Part 1

language: Finnish

TIE SELVÄ I

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

Hessen isä oli seppä.

Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan kupeella.

Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.

He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni, yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi, ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.

Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti Erving, »Iso Saapas».

Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan. Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki, ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.

Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin... kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään — ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!' Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen rautaisen koron alla.

Se puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi. Minä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli pelastunut Ison Saappaan kynsistä.

Sellainen pikkuinen, urhea äiti!

Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin... ankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä. 'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti... mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?' 'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.) 'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.) 'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada, senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa hohotti koko sydämestään.

Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa kivipajassa...

Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa, portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat, voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.

Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella. Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki pränsolat ja likatunkiot... ei se passaa...

Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.

Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta sittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa, reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena, puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin kannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja sitä tehdessään iloisena hyräili.

Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh! Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi, että se vöyhötti.

Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen, mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti tokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!

Se puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin saanut monet kerrat kokea.

Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean, raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa. He asuivat silloin Partasella.

Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi isälle kahvi-kopan.

Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.

Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.

Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän antoi merkin päällelyöjälle.

Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina, huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille, päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa — ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!

Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään, vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain pehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen, ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi. Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa, heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.

Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli varovaisinta.

Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?

Ei se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun lausettaan, kun takominen taas alkoi.

Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa — miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista. Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä syrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota peitti hieno nokikerros.

Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli, kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.

Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi varmasti suuttunut.

Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen. He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin. Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa, että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan. Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!

Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen — samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt. Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan: Ole, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs, ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen, kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.

Sillä tavalla isä selitti sen.

Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää uskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.

Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?

Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös. Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.

Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.

Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi, ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman puheista!

Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa kuin rauta ahjossa kuumeni.

Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen, että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki... vi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu, nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.

Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin, Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan. Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä, tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi hyvin, mutta hän luiskahti aina alas.

Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan.

Pitää vain saada tasapaino... kas näin.

Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi!

Minäpä koetan uudestaan.

Ja kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.

Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri vain pitemmälle, niin kyllä pysyy.

Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta. Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi, kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas, sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.

Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.

Oli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä. Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita. Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista, asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään. Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred Dreyfus Pirunsaarella.

Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu. Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan: Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli saanut piiskat.

Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika. Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen, minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.

Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen.

Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin paimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän lauloi välistä kaiken, mitä sanoi.

Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?

Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi?

Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat ikäviä muistoja.

Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni. Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni, auki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin, ennen kaikkea rohkeutta.

Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei vähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies, huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos kiinni sai, niin tukisti.

Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn! Minä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole vain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!

Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa! Oh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama ittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin lähteä talsimaan.

Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia...

Nyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?

Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä: Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään. Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun kiinni, se väänsi niskat nurin.

Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli menossa kaupungille.

Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?