Part 14

Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia, tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin. Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.

Ja Hesse jäi.

Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.

Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.

Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti pääsi.

Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton vanhimmasta pojastaan.

Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.

Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!

Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti. Hän käsitti äidin tarkoitukset.

Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan, vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin. Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa. Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta tarpeeksi.

Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi, auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa? Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.

He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.

Mikä sinuun on mennyt?

Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.

Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa — räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.

Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:

Räätäli Pohti taivasta kohti matkamme käy...

Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin, vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...! Häntä rupesi naurattamaan.

Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.

Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.

Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä, puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä! Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen, verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.

Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.

Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.

Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken pisteliäästi.

Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?

No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin kiiliäinen!

Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi sisään.

Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?

Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.

Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri! Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän ihan vapisi.

Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään. Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin. Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!

Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän sieppasi lakkinsa ja lähti.

Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat palat! Narri, narri hän oli ollut!

Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?

Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?

No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta tulevaan miniäänsä tutustelemaan...

Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.

Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä pilkattu.

Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.

Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!

Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää, puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet tavallista kirpeämmin.

Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:

Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi...

Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen käärme!

Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu kaffe, min son, o' si glad ut!

Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.

Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta, eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa. Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan — sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!

Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle, pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi »anopin» neuvoa.

Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.

XVI.

Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle. Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa. Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan, että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä, niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.

Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...

Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.

Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa — varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja sen sisäistä elämää.

Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.

Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista, herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä. Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-, kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_ — se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.

Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.

Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.

Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva paljastettiin yleisen riemun vallitessa.

Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua. Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.

Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.

Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat kysymyksessä.

Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää — hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin Maija huomasi Hessen.

Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät, pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän viittilöi ja iski Hesselle silmää.

Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?

Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.

Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi paljon ihmisiä.

Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään. Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan. Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.

Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?

De ä' Matlinskan — disamma pietister...

Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut, kyllä se puolensa piti!

Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi korviaan.

Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa Luvattuun maahan...

Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.

Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...

Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan. Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.

Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa, kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä alhaalla seisovien muijien syliin.

Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt. Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä. Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina. Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti, hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.

Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö, kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi, joka uhmasi sortajia.

Jumala Suomea varjelkoon!

Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika, nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.

Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig.

Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen kansa vaipunut alas!

Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...

Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan. Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva. Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus, souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' — min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa! Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki. Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.

Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan. Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja kieliä, kreikkaa ja latinaa.

Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini, annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:

Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.

Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin rouvansa.

Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.

Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira. Hänhän riutui kahleissaan.

Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.

Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.

Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui. Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen, vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin! laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla on aina varastonhoitajan virka tiedossa...

Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa. Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen, niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan, aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen, ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää — niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.