Part 1

TIENHAARASSA

Kokoelma havaintoja ja kuvauksia

Kirj.

SANTERI ALKIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

SISÄLLYS:

Herra Penttinen. Neronleimaus. Lusiferin muistikirjasta. Jos. Jumalan mieliharmi. Kadonnut lammas. Koettelemus. Karjalanniemen Iisakki. Kala-Kaija. Hermannintuvan Katri. Oma koira ja naapurin koira. Maaseutua ihailemassa. Karuja maita. Uusi välikirja. Yhteisen vaaran hetkellä. Aasi ja hevonen. Jesus ja sunnuntaimetsästäjä. Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.

Herra Penttinen.

Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.

Hyvät miehet ovat rehellisiä.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —

Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet _omiin_ mukavuuksiin, — siinä oli kylliksi kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu asiaan.

Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan, eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli mahdollista ja sanoi:

"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarin _ennen sinua_".

"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.

"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.

Herra Penttinen yritti kysymään:

"Milloin?"

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen, kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...

Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.

Mutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:

"Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee _tarkoittaa_?"

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän kanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko mä, astunko mä?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän _tahtoi_ saada selvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?" joikui Penttinen kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.

"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä".

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla _siihen,_ sanokaamme: köyhäin taivaasen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi..."

"Ja jakaa tavaransa?"

"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon kuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."

"Sepä se!" huudahti hra Penttinen, "se on se sama synti ja tuska kuin rikkaillakin."

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:

"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!"

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.

Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osoittamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.

Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:

"Valmis."

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.

Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".

Vanhus naureskeli:

"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."

"Niin, mutta se pitäisi heille huomauttaa."

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan."

He tulivat ulos. Yksi sanoi:

"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."

"Kun hän oli rikas..."

"Mutta me emme uskoneet."

"Vaan nyt uskomme."

"Kun hänkin on köyhä."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi tarpeelliseksi sanoa vielä:

"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään toisilleen tulkitsivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.

Neronleimaus.

Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset, naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.

Luoja käyttelee _neroa_ hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.

Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen. Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin, ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.

Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän oli viisas.

Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.

Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää, kumarrella ja kehua.

Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen. Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli tyytyväinen.

Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan, eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa, etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron laajoihin ihmisoikeuksiin.

Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.

Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.

Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan Neronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:

"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?"

Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.

Ihmiset odottivat jännitettyinä.

_"Kunnioittakaa minua!"_ huusi hän vihdoin korkealla, hiukan vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.

Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus...

Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.

Lusiferin muistikirjasta.

Lusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä uinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon joutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä valvoivat, valvoivat omia etujaan.

Mutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka lämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan miten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen elämään.

Silloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja lähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.

Tuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein ketä hän nielis ja mitä hän tekis.

Terävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä seurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:

1:si. _Yksimielisyys on poistettava_.

Sitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso oli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui terveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:

2:si. _Innostus on poistettava: sijaan saatava kyllästystä ja ikävää_.

Lusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen kirjaansa seuraavat muistiinpanot:

3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edes _kadehtia toistensa onnistumista esityksissä,_ eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää saada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.

4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä niin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi sillä saada erikoista kunniaa!

Tätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta pääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi katsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle runonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella kunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan muistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti Lusifer:

5:si. _Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta!_ — Ja sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi kokemuksesta, että se naula vetää.

6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan. Keskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! — kihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.

7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta. Jos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan muistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin, häntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, — kyllä pian ikävä tulee!

8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo kiusalliset _aatteet_ tulevat pölynä lakaistuksi pois.

9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja periaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.

10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys, että jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.

11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on minun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.

12:ksi. _Seuran pitää hajota!_

Saatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä yksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain heikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen, että jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi käyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta aseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa siemenet.

Kokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa, mitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa päälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.

Valheenisä nauroi, ilkkui, lierutti häntäänsä ja kuiski korvasta korvaan:

"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa hyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä, _muista se!"_

* * * * *

Eräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä oli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer korviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta siitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja nuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.

Lusifer nukahti juoruseuran keskelle.

Jos...

"Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti."

Tässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat viettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui Jesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja ottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan hänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.