Part 2
Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä kuuntelemaan.
II.
Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.
Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä olivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli tapella!
Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin nurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!
Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin nurkassa oli hiljaisempaa.
Siinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa. Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin ilmetty konduktöörivaunu.
Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että kuului ristin päähän.
Mankisella tanssittiin.
Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan, jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa, otettiin säkit esille ja neulottiin taas.
Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi, mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita, teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei siinä vieras saanut juuri suunvuoroa.
Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä, varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta, jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan. Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain, ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.
Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna. Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli liian suureksi. Hän livahti Mankiselle.
Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja siksi oli säkit taas vedetty esille.
Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin, josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva ääni.
Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli ollut. Nyt se oli punertavan ruskea.
Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?
Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää...
Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää. Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta ukko könisti työhön.
Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi — Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan ujostelematta.
Hellanletta... mitä sille hellulle kuuluu?
Sotamies nauroi.
Siinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä.
Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän päästä.
Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.
Niin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!
Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: »Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi kasarmilta joku käymään.
Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria saada hyppiä!
Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme. Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä nieltykin taas säkinpölyä!
Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.
Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.
Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.
Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen on kuumana — se on vissi.
Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun... senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät, eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen tuvassa tanssi-iltoina vallitsi.
Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!
Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.
Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin, Kaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin rehelliset silimät...
Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika tamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi!
Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka riivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...! Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.
Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu. He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli kuitenkin auttamattomasti pilalla.
Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse uskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele muuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen tyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua...
Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin ilosta kiillellen.
Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi. Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut monella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka kuinka hienossa seurassa.
Körtti-Matliinillako te nyt asutte?
Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen tuottamissa nautinnoissa.
Lystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin?
Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin rantajätkä.
Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.
Ei sinne kakaroita kaivata!
Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis raivoamaan kuten äskenkin.
Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.
Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.
Joo... mutta vain jokivarressa.
Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.
Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut. Mankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina väijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta, ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta. Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita.
Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle, sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan. Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.
Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki. Täällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä — yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.
Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan. Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.
Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?
Sitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin heinäntekoon?
Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa. Taitaisit tulla niittomieheksi?
Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia tyttöjäänkin pojiksi.
Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne... täällä on Hesse.
Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin enkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä tavoin määrittelemään.
Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.
Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti — ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille pitää olla silkkiä... muu ei kelpaa...
Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit, seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin, jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä. Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin... tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on luukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö siellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään.
Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä tunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja hiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit...
Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas veli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä j.n.e.
Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä kipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen isäänsä...
Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän... kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta — mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se kummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki valmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin... en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun äitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja katseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen...
Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle. Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu. Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.
Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille, virkkoi hän.
Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja, samalla koko ajan jutellen:
Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu vielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä miehillä pitää aina olla joku heikkous...?
Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin. Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten... sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä kummiaan.
Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut, kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.
Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa limpun lämpimänä.
Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.
Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.
Hei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun.
Vai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.
En minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.
Hahhaa... vie sitten äitille!
Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa tärisi hänen leukansa alla.
Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen, ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta eihän hän ollut sitä kiusannutkaan.
Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa. Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.
Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät kuuluneet herskapiin?
Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.
Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu. Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili — aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne olivat vanhat ja auringon polttamat.
Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä hän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään. Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.
Mutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset... ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.
Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.
Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan. Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä. Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.