Part 8

Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui. Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.

Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla tavalla?

Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.

Tyttö ei voinut häntä käsittää.

Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...

Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi. Sehän merkitsi samaa kuin hullu.

Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan. Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.

Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.

Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.

Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.

Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi kummitäti.

Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin professoriksi!

Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden. Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.

Miksei sinusta voisi tulla pappia?

Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne, jotka eivät muuksi kelvanneet.

Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin pastorikin sellainen lahjakas mies...

Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.

Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui, kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari, jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta. He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista. Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön! Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...

Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut. Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle. Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet ristiin...

Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä! — Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi: Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!

Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä eri elämä.

Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon. Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei asettanut esteitä.

IX.

Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.

Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s. kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään oikeaa intiaanielämää.

He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!... ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin ympäri ja pujahti kotiin.

Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista. Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat, vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt Mercedeksiä ja Mirandoja.

Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa, niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan. Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.

Oliko jännittävä?

Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä suupielissä.)

Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.

Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.

Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.

Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana. Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele — tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'

Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa. Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään, vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän! Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä — sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan taivuttaa...!

No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta, ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän ahmien luki.

Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?

Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!

Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi Hesse.

No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.

Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.

Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella tiedolla teki?

No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui. Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain hyviä kirjoja.

Vai sillä lailla.

Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä se ollut yhtään jännittävää.

Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.) Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla, Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän juoksi kotiinsa.

Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen. Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood, ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan, niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan. Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä yksin kuten nuoren Ravenswoodin.

Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä. Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin seurasivat kirjojen henkilöt häntä.

Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää, vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä uhkasi Källi-Aapelin taholta.

Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia. Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan — juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.

Mikä sinulle tuli? Loukkasitko?

En — minun pitää vain mennä...

Olisi laskettu vielä muutama kerta.

En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.

Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla jaloin astellessa kotiansa kohti.

Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi katketakseen.

Menikö jänis housuihin?

Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.

Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja omituisesti naurahtanut.

Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?

Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän tämä mitään?

Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä sairastumista.

Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu, tietämättään.

Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui. Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.

Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta syömässä.

Kuinka monta?

Viisi.

No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän päiväpalkkaa.

En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin seuroja harva se ilta.

Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta, ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?

Kuka sellaista oli sanonut?

No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä meni köyhäintodistusta anomaan.

Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah — ja kenestä sitten olikaan puhe?

No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy lyyseota.

Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut mietteisiinsä.

Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.

Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.

Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.

Hän oli silloin toisella luokalla.

Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.

Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan se muutenkin paikallaan.

Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä. Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole — oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.

X.

Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi. Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.

Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä koulukirjoihinsa.

Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita — ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.

Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi». Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.

Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen, vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu _pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.

Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt. Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin — _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._ Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt! Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta.

Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi, jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim. kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se pysyi samana läpi koko koulun.

Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus. Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä; hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli suurenmoinen.

Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen... veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua poikien mieleen.

Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen paljon leijonaa.