seuraavasta:

Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään raporttiin joka ilta:

"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä."

Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:

"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta."

Kadonnut lammas.

Omalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista tavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista, joka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan kokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että mies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin valtakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen oman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen suuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.

Usein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella tuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen yrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä Iiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin — jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana rikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen rikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty työväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa, pienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja etupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä ihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.

Sydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko omaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset enemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian Jumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään todellisia menoja.

Kun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja kunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan mielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan, että melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa ja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin Jumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli hän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen toimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten mielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen huokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja ripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja ravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville keräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten laitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta ja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut itsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän vaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä välttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala oli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon suorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän pirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän kilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten sisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.

Nämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen köyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin nurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai toisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden työtä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes tyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.

Nämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan, että Iiska Simonen "kiskoo ja kieräilee." Eivätpä ne tyytyneet edes siihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa puolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset anoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi...

Jumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja asiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät riitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä vihdoin paperit esiin ja tutkitaan.

Niinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt valitukset ja Iiskan omat kirjat.

* * * * *

Mielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen konttoa, jossa oli niin kovin useita "posteja" merkitty vastattavan puolelle ja "saldo" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen valituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:

"Mitä me nyt teemme tämän Iiska Simosen kanssa?"

Enkeli Mikael puhui:

"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän on vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin palveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu, että hän on _teeskennellyt_ kuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että hän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin suoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa, että on päässyt rikastumaan."

Vanhurskas Isä kääntyi oikealla istuvan poikansa puoleen: "Onko se niin?"

"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan," vastasi Jesus murheellisella äänellä.

"Meillä ei liene sitten asian kanssa mitään tekemistä?"

"Kyllä", sanoi Jesus vilkkaasti. "Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä useimmat ovat uskollisimpia ystäviämme."

"Vaan kun syytetty kuuluu helvettiin."

"Niinpä kyllä", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, "mutta hän on minun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne."

Yksi pyhistä virkkoi:

"Siunaa, Pyhä Isä, niitä köyhiä, että he saavat velkansa maksetuksi."

"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät köyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi yhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaat _hänen_ kieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset pysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin tahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä mammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä kolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä toivon, että hän parantaa itsensä."

Kaikkein enkeleitten ja pyhäin huulilta pääsi ihastuksen huudahdus.

"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas poikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?"

"Minä tuen niitä, jotka luottavat minuun ja seuraavat neuvojani."

"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske sinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?"

"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin kuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen."

Isän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähti Jesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.

Koettelemus.

Talonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee Jumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita, varmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä koetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on vähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.

Niinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti hänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon. Tämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa taasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.

Varakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat niinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa istumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään talonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa siitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka kanssa voi seuraa pitää.

Kun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan kyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin sen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne renkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.

Vaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut pahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että rovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa syntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli uudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja Varakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan hänkin saada näin kauan odotella? —

Esko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään. Pappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein eteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan kuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.

Esko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi mälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia sylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.

"Minä olen odottanut kolmatta tuntia", sano Esko siihen.

"Niin aivan... viipyi niin kauan tuo patruuna."

"Mitä sillä oli täällä tekoa? Puhuttiinko uskon asioista?"

"Patruunan kanssako?" nauroi pappi. "Eipä hänen kanssaan juuri niistä asioista kannata puhua."

"Onko se naurun asia?"

"Mitä se Esko nyt kaivelee? ennen siivo, vaatimaton ja jumalinen mies."

"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli vaan joutavia jaarituksia, niin..."

"Niin, mitä sitten?"

"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle jutella autuudenasioista... Aina on teillä kiire ja esteitä."

"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen kanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?"

Ei Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen vähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja kirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti hukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen...

"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua", kiukutteli kirkkoherra, "että sinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!"

"Suuttunutko olette?"

"Kuinka? Ulos!"

* * * * *

Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja epämääräinen katse silmissä.

Karjalanniemen Iisakki.

Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.

Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen kanssaan asioihin joutuu, huokasee:

"Senkin kitupiikki!"

Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti, kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:

"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme kahdesta tyhjästä kädestä..."

Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?

Tällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin sanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai niistä monasti todisteellisia näytteitä.

Niinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet ensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä Suutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä kutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.

Iisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä kun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin, näytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:

"Valehtelet."

"Enpä."

"Kuka käski?"

"Maija."

Tutkien poikaa kiireestä kantapäähän, kysyi Iisakki varovaisesti:

"Missä emäntä sitten on, kun Maija käskemän päällä oli?"

Sitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään kaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.

Kotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu kiusoittelevassa hymyssä.

"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä", ajatteli Iisakki itsekseen. Etsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajatteli hän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen. Niinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?

"Meni Saksaan", sanoi piika ja naurahti.

Sen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan toisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi vajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:

"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden rukiinoraittenkin niin lähteä." Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa tuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi Maijalta:

"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun tässä kevättyöt alkavat?" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan vakuuttaa sen koko kevättä riittävän.

"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä teurastamatta, se mustikeen vasikka", sanoi isäntä. Maija arveli osaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes johonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä, aivan kuin ohimennen:

"Onko _se_ saunassa?"

"On ja suutarin muori myöskin."

"Vai on siellä muorikin", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa itsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:

"Mitä varten minua tultiin kotiin hakemaan?"

Emäntä oli käskenyt.

"Pitäisköhän minun _sinne_ mennä?"

Sitä ei Maija tiennyt.

Monikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa, päätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta täynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan valmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä puheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta, sinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin suutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.