Part 4

Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa, ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin — oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla... riemukkaasti, juhlallisesti.

Oli jouluaatto!

Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana, vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa toisaalle.

Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa, kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento, tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.

Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa. Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä ei Hesse sille keksinyt.

Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt: leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita hän oli sommitellut.

Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä, minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin... maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia. Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt. Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt. Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan kaikki muut eläimet vapisivat...

Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.

Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen. Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan. He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella, kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.

Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut. Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.

Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja housut.

Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja pilkanneet häntä.

Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt ookaamaan?

Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen, ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita käyttää...

Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.

Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia. Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen. Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki nappulat...

Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen, roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia. Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.

Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli rautatien takana.

Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat, tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset, saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...

Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti aina toisista.

Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen... vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks': ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja — näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä. Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan. Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan. Se oli eri vilskettä se!

Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.

Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä — mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka kelpasi!

Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.

Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.

Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti, että häneltä oli päässyt itku.

Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika... anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.

Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut — vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään kertoa...

Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi purjehti sisään.

Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.

Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja lämmitettiin.

Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:

Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä köyhdy.

Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli »kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.

Saiko niitä ottaa?

Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu tuprusi sisään.

Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa olla, mutta otin nyt tämän kerran.

Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan kasvateita.

Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä auttamaan, mutta kummi kielsi:

Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.

Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä. Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. — Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. — Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa... Ja sitten molemmat nauroivat.

Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon kuin äidistään.

IV.

Eetu-veli oli tullut.

Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen, kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen, jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas, hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh, Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.

Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä! Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.

Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin, vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan saalin!

Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut... silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa asemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu juutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää jöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna, ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää... viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa teillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.

Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni. Olisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia! Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.

Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja äiti sai pitää paikkans'!

Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!

Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli? Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka vaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti. Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia... sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!

Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai melkein juosta hänen rinnallaan.

Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa, ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat. Mutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja sitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi ilotulituksenkin!

Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä.

Mitä se oli?

Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.

Miksi niillä oli sellainen?

Ei Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden numero... se kuului uskoon.

Höh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään numeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin. Se oli 111.

Ei Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa. Se oli niiden merkki.

Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.

He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.

Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri, joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire. Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen.

Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli... aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi: Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan, aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. — Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja kipaissut kotiin.

Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa yli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä ja mestari.

Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.

Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!

Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,

Ehkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini. Mutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen toveri.

He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli. Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti Helsinkiä, etelää.

Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:

Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.

Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei halunnut jättää veljeä yksin.

He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä, joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.

Äiti, mitä puita nuo ovat?

Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat missä vain.