Part 9

Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta. Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban!

Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa, mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin sieltä nisukukko, kova kuin kivi.

Sellainen mies —juuri kuin Laaban!

Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut — se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä — tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.

Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.

Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset pujahtivat yli pihan — Viktorian luo.

He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.

He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin, kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta. Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.

Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.

Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän takana...

Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian tutustuisi!

Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias. Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli suloinen, äärettömän suloinen!

Viktoria, sir du den där pojken.

Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden seuralaiseksi!

Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!

Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan, lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor Viklund, byggmästare. Vai niin...

Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan, vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.

Vi bo där!

Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot — ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.

Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri. Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa kohtaan.

Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään, työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.

Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä. Niinkuin nytkin.

Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos häntä kutsuttiin.

Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.

Viktoria! huudahti hän.

Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen pöydän luona.

Läser du?

Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse unohti sen aina hänen läheisyydessään.

Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin antanut.

Du luktar bra!

Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten nauruun.

Doftar — ska' du säja.

Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi! Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin puusta pudonnut.

Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.

He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä se merkitsee.

Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin... jotakin...

Mitä?

Kyllä sinä tiedät.

Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin krapu.

Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.

Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.

No, miks'et voi sanoa, mitä se on?

Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli »kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.

Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa, rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.

Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.

Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?

Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos.

Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?

Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.

Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas. Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu, joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?

Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä, välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä, mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...

Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...

Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle, öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.

Tule mukaan!

Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?

Tule mukaan! Mennään yhdessä.

Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.

Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!

He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu. Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.

He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret? Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule käsitellyksi samalla mielellä.

Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.

Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?

Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin rata niillä. Siitä tulisi komea laitos.

Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.

No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?

Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!

Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi ehkä tuon lauseenkin suomentaa.

He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse rohkaisi mielensä:

Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja puna kohosi poskille.

Mikä lause?

Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...

Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa minua!

Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta hänen takkinsa napistakin?

Sano nyt!

Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä katua?

'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.

He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli kuullut Hessen sanat.

Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!

Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!

Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.

Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain jotakin.

Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.

Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.

Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän muuttoaan.

Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei välittänyt hänestä!

Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri. Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.

Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen.

Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä, ettei hän ollut ottanut niitä osille.

Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran, kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.

Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä... iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...

Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.

Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi rämäkästi:

Mieleni rientää maasta pois, kun katson taivasta. En enää täällä olla vois, en enää täällä olla vois. Koska pääsen vaivasta?

Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!

Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.

Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista vanhan vuoden loppua!

Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia käsiään.

Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.

XI.

Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.

Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.

Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.

Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin »Naapuri-Hällströmeiksi».

Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.

Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.

Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli unohtanut koko tapauksen.

Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu — mikäs se oli latinaksi?

Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.

Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko... hetiö, teriö, emiö... mikä heimo?

Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!

Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa — varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.

Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.

Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?

Ei — sitä hän ei tiennyt.

Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja, mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.

No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!

Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään. Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin, oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen vastaan.

Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja. Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan — siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse, ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa. (Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».) »Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista, totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään. Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia, jotka eivät tunnu hienoilta.

Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella. Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.

He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel — tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia. He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän kananpoikiaan.

Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa ympäristössään.

Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta, mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.

Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?

Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.