Part 3

He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa... rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois, Eeli!

Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä olkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria, sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille sokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy kuin poikansakin.

Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan kuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli vaivaistaloon.

Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.

Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää — ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen vankan rouvan.

Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.

Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle. Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla kädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi sitten laulamaan:

Min faater vaar een unk soltaat, ten vaknastööri van...

Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni on taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja isänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni! Saunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt... vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan... kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! — ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan rauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on körttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista takapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt. — Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.

Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.

Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin kaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili: Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii... kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä... Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan. Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi: Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja voivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän... Korttikaariin ne nyt sen vievät...

Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä, istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja -kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään. Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä — ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin säestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun.

Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen rominan hänen korviinsa.

Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään? Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa, piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä, luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä oli ollut konttirämänä?

Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä syrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli, ylikäytävän vahti.

Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi. Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla päähänsä.

Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä. He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!

Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi. Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.

Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse oli tapansa mukaan aikaillut.

Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan odottamatta.

Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei malttanut enää syödä.

Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea...

En... ei minun ole nälkä.

Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin se oli niin sanonut.

Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja laski sen pöydän nurkalle.

Siinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo.

Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen ymmärsi.

Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:

Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.

Ei siinä sitä viimeistä ole.

Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena, hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.

No... kuka nyt reissaamaan lähtee?

Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.

No... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä on... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.

Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen, että ihmiset matkustivat.

Joo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa vain tyhjää kustantaa...

Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.

Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan, katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.

III.

Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä sen korvasi nyt veljen odotus.

Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon, salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä. Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton. Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa... mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan, oli isä varannut hänen lähtiessään.

Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa. Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.

Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.

He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli nähnyt tulipalonkin ensi kerran.

Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.

Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle, vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari, jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski. Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne kärsinyt auttamattoman haaksirikon.

Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut vesiryöppyä niskaansa.

Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin. Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti, arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti, hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»! Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille — kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi ja savuaviksi raunioiksi...

Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.

Se se oli varjellut tuon talon.

Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit, ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä, hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?

Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään. Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.

Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä. Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.

He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti. Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä »hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä. Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä, sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.

Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...» Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira, nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä, hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, — tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen, mitä tuleman piti.

Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja, lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä, punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.

Se oli satumaista!

Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui: Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi: No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan, Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa, kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.

Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon. Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi, vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis, harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? — Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana, mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!