Part 13
Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.
He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi keinon.
Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi, että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!
Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä, saisi nähdä.
Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa tilanteesta.
Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.
Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion kauppa.
Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua, niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.
Niin — niin se vain oli.
Taisit jo ottaa pusutkin?
Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten haasteltiin...
Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi kuvettaan silmät sikkarassa.
No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään ja mies matkaan!
Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana. Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä. Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.
Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta — minkäpä sille nyt...
Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille. Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.
Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu. Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota koskaan omakseen —?
Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa oli juoda elämän malja!
No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.
Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki taas loistavassa kunnossa.
Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen, missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä. Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla rakastunut, nuori mies?
Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.
Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.
Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain iskeneet toisilleen silmää.
Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän. Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä kurpomaan! Pyörä pois ja heti!
Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?
Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari sentään!
Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.
Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. — Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!
Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat — kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta — tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä.
Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko maaherranläänin! Peijakas sentään!
Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...
Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo! — Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä. Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.
Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.
Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi! Millä hän nyt maksaisi velkansa?
Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies, pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!
Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta — ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.
Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra, vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän, Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei sulhasta vastaanotettu!
Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä kievareissa!
Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon, jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain. Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.
Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.
Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat tavallaan onnettomuustovereita.
Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut maistua maallaolo?
Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...
Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.
Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain vastaili yksikantaan.
Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime kerrallakin.
Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä nukkumaan ja koettaa unohtaa.
Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi onnettomuuden ja orpouden tunnetta.
Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin. Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.
Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.
Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin. Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.
Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.
Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi Hessen rintaa kuin veitsi.
Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu riepu.
Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.
XV.
Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.
Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut paljon hänen kanssaan.
Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.
Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas! Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?
Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.
Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä. Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.
Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...
Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi: »Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.
Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä. Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä, päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan. Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi penkille sorvin taakse.
Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen, varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.
Hessen selkäpiitä karmi.
Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä, kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä luita ja ytimiä myöten.
Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen lihaansa.
Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.
En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.
Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!
Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?
No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...
Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.
Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn »kontiksessa»!
Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.
Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.
Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä, pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?
Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.
Se oli hyvä.
Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä. Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen neiti oli leikannut.
Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen nuo mahtoi saada?
Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia ajattele.
Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.
Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja. Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?
Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire... eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.
Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele. Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.
He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut sille tuon nimen.
Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan. Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto ja Boulognen metsä.
Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee. Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat, ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja rynnistetään eteenpäin.
Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.
He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen, jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella, että hän rakastaa?
Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti se toistaa?
Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun sieluni elää siitä.
Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua noin rajusti.
Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen, hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona rakastikin.
Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.
Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!
He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen, kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.
Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika! Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä, pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.
Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen. Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.
Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa, värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.
Koko koski huppelehti kullassa.
Hesse... eikö ole kaunista?
Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.
Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet. Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.