Part 7

Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri, entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä. Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja, iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä, joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.

Sitä oli soma kuunnella.

Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!

Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.

Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' — keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.

Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään. Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla oli ollut korkea kuume.

Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.

Hesse, sinua haetaan.

Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.

Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu pajasta, ja hän oli jo mennyt.

Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan... se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan. Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...

Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki. Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja peloittavalta samalla kertaa.

Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.

Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina rakastanut häkkilintuja.

Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse, ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle päästyään hänen rohkeutensa petti.

Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat Hesselle tilaa.

Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.

Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä — ethän sinä kuole?

Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.

Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...

Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.

Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti. Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.

Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.

Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan anteeksi antaa?

Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!

Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä kaulasta.

Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.

Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?

Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.

Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei isä enää mene tillikkaan?

Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.

Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!

Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa minua ylemmäs...

Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää kallahti sivulle.

Hän oli kuollut.

Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:

Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!

Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.

Mit' on viimein kuolema? Se kuin tuskat lopettaa, viepi viimein vaivasta iloitsemaan taivaassa.

Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään tapaansa:

Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen kanssa.

Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.

Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin kysymyksiin.

Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu. Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa. Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan ei enää yhtä raskaasti painanut.

Savuojan kummi virkkoi:

Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi tullut itsensä elättäjää.

Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen esiin.

VIII.

Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.

Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua. Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis, kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.

He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia. Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä, pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.

Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli. Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.

Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä. Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa. Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...

Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.

Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää iloiselta isän läsnäollessa.

Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.

Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa kohosi tunnelma pian kattoon.

Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke silmänurkassa ja nauraa hihitti.

Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti, mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.

Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua, vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?

Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!

Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan. Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa. Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin... lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä puslingit putoile!

Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.

Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut: Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:

Soomalainen sotamees on paremba kuin härra, kun hen on kelpanut keisarille kärran. Sumffaritira'la, niimpe taisi olla, sumffariti ritirati frallaalalei!

Hän oli huono suomalainen.

Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan. Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita — tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille. Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! — teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina, juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä, isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.

Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut... minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä huomenna saarnasikaan?

Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin — se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella, joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli liikutuksesta.

Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa. Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä, menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.

Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti lattialle.

Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa. Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti. Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta. Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.

Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa... sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin... mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...

Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää. Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.

Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin antoi ulkomaalaisen nimen...

Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias, ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä. Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.

Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi, mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira. Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen herkkää sydäntä.

Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka, sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon! Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin, jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan, oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei liikkunut ketään.

Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.

Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita — ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa. Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun »prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.

Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.

Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä. Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.

Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on! Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja siinä samassa sinä tulitkin.

Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa, jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan, mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.

Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa. Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.

Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä. Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten, hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen värssyyn.