Part 11

Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti. »Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.

Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys — se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä, ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!

Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja, jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin! Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.

Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi. Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime taistelujen selostamiseen.

Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella! Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!

Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta — kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?

Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:

Japaneesit Jantaissa kaivoja punttaa, Kuropatki laivallansa pakohon jo junttaa...

Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään. Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli talvi varhain.

Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta, ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär, Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk, karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...

He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_... kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa, »Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata, että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.

Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin — kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua — paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat »grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua, ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.

Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa. Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa. Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen. Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia. Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika, Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä — vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...

Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta — kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi halunnut tunteakaan häntä.

Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut, oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.

Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.

Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää. Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!

Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän sitä löysi.

XII.

Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan. Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen. Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.

Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.

Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa. Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy kyllä tiettiin.

Hesse... helekkarissa, tuuhan tänne!

Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.

Mitä nyt —?

No... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan nyt tänne!

Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?

Kalle: Tuuhan mukkaan.

Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia jalkaan.

Saanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori Wertteri, ja neiti Paula Posio.

Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi», sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä... pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim. tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos tiesi toisen jääneen velkaa.

Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan, röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.

Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?

Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin jalakaan?

Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.

Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä, ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa, tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.

Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.

Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla kielenkäytöllä.

No... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.

Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.

Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.

Hesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen, harvatahtisen höhötyksen.

Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin takkatuli jossakin korven uudistalossa.

He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho... hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!

Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä, ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista. Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus, hiihdättänyt, ennenkuin onnistui...

Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat. Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen? Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen entiseen tapaansa.

Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra nosti lakkiaan.

Viskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun näki mulla kavaljeerin.

Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä treenaamaan.

Mutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä... jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja tämän kaupunkilaiseen käytökseen.

Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?

Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää tuttavuutta!

Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.

He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen tunti.

Niin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.

Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja kiitos seurasta...

Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä? R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?... Amor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan... tyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin pinnan!

Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut tähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula Posion silmät.

Ne olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät. Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan. Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.

Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti ollut kuulemma viihtynyt täällä.

Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen... käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut jotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää, joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua käsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän...

Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä! Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt rauhaan!

Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.

Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt rukouksista. Mitä... kuka hävytön —?

Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut käyttää lahjojansa parempaankin.

Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui luokkaan.

Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään pyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan. Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.

Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan. Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn. Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät polttaneet.

Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico carus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli muuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin.

Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä talvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi, korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri, niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.

Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin. Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti ja näppärästi.

Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin. Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.

Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän tulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan. Niin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.

Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille. Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen, pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.

Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena. Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä, äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras, jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta, niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa tyttö syliinsä ja suudella häntä.

Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika, joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli kauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä. Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen palvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei... hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa. Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta poroa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne... minä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi päätään tyytyväisyydestä.