Part 5

"Mitä tekemään?"

"Jakamaan heille tietoja."

"Mutta omat lukusi..." alkoi äiti.

"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne... Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni kanssa..."

"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan veljesmaljoja!" nauroi rouva.

"Isabella, minä _melkein luulen,_ että sinä otat asian liian keveältä kannalta."

"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."

"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja... No, se ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, _mitä todella on._ Sitä paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja..."

"Viktor!"

"Niin, niin."

"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!"

Poika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo _melkein_ kumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."

"Ulkomaa-matkan?"

"Niin, katsos..."

"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta kadehtia minua."

"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan, mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja heidän elämänehtonsa."

Hän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.

* * * * *

Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.

"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?" kysyi maisteri.

Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä. Pekka vihdoin virkkoi:

"Onhan tämä vielä... onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään."

"Minä olinkin tuntevinani teidät", äänsi maisteri.

"Va-ai niin", hymyili Pekka.

"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen yksinkertaisesti.

"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."

"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja kurjia tuntevat", intti vaimo.

_"Kurjia?"_ kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan, joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla enempi. Sitäpaitsi teillä on _isänmaa._ Käsitättekö mitä se on?"

Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.

Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.

"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli. Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli vähän jälestäpäin..."

"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.

"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.

Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu yht’äkkiä:

"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?"

Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen ajatuspiirinsä.

"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella..." Hän alkoi jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.

Mutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:

"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla... Eipä vaan taidakaan olla niin tyhjää juttua, se maanjakojuttu."

Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa, erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:

"Kyllä ne vaan osaavat saarnata."

"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät."

Se jäi siihen.

Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni Pekka muuatta torpparia ja kysäsi:

"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?"

"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies synkästi.

"Sama on minun", selitti Pekka.

"Kun ei _se_ vaan panisi huomiseksi tinkityötä."

"Senpä _se_ kyllä osaa panna."

Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:

"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?"

Toiset hymähtivät:

"Eivätpä taida... hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän kirjoihinsa", arveli Pekka.

Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen, hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle, joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.

* * * * *

Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät, tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.

Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13 tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:

"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.

Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.

Niin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.

Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi, jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.

Kun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:

"Ymmärsittekö?"

Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:

"Kiittää tulee!"

Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:

"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."

Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni ystävällisenä:

"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"

"Pekka se on."

Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala tiunatkoon teitä."

"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.

"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."

Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.

Yhteisen vaaran hetkellä.

Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä, joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli laiska ja me väsyneitä...

Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja söimme katajanmarjoja.

Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:

"Kenenkä sianpaimenia te olette?"

Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja — vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä, mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli _meidän_ tietämme. Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä aitaan ja huusi:

"No tule koettamaan!"

Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.

Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut. Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.

* * * * *

Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme kiireissämme yksistä neuvoin.

Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu. Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.

Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne, minkä kintuista lähti.

"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa suutelematta... Meitä oli siinä kolme _ajattelevaa_ olentoa, jotka yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.

Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.

Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään...

"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.

Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.

Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen, selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme. Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina _tovereina_ tuossa yhteisessä rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes erehdys.

Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin _kaltaisillensa._

Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:

"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten me yhdessä ylistimme häntä, _ystäväämme,_ jolla oli niin paljon vihamiehiä.

Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.

Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi, pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät. Hän oli taas _yksin_ koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä, raakana kylän herrana.

Kylässä ei ollut ensinkään muita _herroja,_ harvoin niitä kävikin, hän edusti niitä kaikkia alusta loppuun.

Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin persoonassa.

Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut "ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt, että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin, rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten kauhuna... Kuinkas muuten, vanha _sotaherra!_

Aasi ja hevonen.

Satu.

Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti mietteissään päätänsä ja virkkoi:

"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."

"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.

"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan."

"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.

Karhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:

"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"

"Saanko minä toimittaa asian, setä?"

"Saat."

Kettu juoksi aasin luokse:

"Tomppeli!" huusi tälle korvaan.

Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia täynnä.

"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa, jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.

Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:

"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! _Siihen_ virkaan erinomainen kuoma."

Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:

"Mihinkä virkaan?" kysyi.

"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"

"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.

Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota ainesta. Itsekseen vaan jupisi:

"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei mitään muita vaatimuksia kuin vatsan... Sitä saa haukkua, pilkata, jopa hutkiakin ilman että suuttuu... Kerrassa oiva kätyri!"

Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran iloiten vastaan.

Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin. Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan, hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella, jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.

Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.

Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi, että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista. Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten, laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa. Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähti _sitä ääntä._ Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita hauleja lentänyt, vuosi verta.

"Hyvää päivää", tervehti Jesus ystävällisesti.

Sunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä koiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän puoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä vaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.

Jesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta metsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi käskijän äänellä: "Enhän minä ole pyytänyt _sinua_ seuraani?" Jesus punastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa tuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen jäi verinen pilkku...

Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.