Part 12

Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen. Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja, puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.

Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen: Näkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu peräti somalta.

Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita. Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen pari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi... nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet, mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni. Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi esiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää, sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön lähestyessä...

Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse rupesi hyräilemään:

Itämaille rientää ma tahdon, siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin, missä tuometkin tuoksuelee.

XIII.

Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään. Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä. Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella olevista mökeistä.

Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa, koskematon kiveliö, korpi.

Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet. Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä kansaa!

Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha. Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?

Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon ohi... kukapa ne kaikki tuntee...

Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?

Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä, pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys, lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.

Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta pitemmälle matka kului.

Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen... kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois, lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen. Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!

Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat. Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.

Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin. Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän nukahti.

Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan... aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.

Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa... tällaisessa hyvässä vuoteessa.

Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.

Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia juodessaan.

Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.

Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut, mutta ei kehdannut.

Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka olikin rikas...

Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.

Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin ihmisiä puhuttelee.

Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää suoriutua taipaleelle ja pian!

No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan pikajalalla ehtii...

Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti.

Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan. Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti. Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas hiostuttava helle.

Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten. Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...

Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö karttui vielä Kitkan kirkolle?

Sinnekö herra on matkalla?

Sinne pitäisi yrittää.

Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa.

Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!

Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas. Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski, saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.

Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.

Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt. Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä, toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään. Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!

Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo, joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta, valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen — kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä, komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?

Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?

Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin valvovat läpi yön.

Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.

Iinatin... kauppias Iinatin.

No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.

Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön! Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä. Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin. Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä. Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka! Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.

Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin... loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä... paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa. Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne olivatkin jo tuntureita.

Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla... kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!

Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa. Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti — kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet... tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen ihmisten iloksi...

Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin tuon tiheän taloryhmän keskellä.

Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin... eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen seurue...

Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat, kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat täynnä tavaraa.

Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa. (Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.

Kalle!

Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän se Hesekieli on...

XIV.

Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.

Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman. Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?

No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.

Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja. Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.

Paula, Paula!

Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti, joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma, joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin säikähtynyt riekkoparvi.

Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit. Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!

Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt niin hirveä rikos?

Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit pahaan välikäteen.

Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?

Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte hoitaa puttiikin...

Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!

Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan tietä eteenpäin.

Kalle pyörsi hevosineen takaisin.

Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.

Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.

Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä! Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?

Paula, minä tulin!

Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.

Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan, niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan, parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.

Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.

Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan. Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton, ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.

Käytkö sinä rippikoulua?

Käyn.

Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?

Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!

Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.

Enkö minä olisi saanut tulla?

Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut ikävä, toivottoman ikävä.

Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.

Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan kaulaan ja suuteli häntä.

Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?

Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen, että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään. Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.

Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei — päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista kuin nektari!

Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon — pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään. Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.

Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.

He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa, harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.

Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen, syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea saada selvää.

Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.

Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat toisiaan.

Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista. Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt — muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään, yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti, joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.

Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.

Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.

Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.

No... olemme siihen saakka salakihloissa.

Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin? Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se järjestettäisiin?

Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.

Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.